Minulla ei ole kokomusta, mutta voit purkaa sitä mulle.

Minua ahdistaa. Olen vain isän lähellä. Se on sit lapsuuden loppu ja kaiken loppu. En kestä että isä kuolee. En myöskään osa kertoa isälle, kuinka paljon välitän. Haluaisin kauheasti tietää lapsuudestani ja vanhemmistani mutta en tohdi kysyä. Tai jos kysyn, isä ei jaksa vastata. Tosin ei se ole ikinä paljoa puhunut...

Olin ihan maassa kun isä oli kuumeen vuoksi sairaalassa... Ajattelin että se on menoa. En kestä ajatusta ilman isääni. Olen vihainen, kun joudun jossain vaiheessa menettämään lapsuuden kodin ja minulle tärkeimmän. Välillä itkettää ja välillä oon ihan turtunut. Olen aina ollut isän tyttö. Tämä on niin epäreilua... Välillä suljen kaiken pois. Kiellän.

Mietin joka yö että herääköhän isä.. Entä jos jotain tapahtuu.

Esitän nyt että kaikki on hyvin, vaikka oikeasti uskon että en ansaitse olla onnellinen. Elämäni oli kaikki hyvin ja jälleen kerran vedettiin kaikki pois.

en osaa olla tarpeeksi läsnä. En osaa puhua isälle. Olen vihainen niille jotka ei ole joutunut kokemaan tätä... Kuolema on niin lopullinen. Miksi minä? Miksi minä? Joudun kokemaan tämän?

Minulla on perhettä mutta isä on kaikkeni... Olen niin yksinäinen, kun en ole isän luona... Isä on kaikkeni

Huonoina hetkinä mikään ei auta. Ei mikään. Joulukuussa kaikki meni huonosti, en osannut enää unelmoida. Pelkäsin kokoajan...
Aionko oikeesti tehdä ton, että jätän isälle puhumisen viimetippaan? Ehkä mä en koskaan ehdi puhua
Kotona kyllä olen... nykyään enemmän läsnä mutta välillä ei

Miten ihmiset muka selviää siitä kun läheinen riutuu syöpään? Niinkun oikeasti.. Olen nähnyt vierestä sen ja mitä se tekee. Sen karmeampaa kohtaloa en voi tietää...

Jos miettii nyt, hieman parempana päivänä niin ainoa asia mikä auttaa, on se että joskus kaikki joutuvat kokemaan läheisen kuoleman.....
Oon vaan liian nuori tähän.

Miten mä selviän pahimmasta, kun se tapahtuu? Miks en voi lopettaa murehtimista? Miten sellaisen surun kanssa voi elää? Enkö ole jo kärsinyt tarpeeksi?

Mä oon jollain tapaa vahva. Mut silti kauhean herkkä kestämään kaiken tämän... Mä oon omissa oloissani vaikka viestittele ystävilleni, mutta en voi kestää että minun pitää soittaa ja kertoa läheisilleni että se on kuollu. Miks mä ees nyt mietin tälläsiä? Kunhan vain puhun.

En oo koskaan voinut ajatella kuolemaa. Mä en kestä sitä että jotkut, on mullan alla. Rakastamani ihminen ei enää ole... En näe enää koskaan. Hautajaiset... Siiis mitä helvettiä? Miten tuosta voi selvitä?

murehdin kaikkea mutta toisaalta murehdin pienistä asioista, jotta en aina ajattele pahinta.. Sitä ett menetän isän.........................
Tää on vaan niin kauheaa

Oon nyt lukenut illan jostain hautajaisista ja siitä mitä ihmiselle tapahtuu kun se kuolee... Yritän saada selkoa...
Päivisin sitten oon isän seurana..

Mua pelottaa välillä kokoajan

Hopeful23,

Halaan sua ajatuksissani. Sä olet varmasti paljon vahvempi kuin uskotkaan. Jo se, että pystyt ylipäätään ajattelemaan näitä asioita, kertoo siitä. Surusi ja ajatuksesi kertovat myös rakkaudesta iskääsi kohtaan.

En esitä tietäväni mitään. Silti ehdotan, että pystyisitkö puhumaan iskällesi jotain. Jos haluat tietää asioita, niin kannattaa kysyä. Eihän sun tarvitse mitään sellaista kysyä, mistä ajattelisit iskäsi pahastuvan. Mutta ajatuksistasi ja siitä, mitä haluaisit tietää, voit mun mielestä kysyä iskältäsi. Ei kannata jättää kysymättä vain siksi, että tuntisi siitä häpeää tai ei uskalla. 🙂

Muistathan olla armollinen itsellesi. Onhan selvä, että tällainen asia myllertää tunteita perin pohjin ja voi aiheuttaa syyllisyyttä omasta läsnäolosta. Voit silti olla läsnä jaksamisesi mukaan ja se riittää.

Tsemppiä ja halauksia. Kirjoitathan jos tuntuu siltä. Olet vahva taistelija ja ajatuksissani ☺️❤️

Isäsi arvostaa varmasti, että olet hänen kanssaan. Jos pystyt kerro välittäväsi. Hän voi kyllä tietää sen jo.
Oma tilasi kuulostaa siltä, että voisi olla hyvä jutella jollekkin ammattilaiselle. Minkä ikäinen olet?

oon 22.

Tiedän että tarvitsen apua.. Haenkin sitä, jossain vaiheessa. Sillä välin, puhun tänne ja ystävilleni.

Tänään musta tuli vihainen.. isäni puoliso on osoittanut välillä vihaansa minuun ja välttelee. Ärsyttävä ämmä :/

Alan myös olla vihainen , kun kaikki kaverini elävät omaa elämää ja mä elän tätä tuskaa.

Tämä on kyllä niin kauheaa, miten sairas isä on. ☹️
Joskus on päivä, jolloin en sitä enää koskaan näe

Ymmärrän että pistää vihaksi kun toinen purkaa sinuun vihaansa. Onhan se kova paikka, ja varmaan kaveritkin oppivat sen silloin, kun he ovat itse vastaavassa tilanteessa. Se kyllä tulee monelle heistä eteen jossain vaiheessa, ja se on yksi elämän kovimmista haasteista. Hae ihmeessä apua sitten, kun tuntuu siltä. Sä selviät tästä kyllä.

Pystyisitkö puhumaan iskällesi ihan tavallisista asioista? Joskus niihin syvempiin tunteisiin on helpompi tulla, kun ensin on saanut juteltua jostain ihan muusta. Häneltä voi myös kysyä, jaksaisiko hän jutella yhdestä asiasta, ja jos hän vastaa myöntävästi, niin sitten voi puhua tunteistaan. Siihen voi olla korkea kynnys, mutta kannattaa yrittää, jos suinkin tuntuu siltä. 🙂

Tsemppiä ja jaksamista. ☺️❤️

Kiitos taas vastauksesta. Kyllä me paljon puhutaan arkipäiväisistä asioista, ja olen sen lähellä. Joo, kyllä ahdistaa kun minä varsinkin nyt olen ollut kiltti sille puolisolle.

Joo, sen kun muistaa että kaikki joutuu vanhemmat menettää joskus. En minä kellekkään pahaa oikeasti halua, mutta välillä tuo ajatus auttaa, että muutkin joutuu kokemaan tämän paskan.

Ehkä tässä on se, että minä olen jälleen kerran, tässäkin asiassa ensimmäinen. En tiedä miten pyytää apua, muuta kuin puhua.
Murehhdin kokoajan, joskus isommista, joskus pienemmistä. Kai se obn pinttynyt muhun että jos hyvin menee niin huonoa pitää tapahtua ☹️ En osaa luottaa mihinkään.

Tuo on oikeasti hienoa että olet iskäsi lähellä. Se on varmasti raskasta olla kavereihin nähden ensimmäinen tämän asian kanssa, mutta oot kyllä luja ja hyväsydäminen kun oot iskäsi tukena ja ollut puolisollekin kiltti. Se ei ole mitenkään sun syytäsi, että hän on vastannut sun käytökseen noin.

Jep. Ymmärrän hyvin ettet halua pahaa ja kyse on nimenomaan siitä, että ajatus auttaa. Monestihan se avunpyyntö ja puhuminen on vähän sama juttu. Jos kertoo vaikeista asioista, niin ajatuksena voi olla se, että toinen ihminen ymmärtäisi ja tukisi niiden kanssa taistelua. Oli se toinen ihminen sitten ystävä tai vaikka terkkari. 🙂

Kyllä sullekin varmasti tulee vielä hyviä asioita elämään. Varmaan olet silloin paljon vahvempi kuin moni muu, kun olet taistellut niin monen kiven läpi.

Tsemppiä, halauksia ja jaksamista ☺️❤️

Kiitos. Tässä tilanteessa pienetkin asiat tuntuvat isoilta..
Tämä palsta ja tänne saadut vastaukset auttaa. Minulla on muutama hyvä ystävä, joille puhua. Mutta en heillekkään viitsi ''kokoajan'' pommittaa...

Tuntuu, että ystävä piirikin vaihtuu.. Pitkään, olen miettinyt että nämä vievät enemmän energiaa kun antavat. Eräs haukkui minua (Hän on sellainen ihminen) enkä jaksa sitä, että se keskustelu on sellaista että puhutaan tosi pinnallisista asioista... oon jotenkin joutunut kasvamaan aikuiseksi.. Toisaalta, en taas ole kertonut heille isäni uudesta tilanteesta, ehkä sekin vaikuttaa että ei mua niiden seura kiinnosta. Olen jo kitkutellut vuosia heidän ystävänä, yhdelle heistä kyllä puhun, mutta hänkään ei vastaa viesteihin ☹️

Tunnen itseni silti aina kovin yksinäiseksi, erilaiseksi. Toinen on se, että en tiedä, uskallanko mennä kämppääni. Se on 7h matkan päässä, jokin ratkaisu vain on kehitettävä, mutta pelkään että jotain sattuu jos en ole täällä...

Kirjoita vaan aina kun siltä tuntuu. Jokaisella pitäisi olla joku kanava mihin saa avautua, ja tämä on yksi sellainen.

Ilkeää että sua haukuttiin. Onhan nämä sun kokemukset varmasti kasvattaneet luonnetta ja ehkä muuttaneet sitä, miten asiat näkee ja ymmärtää. Silloin voi tuntua että pinnallisemmat asiat menettävät merkityksensä. Joskus ystävistä kasvaa ikään kuin erilleen, mutta yksi mahdollisuus on toki puhua asiasta heidän kanssaan. Jos susta tuntuu siltä.

Ymmärrän tuon huolen kämpille menemisestä. Voihan tilannetta vielä seurata, jos sulla ei ole koulua tai työtä mikä vaatisi kämpillä oloa pian. Iskäsi on toki tärkeämpi. Myös sun hyvinvointi on tässä tilanteessa tärkeällä sijalla, että saat myös levätä ja hoitaa omia asioitasi.

Tsemppiä ja halauksia! ☺️❤️

Kiitos. Joo on todellakin muuttanut, näillä minun ''ystävillä'' on oikeasti niin turhat ongelmat. Joskus olin itse sellainen ja ikävöin sitä. Toisaalta viha ei auta... Jotenkin vain sekin tuntuu oudolta, että aionko oikeasti lopettaa yhteydenpidon.

Puhuminen. Mä en aina jaksa olla se joka avaa suunsa, joten kai pitäisi vain antaa olla... Kyllähän hyviäkin hetkiä on ja kivojakin tyyppejä, mutta joitakin vain en voi sietää...

Juu, koulussa voi tehdä etänä kursseja ainakin hetken.... Olempahan ainakin läsnä.

Niin. Oot kyllä ihan oikeassa siinä, että viha ei auta. Yleensä sillä pahoittaa yhtä lailla oman kuin toistenkin mielen, tai sitten vain omansa. Eihän sun välttämättä tarvitse lopettaa yhteydenpitoa, ainakaan sellaisiin tyyppeihin, joiden kanssa sujuu ihan ok, vaikka he puhuisivatkin erilaisista asioista.

Tuo on kyllä kätevää että voit tehdä kursseja etänä, niin kämpille voi mennä sitten kun siltä tuntuu, eikä ole kiirettä lähteä. Tuhannesti tsemppiä ja jaksamista ☺️❤️

Joo, voin toistaiseksi tehdä kurssit etänä.. Oon kyllä miettiny lopettamista. Isi ei kyllä tykkäää... Mut huonoimpina hetkinä millän ei oo väliä :/ On aina niin vaikea aloittaa, mutta ihan mielenkiintoinen ala ja kun saa jotain tekemistä, niin on mukavaa.

Minulla alkaa mennä hermo tohon puolisoon. Eilen jälleen kerran sattui jotain, tälläkertaa tämän iäkäs äiti. Hän on kuolemassa, samaan tautiin :/ Olen tehnyt kaikkeni ja ollut kiltti, en edes tiedä miksi. En aio avata suutani tästä asiasta, enkä kyllä jaksa olla enää kiltti. jos se minuun sitä vain purkaa, varsinkin kun minä olen nuori ja minullakin on omat asiat.... Kamalaa, mitä helvettiä elämästä tuli....

Kyllä mä jo vähän suunnittelin että lähen käymään siellä missä asun, mut olkoon... töitä kai ehtii tehä, kunhan vain jotenkin rahallisesti pärjää:/