Olen tällä hetkellä 17, juuri 18 vuotta täyttävä lukiolainen jonka elämä oli lähes täydellistä. Minulla oli ihana poikaystävä ja kaikki asiat näyttivät olevan kunnossa. Syksyllä 2012 vaarini kuoli eturauhassyöpään. Kuolema ei sinänsä tullut yllätyksenä sillä vaari oli kärsinyt siitä jo monta vuotta ja oli lopettanut lääkityksen huonon olon vuoksi. Olin lähes koko syksyn aika alamaissa koska vaari oli ensimmäinen läheinen jonka jouduin menettämään. Hautajaiset olivat elämäni kamalin kokemus joista näin painajaisia vielä pitkään.

Aloin kuitenkin nyt keväällä hyväksymään asiaa ja poikaystäväni auttoi siinä todella paljon. Meille alkoi kuitenkin tulla paljon enemmän riitoja ihan arkipäivän asioista. Jo alkusuhteemme aikana olin ollut mustasukkainen poikaystäväni naispuolisesta kaverista jonka kanssa poikaystäväni jutteli todella paljon ja hengaili muuten vaan porukalla. Asiat oli jo sovittu ja aloin vihdoin luottamaan poikaystävääni täysin. Luottamukseni kuitenkin petettiin kun sain selville että tämä tyttö oli ihastunut poikaystävääni, tunnustanut ihastuksensa hänelle ja kaiken huipuksi poikaystävä oli myöntänyt omatkin tunteensa hänelle. Olin ihan romuna ja olo tuntui petetyltä. Poikaystävä kuitenkin vakuutti että ihastus oli ohimenevää ja että hän rakastaa mua eniten. Mun luottamus kuitenkin rikkoutui täysin enkä osannut enää antaa poikaystäväni elää omaa elämäänsä. Löysin itseni yhä useammin tivaamasta poikaystävältäni että kenen kanssa juttelee ja miksi räpläilee kännykkää. Saatiin tästä aikaiseksi monet riidat jotka pahenivat koko ajan, mutta silti saatiin aina sovittua. Tätä jatkui lähes koko tämän vuoden alku.

Olin koko heinäkuun matkoilla ulkomailla ja kaikki vaikutti olevan hyvin meidän suhteessamme. Toivoteltiin hyviä huomenia ja öitä joka ilta ja juteltiin paljon. Kerran menin taas kysymään poikaystävältäni että kenen kanssa oikein juttelee ja vastaukseksi sain taas tämän tytön nimen ja oletettavasti otin siitä nokkiini. Poikaystäväni sanoi että ei todellakaan ollut enää varma suhteemme jatkumisesta ja häntä ahdistaa ajatus sitoutumisesta. Reissuani oli tämän jälkeen 1,5 vkoa jäljellä ja ne päivät kuluivat todella hitaasti. Päässä pyöri koko ajan ajatus siitä että oma kulta saattaisi pian olla poissa.

Kun tulin kotiin heinäkuun lopulla nähtiin heti samana iltana vasta 1 aikaan yöllä. Poikaystävä tuli hakemaan minua kotoota ja halasimme tosi pitkään ja se tuntui niin hyvältä. Vietin yön poikaystäväni luona ja se yö oli todella ihana. Lähdin aamulla kotiin ja seuraavan yön vietin omassa sängyssä. Sitä seuraavana iltana olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa ja menin sieltä jälleen poikaystävälleni yöksi. Ilta oli jotenkin todella kireä ja aloimme puhua kaikesta maan ja taivaan välillä, ennenkaikkea suhteestamme. Itseänikin oli alkanut ahdistaa koko ajan pelätä että joudun taas pettymään ja menettämään luottamuksen. Itkimme yhdessä koko yön ja päätimme erota.

Nyt eropäätöksestä on 3 päivää emmekä ole nähneet kertaakaan sen jälkeen. Olemme puhuneet joka päivä ja molemmat valittavat ikävää ja pahaa oloa. En ole yhtään varma oliko tämä oikea päätös, sillä molemmat rakastamme toisiamme todella paljon. Olemme todella nuoria (minä 17, poikaystävä 18) joten sitoutuminen kuulostaa todella pelottavalta. Toisaalta niin kuulostaa yksin eläminen ja uudet vieraat asiat.. Olen todella hukassa enkä tiedä yhtään mitä teen. Sovimme että pysymme ystävinä ja olemme vielä tekemisissä mutta se tuntuu todella vaikealta. Oikeastaan kaikki vaihtoehdot tuntuvat hankalilta. Kun olen yksin ja mietin asioita itse tulee kova ahdistus ja ikävä ja suru mutta kun juttelen hänelle tuntuu turvalliselta ja hyvältä. Rohkaistun elämään yksin ja hankkimaan uusia suhteita ja haasteita. Pelkään kuitenkin että jos olemme tekemisissä en pysty päästämään irti enkä pääse elämässäni eteenpäin samalla kun exäni jatkaa omaa elämäänsä ilman ongelmia. Ahdistaa ja pelottaa. Tiedän etten halua enää seurustella ”poikaystäväni” kanssa mutta tutusta ja turvallisesta on todella vaikea päästää irti..