Kun tuntuu olevan yksin..
En oikein tiedä mitä sanoisin. Tai mitä tahtoisin sanoa. Silti on pakko päästä jotakin sanomaan.. Ihmisille, jotka kenties voivat ymmärtää..
Olen itse entinen anorektikko ja sitä kautta olen tutustunut moniin ihmisiin. Moniin ihmisiin, joiden kanssa tulin todella läheiseksi, joille pystyin kertomaan kaiken. Viime keväänä menetin neljä ystävää – heille elämä oli vain liikaa. yritin ajatella, että se oli heille hyvä asia ja he ovat nyt onnellisia. Entäs minä itse? En surenut.. En pystynyt siihen. Taistelin ja vain jatkoin elämääni. Yritin olla vahva ihminen ja ajatella, että tästä selvitään.
Sitten.. Menetin sunnuntaina kaverin. Emme pitäneet kahteen vuoteen yhteyttä lainkaan – hän parantui ja tahtoi välimatkaa. Todellakin ymmärrettävää, jos tahtoo paremman elämän. Hän otti kuitenkin yhteyttä sunnuntaina. Ihmettelin. Ja myöhemmin tajusin, kuinka sokea ihminen olenkaan.. Hän vihjasi yhtä jos toistakin, en pystynyt myöntämään itselleni, että hänellä oli mahdollisesti ongelmia.. En tiennyt. Sunnuntai iltapäivällä tuli viestiä ja tajusin ettei kaikki todellakaan ole hyvin. Soitin hätäkeskukseen ja apua tälle ihmiselle. Myöhästyin. Olin viimeinen ihminen siihen yhteydessä, viimeinen joka yritti tehdä sen eteen jotakin. Mutta myöhästyin. Menetin sen ainoan, joka meistä kuudesta oli jäljellä. Meistä, jotka tiesimme toisistamme kaiken. Tajusin, ettei mulla ole enää ketään. Ei yhtään ketään. Ei ketään, joka tietää mitä tunnen, mitä olen tuntenut. Ei ketää, joka eli elämäni hankalimmat ajat kanssani. Ei ketään, joka on tukenut vaikeina hetkinä todella paljon. Olin yksin.
Enää ei ole ketää joka ymmärtäisi. Ei ketään, jolle puhua. Olisin jtn kriisiapuakin saanut, mutta en pysty puhumaan kasvokkain tuntemattoman kanssa. Se olisi liikaa..
Ja nyt olen itse murskana. Alan ymmärtämään, ettei ole enää ketää. Perhe ja muut ystävät, mutta ei ne mua ymmärrä samalla tavalla. Ei. Tuntuu tyhmälle sanoa, että on yksin, mutta siltä se tuntuu.
En tiedä enää edes miksi itse elän? Miksi ihmeessä? Muut lopettivat tuskansa ja saivat rauhan. Kaikki tärkeät ihmiset elämässäni. Kaikki ovat lähteneet. Yksin tunnen tallaavani vaan katuja. Kaikki menee hyvin, kun olen liikkeessä. Yöt on tuskaa.
aBu, olet todella vahva ihminen,en voi muuta sanoa.
Koska sanoit olevasi "entinen anorektikko", olet siis jo selvinnyt tavallaan yhdestä asiasta, eikä se varmasti ole ollut helppoa.
Ja nyt vielä senkin jälkeen kun olet menettänyt 6 sinulle tärkeää ihmistä, olet vielä täällä.
Ja se kertoo siitä että sisälläsi on pieni osa sinua joka tahtoo selviytyä, joka ei tahdo vielä luovuttaa. Olen itse menettänyt oman äitini syövälle, toisen "äitini" kanssa välini ovat erään toisen asian takia viilentyneet. Ja ystäväni jonka kanssa olimme yli 10 vuotta parhaita ystäviä on vain yhtäkkiä hylännyt minut,selittämättä.
Vaikka ympärillä on paljon ihmisiä, kavereita, perhettä, niin jos ne tärkeimmät ja läheisimmät ovat poissa tuntee varmasti olevansa aivan yksin. Tunnen aivan samoin.
Ystäväni oli mukana elämäni joka hetkessä, ja tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, ei kukaan voi koskaan ymmärtää ja osata tukea minua yhtä hyvin kuin hän.
En voisi kuvitellakkaan että jaksaisin enää elää jos menettäisin noin monta läheistä ihmistä kuin sinä, olet todellakin vahva.
Mutta et jaksa olla vahva kovin kauaa jos yrität sitä yksin.
Minäkään en halua puhua kenenkään tuntemattoman, tai tuntemani kanssa kasvotusten ongelmistani, se tuntuu ylivoimaiselta.
Mutta tiedän että jos en hae jostain apua en kestä enää kauaa.
Kestätkö sinä, sen sinä itse tiedät.
Mutta vaikka minä en voi sinun ystäviäsi korvata, voin olla täällä sinun tukenasi ja koittaa jotenkin edes auttaa sinua aBu.
Jaksamisia! <3
Olen taistellut, olen käynyt pohjalla. Olen oikeasti nähnyt sen pohjan ja uinut siellä. Viettänyt liian suuren osan siellä pohjalla ja rukoillut, että voisin vaan kuolla pois päästäkseni tuskasta. Silloin oli nämä ystävät, jotka tuki ja sanoi etten oikeasti tahdo sitä. He laittoivat aikanaan miettimään läheisten tuskaa. Tuskaa, jonka aiheuttaisin mahdollisesti omalla tekemisellä. Nykyään kun edes mietin itsemurhaa, niin aina jonkun kasvot uivat mielessä ja en pysty siihen. Se on se, joka oikeasti pitää pinnalla.
Jotenkin tästäkin on selvittävä.. En vain vielä tiedä kuinka. Sinä, joka vastasit.. Hae apua, jos se tuntuu oikealle vaihtoehdolle ! Se on oikeasti fiksu vaihtoehto tässä elämässä, jos pystyy mitenkään edes asiaa ajattelemaan. Itse en pysty kuvittelemaan itteeni juttelemaan tuntemattoman kanssa, joka ei osaa sanoa mtn tai tiedä tuskastani mtn. Parhaillaan osaa nyökkäillä ja mutista omiaan.
Jaksamisia sinullekkin <3
"Itse en pysty kuvittelemaan itteeni juttelemaan tuntemattoman kanssa, joka ei osaa sanoa mtn tai tiedä tuskastani mtn. Parhaillaan osaa nyökkäillä ja mutista omiaan."
Tota samaa minäkin just ajattelen, ja se on yks niistä syistä miks en apua hae.
Koska mitä ne tietää mun tuskasta, siitä kaikesta mitä olen joutunu kokemaan?
joka ei oo itse koskaan kokenut samaa, tai jotain saman tapaista, ei pysty ymmärtämään ja sen kautta auttamaan mua. Niin mä ainakin uskon...
Tietää samalla et pitäs jotain tehdä, mutkun ei mihinkään pysty. On jotenkin niin hukassa..
Nyt vietetään pyhäinpäivää. Sattuu liikaa käydä äidin haudalla vaiks tiedän et pitäs mennä.
Ystäväsi tekivät oman valintansa, tee sinä omasi ja päätä että selviät.
Kaiva se vahva ja voitonhaluinen ihminen sisältäsi, mieti mitä kaikkea sinulta on näkemättä ja kokematta. Kohti parempaa vaan, vaikka mikä olisi. 🙂🌻
sehän se juuri. Kun tietää, ettei ne ns. ammatti-ihmiset teoriaa pidemmälle tiedä, mitä on tuska. Jos ne tietäisi tai olisi kokenut jotain, niin ei ne sitä ammattia pystyisi lainkaan harjoittamaan. Ja siis.. En vaan tahdo jotenkin puhua sellaiselle, joka ei todellakaan mitenkään pysty ymmärtään mua OIKEASTI.
Ja mistä hakisin apua? en mistään..