Kun kaikki tuntuu ihan turhalta...
Tällä hetkellä on niin sietämätön ahdistus ja masennus päällä, että tuntuu etten kohta enää kestä. Pakko purkaa asioita ulos, jospa tänne kirjottaminen tois edes hetkellisen helpotuksen… En itseasiassa edes välitä lukeeko kukaan tätä, mutta tärkeintä on vaan tällä hetkellä saada asiat kakistettua ulos.
Oon siis kohta 18-v. nuori naisen alku ja aivan kauheaa myöntää itselleenkin että oon kadottanut nyt lähes kokonaan kaiken elämän iloni. Jo vuosien ajan, suurinpiirtein 8-luokalta alkaen oon tuntenu itteni enemmän tai vähemmän masentuneeks. Oon ujo ja herkkä ihminen ja mulla on ollut aina vähän tapana kääntyä omaan kuoreeni. Kavereita mulla ei ole koskaan ollut liikaa, just sen takia koska oon aika epäsosiaalinen ihminen… Heikko itsetunto on saanut mut aina vähättelemään itteäni ja ottamaan muiden ihmisten sanomiset ja teot aina itteeni ja liian tosissaan. Mua on helppo käyttää hyväkseen, koska en arvosta itteeni juuri ollenkaan. Mulla onkin yks ”kaveri”, joka on uskomattoman omahyväinen ja pompotteli mua yläasteaikoina törkeellä tavalla ihan miten halus. Sillon mua käytettiin aika törkeesti hyväks ja se loikin pohjan tälle mun surkeelle itsetunnolle…
Kun aloitin lukion, olin edelleen tosi epävarma itestäni. Tunsin itteni välillä tosi yksinäiseks ja masentuneeks eikä mulla ollut juuri ollenkaan kavereita. Tää yläasteelta tuttu ”kaveri” eristi mut meijän kaveriporukasta ja edelleen olin täysin sen tossun alla… Koulussa olin paljon itsekseni ja viikonloppusin jäin useinmiten yksin kotiin, kun muut nuoret kävi bileissä ja eli niinku teinin kuuluuki… Toki mäki ryyppäsin ja tein kaikkea sellasta aina välillä, mut jotenkin olin aina vaan se varakaveri ja ulkopuolinen. Lopulta välillä kun mua pyydettiin mukaan en edes viitsinyt lähteä mukaan, koska olin niin eristäytynyt ja kuvittelin ettei ihmiset pidä musta, ja niin kuvittelen edelleenkin.
Siinä 8-luokalla mulla alko tulee poikia kuvioihin mukaan. Se oli aluks sellasta pikku-teinien säätöä pienessä humalassa, joka kesti aina yhden illan. Ja tosiaankin vastakkaiseen sukupuoleen mun oli mahdotonta tutustua selvin päin koska olin niin järkyttävän ujo, että eihän siitä mitään tullut… Lukion alussa en enää pussaillut ja pitänyt kädestä, vaan seksi alko kiinnostaa niitten jätkien kanssa. En ikinä oo ollu sellasta tyyppiä, että harrastaisin seksiä vaan seksin takia, vaan oon hakenu sillä läheisyyttä ja sitä fiilistä että joku vaan välittäis musta. Sotkeennuin vääriin poikiin ja ne ei muuta tehny kun käyttivät hyväkseen ja sitten heitti menemään. Satutin itteni yhä uudelleen ja uudelleen ja ahdistus mun sisällä kasvo. Mulla oli tollasia irrallisia seksisuhteita, joista en saanut mitään muuta kun ahdistuneen olon seuraavana päivänä. Suuri ahdistus-möykky mun sisällä kasvo ja kasvo… Vaikka mulla on järkyttävän masentunut olo, niin en tajua enää itsekkään miksi harrastan seksiä sellasten kanssa, jotka ei halua musta mitään muuta kuin vaan sitä yhtä asiaa. Haluan vaan läheisyyttä ja kun nään mun ympärillä onnellisia pareja, tulee mulle täys hylkiö olo ja tuntuu siltä ettei kukaan koskaan tuu aidosti välittämään musta, vaikka tuntuuhan se aika naurettavalta, koska oon vielä näin nuori…
Tuun hyvästä perheestä. Mulla on oikeestaan kaikkea mitä vaan voin haluta. Vaan sillä kun ei ole mitään väliä, jos on niin masentunut ettei mikään enään tunnu miltään. Läheinen en ole koskaan ollut perheeni kanssa. Vanhemmille en kerro mitään mistään ja sulkeudun aina vaan omaan huoneeseeni. Puran perheenjäseniini pahaa oloa ja se aiheuttaa ainaisia riitoja, sillä ne ei voi käsittää mikä mua vaivaa. En pidä lupauksiani, valehtelen, vedän röökiä askin päivässä, kun lähden ryyppäämään saatan herätä seuraavana aamuna jonkun jätkän vierestä enkä ole ilmottanut asiasta mitään vanhemmille ja ne on tietenkin kotona huolesta suunniltaan. Isäni sairastui viime vuonna vakavasti ja meinasi kuolla. Mun elämä oli sillon stressaavaa ja kotona oli vaikeaa, koska ei pystynyt puhumaan tunteista, koska meijän perheessä tunteista ei olla koskaan puhuttu avoimesti. Nyt isäni on parantunut ja kaikki on taas hyvin sillä saralla… Mutta sisälle jäi edelleenkin suuri ahdistus. Musta on aika outoa, etten koskaan osoittanut minkäänlaisia tunteita mun isää kohtaan, vaikka se oli välillä todella lähellä kuolemaa. Aina kun kukaan ei nähnyt, itkin yksinäni. Kavereille pystyin avautumaan asiasta ja erityisesti aina kännissä musta tuli ihan hysteerinen kun kaikki paine purkautui.
Oon viillelly itseäni. Se toi sairaalla tavalla helpotusta mun pahaan oloon, hetkeksi. Tekisin sen uudelleen, mutta käsivarsiin jäävät arvet paljastaa liikaa muille ihmisille. Viiltelystä en ole kertonut kenellekkään muulle, kuin yhdelle läheisimmistä ystävistäni. Lupasin olla tekemättä sitä enää uudelleen ja aion olla viiltelemättä, koska en halua pettää ystäväni luottamusta… Itsemurhaa olen harkinnut pahimpina hetkinä osittain tosissani, sekin on sitten jäänyt toteuttamatta.
Apua olen saanut. Tää kyseinen ystävä, joka tietää mun viiltelystä on auttanut mua paljon. Mutta ei sekään jaksa mua enää kauaa. Tuntuu että valitan ja valitan, mutta mikään ei muutu. Ystävältä loppuu auttamiskeinot ja en muutenkaan halua kasata omia asioitani hänen niskaansa… Kaverit on huomanneet mun masentuneen ja kyllä varmasti kuuntelisivat, mutta tunnen itseni rasitteeksi! Koulun kuraattorille mulla on aika ja sinne pääsen puhumaan, mutta tuntuu että tarvitsen jatkuvaa tukea tai muuten seinät kaatuu päälle!! Kouluun pitäisi keskittyä, mutta miten onnistun siinä kun en kykene muuhun kuin jumittamaan paikallani, itkemään ja nukkumaan? Koulu menee siis päin persettä, en tee mitään ja lintsaan paljon. Mulla on paljon kaikkia masennuksen oireita ja voin sanoa että olo on tuskanen! Haluaisin parantua, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että se on täysin mahdoton asia. Tässä on varmaan mun ongelmallinen tilanne pääpiirteissään… Masentaa ja elämä tuntuu kidutukselta.☹️
Minulla on ollut vähän samanlaisia ongelmia. Täytän nyt toukokuussa 16 ja olen puolentoista vuoden aikan menettänyt monta läheistä ihmistä ja sen takia ollut masentunut. Itse toivoisin että saisin asiat järjestykseen ennen kuin pääsen ysiltä...
Minusta tuntuu aika samalta, ei itseasiassa oikein miltään. Vaikka mitä tekis niin mikään ei ole hauskaa, ihan kuin ei tuntisi mitään. Se on oikeastaan aika pelottavaa. Ja tunnistin jotenkin itseni tosta sun kertomuksesta, alkoholi ja seksi ei mun elämään ole vielä kuulunut mutta muuten näin sinussa jotain samaa kuin itsessäni.
En ole mitään kertonut vanhemmille, enkä muutenkaan puhunut ihmisten kanssa, olen yrittänyt kyllä, mutta koskaan en ole saanut kerrottua, kun en kai sitten luota kehenkään...
Ja minulla on myös sellainen ystävä joka käyttää minua hyväkseen jatkuvasti, koska en oikein osaa sanoa ei. Haluan päästä hänestä eroon ennen kuin menen ammattikouluun, sillä uskon, että hän aiheuttaa minulle eniten ongelmia.
Oli aika lohduttavaa löytää sellainen ihminen, jossa on edes jotain samaa kuin minussa. Kiitos vain sinulle, kun kirjoitit, autoit samalla minuakin!
Sairastan itse myös masennusta ja monet kirjoittamasi asiat tuntuvat tutuilta. Esimerkiksi perheessä on kaikki sinänsä ok ja pitkään kielsin että minulla voisi olla mielenterveysongelmia koska "mikään ei ulkoisesti ollut vialla". Tämä tietenkin vain lisäsi syyllisyydentunteita ja pahaa oloa. Olenkin yrittänyt opetella pääsemään tästä syyllisyydentunteesta eroon.
Minullakin masennuksen takia ovat opiskelut menneet huonosti, kun jatkuvasti elämä painaa ja esimerkiksi päivisin nukuttaa hirveästi koska hereilläolossa ei tunnu olevan mitään mieltä. Itseäni en ole vahingoittanut mutta se käy mielessä aina silloin tällöin, josku halu on melkein ylitsepääsemätön mutta olen yrittänyt kanavoida sitä muualle esimerkiksi yrittämällä piirtää miltä minusta tuntuu. On myös päiviä jolloin tuntuu siltä että ei yksinkertaisesti halua elää. Tai oikeammin, ei halua kuolla mutta ei halua elääkään koska pelkää että elämä tuntuu aina yhtä kurjalta. Yritän kuitenkin säilyttää uskon rippeet paranemiseen ja toivon että psykoterapia ja lääkitys ajan mittaan auttavat.
Olen myös sitä tyyppiä joka hautoo asioita sisällään eikä kerro murheitaan muille, olen ollut lapsesta asti. Olin oireillut jo monta vuotta ennen kuin uskalsin kertoa vanhemmilleni mielenterveysongelmistani. Tuntuuko vanhemmille/perheelle kertominen sinusta mahdottomalta ajatukselta? Oma kokemukseni on että se on kuitenkin helpottava kokemus, mutta pahimmista ongelmistani vaikenen kylläkin edelleen. Jos ääneen kertominen tuntuu vaikealta niin voit kirjoittaa asian esimerkiksi lapulle ja antaa sen heille.
Siitä saattaa olla myös hieman helpotusta että yrittää jollakin muulla tavalla kuin puhumalla ilmaista pahaa oloa. Minä yritän tehdä sitä esimerkiksi piirtämällä, kirjoittamalla päiväkirjaa, tanssimalla, laulamalla, mätkimällä tyynyllä sohvaa tai hakkaamalla nyrkkeilysäkkiä. Myös tämän foorumin kirjoitusten lukeminen ja tänne kirjoittaminen helpottaa.
Onko koulukuraattori suositellut sinulle esimerkiksi psykoterapiaa ja/tai sairaslomaa, sillä kuulostaa siltä että voisit olla niiden tarpeessa? Sairasloma on ikään kuin tapa myöntää itselle ja omalle perheelle että ei yksinkertaisesti enää jaksa.
Voimia teille kummallekin 🙂🌻
Sinulle Breakage:
Ensinnäki, mää löysin nää sivut ihan vahingossa eilen illalla. Oon ite kokenut elämässä monenmoista, ja kuule, mää selasin täällä näitä kirjotuksia ja sun kirjotus jostain syystä pysäytti. Tuli tunne, että haluaisin vastata sulle, antaa pieniä toivonkipinöitä tai edes vain jotenkin osoittaa, että sun kirjotus kosketti mua ja että jos jotenkin osaisin (vaikka vain kuuntelemalla) niin haluaisin auttaa sua.. olla jotenkin tukena, osoittaa välittämistä ja jakaa sun taakkoja.
Tiiäkkö, sä osaat kirjottaa. Mä huomaan että sä oot käyny nuita asioita mielessäs läpi koska osaat hyvin jäsennellä niitä (meinaan,että tiiät,mikä ahistaa,oot löytäny syitä,eli kaikki ei oo täysin sumeana möykkynä sisällä). Kun siis sehän on tosi hyvä, että sä osaat kirjottaa, siinä voi olla yks apu sun tilanteeseen, vaikkei se ns. konkreettisesti poistakaan sun ongelmia.. Mut on aina parempi, ettei piä täysin ummessa asioita sisällään, koska kokemuksen syvällä rintaäänellä, niihin voi tuntea tukehtuvansa.... siis siihen, että puhumattomia asioita on liikaa. Mää haluaisin neuvoa niin, että jos kirjottaminen tuo sulle ees hetken helpotusta, kannattaa jatkaa sitä jollain tavalla. Kirjottaa tänne, kirjottaa päiväkirjaa, tai sit, jos sä haluaisit, voisin antaa sulle mun meseosotteen ja voisit purkaa ajatuksias mulle.
Oon ite vähän yli kakskymppinen tyttö, enkä todellakaan oo eläny missään kukkaniityllä elämääni, joten mää ehottasin sulle, että JOS tää mun kirjotus ei tunnu susta kauheen tätimäiseltä🙂 ja JOS sä haluat, me voitais mailailla, jutella tälleen näistä asioista? (Musta ois itestä kivempi maililla kuin näin yleises keskustelus) Mä en "uskalla" täs viel oikeen sanoo mitään, etten karkottais sua pois🙂 Mut jos sä haluut, must ois ihana jos sä voisit kertoo/purkaa mulle kipeitäkin tunteitas. Mulle saa raivota ja huutaa ja itkeä (miten nyt netin välityksellä voi..)...
Jos sä käyt niitä asioita läpi just niinku susta itestä tuntuu, se voi helpottaa jossain vaiheessa.
Mä en tunne sua, etkä sä mua, mutta haluaisin kuitenki lähettää voimia. Sä selviät vielä, jos uskallat yrittää.
Jos sä haluat, mä laitan mun meseosotteen.
Sun kirjottamasi asiat kuulostivat hyvin tutuilta. Oon ollu masentunut ja ahdistunut vähän aikaa ja kaikki tuntuu jotenkin ihan turhalta ja tuntuu ettei mikään oikein innosta. Oon ollut hirveen tylsistynyt jo pitkän aikaa, enkä tee mitään. Mulla ei oo sillee kavereita joiden kanssa olla vapaa-ajalla. On mulla yks kaveri, joka on ollu mun "paras kaveri" ala-asteelta lähtien, mutta sillä on ihan omat menonsa jne. Ja muutenkin se on alkanut ärsyttämään mua jo pidemmän päälle. Oon tavallaan sen "kuuntelu kaveri" ja kuuntelen ku se kertoo mulle sen hurjista viikonlopuista ja baari-illoista jne. Me eletään niin eri elämiä.
Mulla on kans hyvät suhteet mun vanhempiin ja muutenkin on hyvä perhe. Muutenki asiat sillee suht hyvin. Silti tuntuu vaa ett "kaikki on huonosti". Ku ajattelen että miten saisin parannattua tätä tylsyyttä, vaikka Hesan shoppailureissulla, nii sekää ei huvita.
Lisäks mua vaivaa pakkoajatukset ja tuntuu että painiskelen vaa niiden kanssa ja mietin niitä himassa. Tuntuu et on sellanen pakahduttava tunne että kuolen kohta tähän tylsyyteen. "Turhautunut" on aika hyvä sana kuvaamaan tunnettani.
Sori, tästä nyt ei vissii hirveesti apua ollut, valitin vaa tähän sun viestiketjuun..