Kun kaikki katoaa, mitä tehdä?
Tällä hetkellä tuntuu ettei ole mitään, ei mitään mistä ottaa kiinni. Mihin tarttua tässä elämässä. Odottelen osastolle pääsyä, mutta tämä odotus aika tuntuu tuskallisen pitkältä. Aivan hirveältä. Mielessäni pyörii ajatukset, miten päästä täältä ikuiseen lepoon? Monta suunnitelmaa mielessä, mutta mistään en ole varma. Mietin vaan mikä olisi se kivuton ja varmin tapa kuolla?
Mutta toisaalta, onko elämäni oikeasti siinä mallissa että pitäisi se itse lopettaa? En usko, tai toivon ettei se ole. Mutta en pysty sitä varmaksi sanomaan miten asian laita on. Toisin sanoen olen eksyksissä itseni kanssa. En tiedä mitä tehdä, vai ollako tekemättä mitään.
Pitkän aikaa ajatukset ovat vieneet minua, vaikka minun pitäisi hallita ajatuksiani. Eikä toisinpäin. Mutta miten ne saada muuttumaan, en tiedä. Onko siihen keinoa, mistä sen tietää. Tosin olen ajatellut että ehkä ajatukseni voivat joskus muuttua kovan työn jälkeen, mutta mitä nyt kun voimia ei ole sen työn tekemiseen.
Toivoisin että joku edes voisi vastata ja kertoa onko koskaan ollut samanlaista tunnetta että kaikki katoaa ympäriltä. ja mitä sitten tehdä, miten jatkaa eteenpäin.
Elämäntilanteeni ei ole yhtä paha kuin sinulla, mutta silti melko vakava(luulisin...😑❓). Itselläni on viime aikoina ollut samanlaisia tunteita, viimeisten n. kahden vuoden aikana tapahtuneiden asioiden seurauksena. On ollut sellainen olo, että ei ole mitään mistä ottaa kiinni, koska olen tuntenut itseni täysin epäonnistuneeksi. Tuntuu että lähes kaikki asiat joiden varaan olen itsetuntoni rakentanut, ovat luhistuneet ja jäljelle on jäänyt vain tyhjää. Seurauksena on turhautumista, vitutusta, surua, ahdistusta, voimakasta alemmuudentunnetta ja itsetunnottomuutta. Tämä taas on johtanut itsetuhoisuuteen yms.
Tällä hetkellä henkireikäni on työ, jossa saan kokea onnistumisen tunteita ja johon voin uppoutua ja siten unohtaa tilanteeni ja vähitellen kenties rakentaa jälleen itsetuntoani. Toisaalta pienetkin epäonnistumiset johtavat taas samanlaisen masennukseen.
Itse neuvoisin sinua miettimään mikä on sellainen asia jonka varaan olet itsetuntoasi/minäkuvaasi rakentanut(minulle se on mm. työ), ja pyrkimään sitten vahvistaamaan sitä asiaa itsessäsi.
En nyt ehdi kirjoittaa pitempää viestiä, pitää mennä nukkumaan, huomenna työpäivä ja aikainen herätys.
Itsellänikin on jatkuvasti sellainen tunne et kaikki katoaa ympäriltä. Aluksi sitä yrittää saada jostain turvallisesta asiasta kiinni, mutta sitten sekin lipeää otteesta. Muutaman romahduttavan epäonnistumisen jälkeen tuntuu ettei jaksa enää edes yrittää pysyä mukana elämässään. Antaa vaan kaiken luisua ohi. Haluaisi kuolla, muttein jaksa tehdä mitään tappaakseen itsensä. Toisaalta myöskään ei haluaisi tuottaa sitä surua kaikille "läheisille". Hekin ovat vain kaukaisia kaikuja elämässä, joka on yhtä tyhjyyttä. Jotenkin sitä vaan kulkee virran mukana, elää vaistojen varassa. Koko ajan tuntuu että pyörtyy, kun ei tajua maailman menosta mitään. Toivoo ettei olisi ikinä ollut olemassakaan. Kaikki on vielä kaiken lisäksi ihan oma vika. Itse on masentunut, itse on Asp. syndroomainen, itse tekee elämässään pelkkiä virheitä. Sitä kun rupeaa ajattelemaan asioita, niin vaipuu aina vaan syvemmälle epätoivoon. Mutta kyllä me "toivottomatkin" tapaukset selvitään. Kyllä meistä vielä jotain tulee. Ollaan vielä joskus onnellisia. Kunhan jaksaa toivoa, jaksaa jatkaa eteenpäin. Jotain tuollaista kun toistelee mielessään, vaikkei siihen aina uskoiskaa, ni elämä virtaa eteenpäi, ja joku päivä taas näkee elämässään auringonpaisteen. Mä taas itken kun ajattelen, miten joku sun kaltainen hyvä ihminen on saanut osakseen jotain niin pahaa oloa ku mä. Kun ei ole sitä edes ansainnut millään. Sä ansaitset niin paljon parempaa! Olet niin mahtava, kun olet oma itsesi! Sä paranet, ja koko maailma saa nähdä miten hyvä ihminen oletkaan! Enkä liioittele yhtään, kun puhun tällaisia. Enkä ole mikään teeskentelijä, joka esittää ymmärtävänsä, olen itse niin paljon *skaa kokenut, että tiedän aika tarkalleen, miltä sinusta tuntuu ja voin kuvitella tunteesi niin hyvin, että oikein mieltä kylmää, kun tajuan, et hyvillekki ihmisille sattuu tätä sontaa missä mä olen rämpinyt.
Elä! Nauti elämästä, kun vaan voit. Ei ole sun aika lähteä täältä.
Voi Zuzki! Tää ei ole saarna, vaikka ehkä siltä saattaa kuullostaa..mutta tää on mun kokemus asiasta. Mä en tiedä minkä ikäinen sä olet, mutta toivon ettet itse päättäisi päiviäsi. Oot vaan miettinyt, mikä olis sulle helpoin tapa...ootko miettiny sun läheisiä..äitiä tai isää...mahd.sisaruksia, kavereita ym. Minkä tyhjän aukon sä jättäisit niiden elämään pois menollas? Ja miten ne miettis, että mitä ne teki väärin tai miten ne ois voinu sua auttaa, ettet ois päätyny tohon ratkasuun?
Se oli se mikä mut pelasti..mä mietin siellä kallion jyrkänteellä mun läheisiä...itkin ja pyysin kaikilta anteeks, kunnes pääsin siskoni poikaan, joka oli tuolloin 2v..aloin funtsaan et miten sisko kertois sille kun se on iso, että sen täti tappoi itsensä 18 vuotiaana, sitten mä tulin sieltä jyrkänteeltä alas, en hyppäämällä vaan samaa reittiä mistä olin sinne mennytkin. Mä hakeuduin psykologille ja pääsin siitä pikku hiljaa yli, se ei tuntunu aluks siltä et se auttais, mutta jälkeen päin mä tajusin, että siitä oli todella ollut apua.
Seuraavaksi masennuin 2004, se oli mun elämäni mustavuosi😭 Mulla oli 5 hautajaiset, kun oli just saanu hautajais vaatteet kaappiin, jouduin ottaan ne sieltä aina uudestaan. Kun sitten oli ne viidennet hautajaiset, kun rakas ystäväni kuoli toisen ihmisen pahan käden kautta, mä menin niin muusiks, et sit jouduin vetään masennuslääkkeitä, vaikka olin aina vannonut etten ikinä ala sellasia syödä. Tämä rakas edes mennyt ystäväni oli tuolloin 21 vuotias ja elämä olisi ollut vielä edessä ja tiedän että hän olisi hallunnut sen vielä elää, mutta ei vain saanut, toisen ihmisen pahuuden takia.😭 Mä olen menettänyt niin paljon ystäviä...iäksi, tuntenut tuskaa ja ikävää, kattonu myös muiden läheisten tuskaa läheltä, etten pysty ajattelemaan ees enää itsaria, vaikka nytkin voin todella pahoin ja masennus pukkaa päälle.
On vaan pakko mennä eteen päin, vaikka tuntuukin että junnaan paikallani, eli just niinkuin sustakin, tuntuu et mikään ei onnistu, kaikki on liikaa..mutta kyllä tää tästä, ajan kanssa, siihen voi mennä kauan tai sit helpottaa jo ylihuomenna, koskaan ei tiedä.🙂
Mutta sellasen neuvon annan että älä päätä päiviäs itse, koska ikinä ei tiiä mitä edessä päin vielä on, voi ollakkin aivan ihana elämä. Ja sullakin varmasti on vielä tälle maailmalle annettavaa, vaikkei nyt varmasti siltä tunnukkaa.
Mutta voimia ja iso voimahali sulle...ja muista ELÄMÄ VOITTAA AINA!!!🙂👍
Kaikki muu voi kadota, mutta omia unelmiaan ei voi kadottaa. Unelmat säilyvät, vaikka ehkä oma usko niihin katoaan. Mutta lopulta syvältä sydämestä löytää omat unelmansa, vaikka kaikki muut katoaisivat.
Itse luulin myös aikaisemmin menettäneeni kaiken, nyt olen sentään löytänyt sydämestäni takaisin osan omista unelmistani. Vielä taistelen perinteisen elämän kanssa: mistä saan töitä, jotta saan rahaa, mistä saan tarvittavan tuen, miten jaksan hyvän ystäväni lähdön ulkomaille ja sen vajaan kuukauden jonka hän siellä on. Miten jaksan elää huomiseen, mistä saan voimat, miten saan iltaisin unta.
Mutta loppuen lopulta mulla ei ole hätää: mulla ja kaikilla muilla on omat unelmat, ja niitä kun lähtee tavoittelemaan pääsee pitkälle. Sillä unelmat kannattavat ja kannustavat ihmistä eteenpäin.
Runoni:
"Et ole menettänyt elämääsi,
sillä sinulla on sydän,
ja sydämestä löydät unelmasi"