Otan osaa suruusi, et sinä vielä ole jäänyt suremaan, koska on niin lyhyt aika.
Mun ukkini kuoli vasta, ehkä siitäkin on jo kolme viikkoa, ehkä neljä, tuntuu, että se eilen kuoli, välillä ettei ole kuollut ollenkaan.

Ehkä sinua auttaa kirjottaminen kuten minä kirjottelen tuolla aikusten puolella. Joskus tulee pitempi kirjotus, joskus lyhyempi, juuri nyt ei tunnu miltään, ei ole sanoja. Sulla on nyt tämä otsikko, kirjota siihen tunteitasi.

Mulla on ollu hankalaa käsitellä neljän läheisen kuolemaa. Pappa kuoli kaksi vuotta sitten ja vieläkin, juuri eilen, itkin tunnin. Ja ystäväni mies oli leikkauksessa ja murehdin sitä koko ajan. Ahdistun kaikesta aina, murehdin muiden asioita. Mulla on paha olla, ja kukaan ei jaksa edes yrittää auttaa. Enkä voi uuden koulun ihmisiä vaivata, opettajat masentui mun takia edellisessä koulussa. Luulin että ne jaksaa auttaa kun minäkin jaksoin.

Mul oli paras ystävä, jota rakastin ja s erakasti mua. Oltiin aina yhes, mut sit kiusaamisen takia menetin sen. Mä aina vaan odotin, koska se tulee hakeen ja koska ollaan taas yhes. Mul oli itelläki kamala olo vuosia ja kärsin, itkin ...
Olin aina vaan yksin, mut se mikä sai mua eteenpäin ja saa yhä on se, että mä muistelen niitä muistoja, kun oltiin yhessä ja meil oli hauskaa. Oikeesti, se antaa voimaa, mut se myös sattuu ja tuhoo samalla. Mut voimaa se antaa, et jaksaa jatkaa.
Jakselemisia!

Kirjotan viel lisää. En osaa rohkasta, vaan kertoa omia kokemuksia, enhän ole vielä löytänyt minkäänlaista elämäniloa. Mun on kova ikävä kaveria, joka katosi kuukausi sitten. Ehkä hänet on otettu jonnekin laitokseen, toivon vain, että on kunnossa. En voi tehdä mitään. Ja jos jos tuomitsen toisen itsemurhan, en voi tehdä sitä itsekään. Mutta minä voin. Tiedän, että ihmisellä tosiaan voi olla niin paha olla, ettei halua enää elää. Tiedän, ettei siinä tilanteessa tunnu lainkaan kamalalta ottaa lääkkeitä. Mutta se oli tarkoitus. On sellaista käsittämätöntä pahaa oloa, joka ei lähde pois. Ei vaikka sä kuinka lujaa halaisit ja sanoisit, että kaikki on hyvin. Se on sellaista pahaa oloa, jonka onneksi iso osa ihmisistä kestää, mutta jotkut ei. Mun mummuni oli 10 vuotta mielisairaalassa, ja olen miettinyt, kahden vuoden jälkeen, että jos minä joudun vielä kahdeksan vuotta olemaan tässä pahassa olossa, en varmasti enää jaksa. Ja vaikka ihmiset kuinka sanoisivat, että sulla on elämä edessä, niin en usko siihen, enkä voi sille mitään. Ei kukaan voi nyt auttaa. Ei se lämmin halaus, eikä ihanat sanat. Vain aika. Ja joskus ei sekään.

Kovasti toivon, ettei sulle tule kamalampaa oloa mun kirjotuksesta, ja olen pahoillani, etten osaa mitään sanoa rohkaisuksi.

Otan vilpittömästi osaa suruusi. 😞 En osaa neuvoa sinua mitä täytyisi tehdä mutta yritä huolehtia itsestäsi. Sinulla on oikeus surra. Onko sinulla läheisiä joihin tukeutua?
Voimia sinulle ja paljon!🙂🌻

mmh, en voi sanoa että tiiän miltä susta tuntuu...
koska kaikki ihmiset reagoi asioihin eri tavalla ja käy ne läpi eri tavalla..

mutta tiedän itse miltä tuntuu menettää rakkaitaan.. mun mies kuoli pian 4v. sitten, samoin kuin ukkini, ja 2v sitten kuoli myös elämässäni todella tärkeä ihminen joka oli mulle kuin pikkuveli.
silloin ennen näitä en voinut koskaan kuvitella joutuvani niin lähelle kuoleman kanssa, tuntui ettei siitä koskaan selviäisi kun rakkain ihminen sun elämässäsi menisi..
mutta tässä mä vielä olen, kirjoittamassa sulle.

helppoa se ei ole, ei todella...silloin kun mieheni kuoli musta tuntui ettei mulla ollut enää mitään, mikään ei tuntunut miltään, mitään ei pystynyt tekemään, oli vaan tyhjyys.
aloin myöskin oksentamaan, jotenkin se muka helpotti. nukuin milloin pystyin, harvemmin..olin sellaisessa valveunitilassa.

tyttäremme oli mieheni kuollessa 2-vuotias, nyt 6- vuotias. silloin en häntäkään kyennyt hoitamaan.onneksi oli perhe auttamassa.
sitten aloin miettimään asioita, mä hakeuduin mieheni ystävien lähelle ja tein asioita mitä olimme tehneet, mietin että mitä mieheni olisi halunnut mun tekevän..

tottakai jokainen ihminen kenelle sä oot ollut tärkeä, toivoisi sun tekevän itsesi onnelliseksi.. he ovat onnellisia siellä jossain kun mekin ollaan. ja tieto/toive siitä että he ovat kaikki paremmassa paikassa nyt, ei ole syytä itkeä heidän vuokseen, helpotti.
itku auttaa, mutta loppujenlopuksi me vuodatetaan niitä kyyneleitä itsemme takia.. koska meillä se paha olo on, ei heillä.

meidän tehtävä on vaan jatkaa täällä niin hyvin kuin pystyy...(niin mä ajattelin)
ei tarvitse unohtaa, on hyvä pitää muistot.. pitää vaan etsiä uusia teitä, elää niinkuin hekin toivoisivat meidän elävän, eikä rangaista itseään..

tuska tulee myöskin käydä läpi, se tuntuu sietämättömältä..mutta se on silti edessä, se ei katoa..
mulla on edelleen ikävä miestäni, sekä muitakin, en ole vielä edes käsitellyt enkä tajunnut pikkuveljeni kuolemista..kai mä senkin aikanaan tajuan..

ei noi asiat oo kadonnut mun päästä mihinkään, mutta niiden kanssa on oppinut elämään... ainoa mikä todella auttaa, on aika.. se ei oo turha sanonta..
ja myöskin ammattiapuun olen hakeutunut, sieltä on saanut paljon apua..eikä se ole niin paha paikka mitä voisi luulla 🙂

kyllä elämään kaikkea pahaa mahtuu, mutta kyllä hyvääkin, toivottavasti..
mullakin on ikää vasta 23, mutta tuntuu kuin olisi ollut täällä jo ikuisuuden, onneksi nyt on alkanut palata uskoa tähän elämään, suurin onneni salaisuus on tietysti mun oma pikku pelastava enkeli eli tyttäreni.
toivon sulle paljon voimia, kyllä sä niitä löydät itsestäsi... älä anna masennuksen viedä ittees pois tästä maailmasta <3

Mij, kiitos viestistäsi, se vaikutti muhun aika tavalla. Ja kiitos kaikille muillekin vastaajille siitä että olette mun tukena. Uskon hautajaiset on ensi viikon lauantaina. Siihen mulla on muistokirjoitus kaikilta "kavereilta". "Kun yksi meistä on poissa ja toisten täytyy jatkaa, on aika elää muistoissa vain muistot silloin auttaa. Ajattele siis yhteisiä hetkiä, me kohtasimme maailman yhdessä.". En tiedä kuka tuon kykenee lukemaan siellä kappelissa, lauantai näyttää.

Olo on vieläkin aika ahditunut, mutta, kuten ennenkin, mä olen päättänt selvitä surusta yli, mun on pakko selvitä, koska olen selvinnyt ennenkin.

Siinä aluksi kun tieto kuolemasta tuli, olin tietenkin jossain shokkivaiheesa.. Nyt, kun on kulunut jo kaksi viikkoa tiedosta, elämä rupeaa taas asettumaan tuttuihin uomiinsa ja jaksan taas olla iloinen oma itseni, ainakin suurimman osan aikaa. En enää edes näytä läheisille että on paha olla, mä vaan hymyilen.

Sisin on rikki, kukaan ei edelleen ymmärrä, joten on pakko ajatella etten välitä. Vaikka sisin on tunteita täynnä. Mutta elämä voittaa.

Elämä kantaa, ja mä selviän tästä.😐

Huominen tulee liian nopeasti. Hautajaiset. Sain juuri kuulla ettei Usko kuollutkaan itsemurhaan, mitä aluksi epäiltiin. En tiedä kumpi on pahempaa, se että kuolee "vahingossa" vai se että haluaa kuolla ja toteuttaa sen.. Eikai sen niin väliä oo, on vaan tosiasia ettei sitä kaveria enää oo. En tiedä miten selviän huomisesta, kappeli, jossa on valkoinen arkku...

Tänään jo kokeilin asua jonka ajattelin päälleni laittaa, itkin. Mitä ihmettä tässä pitäisi ajatella. Kaikki asiat ovat muutenkin sekaisin, on niin paljon, mitä pitäisi jaksaa. Kukaan lähelläni ei tajua että mulla on tosi huono olo. Itken yksin, elän yksin, liikun yksin. En jaksa muiden seuraa, en kehtaa, en ole ansainnut sitä.. Mutta huomisesta on pakko selvitä, elämä jatkuu. Miksi elämän pitää jatkua. Miksi se tuottaa mulle vaan tuskaa..

Hyvästi.. Hänelle. 😭

Moi Whatever!
Mulla on sama ongelma. mun poikakaveri kuoli viime kesänä kolarissa. En pystynyt menemään sen hautajaisiin, koska muutenkin oli niin paha olo. Lisäksi en oikeastaan tuntenut sen sukua, joten koko tilanne tuntui ahdistavalta. En vieläkään ole päässyt yli siitä, itken usein enkä tiedä kenelle puhuisin. mua on ainakin auttanut sellaisen musiikin kuuntelu, mitä yhdessä kuunneltiin ja mistä se piti. Voimia ja jaksamista sulle!