mmh, en voi sanoa että tiiän miltä susta tuntuu...
koska kaikki ihmiset reagoi asioihin eri tavalla ja käy ne läpi eri tavalla..
mutta tiedän itse miltä tuntuu menettää rakkaitaan.. mun mies kuoli pian 4v. sitten, samoin kuin ukkini, ja 2v sitten kuoli myös elämässäni todella tärkeä ihminen joka oli mulle kuin pikkuveli.
silloin ennen näitä en voinut koskaan kuvitella joutuvani niin lähelle kuoleman kanssa, tuntui ettei siitä koskaan selviäisi kun rakkain ihminen sun elämässäsi menisi..
mutta tässä mä vielä olen, kirjoittamassa sulle.
helppoa se ei ole, ei todella...silloin kun mieheni kuoli musta tuntui ettei mulla ollut enää mitään, mikään ei tuntunut miltään, mitään ei pystynyt tekemään, oli vaan tyhjyys.
aloin myöskin oksentamaan, jotenkin se muka helpotti. nukuin milloin pystyin, harvemmin..olin sellaisessa valveunitilassa.
tyttäremme oli mieheni kuollessa 2-vuotias, nyt 6- vuotias. silloin en häntäkään kyennyt hoitamaan.onneksi oli perhe auttamassa.
sitten aloin miettimään asioita, mä hakeuduin mieheni ystävien lähelle ja tein asioita mitä olimme tehneet, mietin että mitä mieheni olisi halunnut mun tekevän..
tottakai jokainen ihminen kenelle sä oot ollut tärkeä, toivoisi sun tekevän itsesi onnelliseksi.. he ovat onnellisia siellä jossain kun mekin ollaan. ja tieto/toive siitä että he ovat kaikki paremmassa paikassa nyt, ei ole syytä itkeä heidän vuokseen, helpotti.
itku auttaa, mutta loppujenlopuksi me vuodatetaan niitä kyyneleitä itsemme takia.. koska meillä se paha olo on, ei heillä.
meidän tehtävä on vaan jatkaa täällä niin hyvin kuin pystyy...(niin mä ajattelin)
ei tarvitse unohtaa, on hyvä pitää muistot.. pitää vaan etsiä uusia teitä, elää niinkuin hekin toivoisivat meidän elävän, eikä rangaista itseään..
tuska tulee myöskin käydä läpi, se tuntuu sietämättömältä..mutta se on silti edessä, se ei katoa..
mulla on edelleen ikävä miestäni, sekä muitakin, en ole vielä edes käsitellyt enkä tajunnut pikkuveljeni kuolemista..kai mä senkin aikanaan tajuan..
ei noi asiat oo kadonnut mun päästä mihinkään, mutta niiden kanssa on oppinut elämään... ainoa mikä todella auttaa, on aika.. se ei oo turha sanonta..
ja myöskin ammattiapuun olen hakeutunut, sieltä on saanut paljon apua..eikä se ole niin paha paikka mitä voisi luulla 🙂
kyllä elämään kaikkea pahaa mahtuu, mutta kyllä hyvääkin, toivottavasti..
mullakin on ikää vasta 23, mutta tuntuu kuin olisi ollut täällä jo ikuisuuden, onneksi nyt on alkanut palata uskoa tähän elämään, suurin onneni salaisuus on tietysti mun oma pikku pelastava enkeli eli tyttäreni.
toivon sulle paljon voimia, kyllä sä niitä löydät itsestäsi... älä anna masennuksen viedä ittees pois tästä maailmasta <3