Oon vuonna – 96 syntynyt nainen. Oikeastaan mun tarina on aika pitkä ja kivinen, jos totta puhutaan. Mä synnyin mun perheeni ainoaksi lapseksi. Mun lapsuus aika, aina sinne 8-vuotiaaksi oli hienoa. Erityisesti isäni kanssa minulla oli läheiset välit, mutta myös äitini kanssa. Mutta kun täytin 8, äitini sairastui vaikeaan masennuksen. Isä ja äiti alkoivat riidellä ja äiti juoda. Astioita lensi harva se päivä ilmassa. Makasin sängyssäni myöhään illalla valveilla. Äiti huus isälle, kuinka se meinaa tappaa itsensä ja iskä koitti siinä rauhotella. Sit äiti meni kuopioon opiskelemaan ja mä ja isä oltiin aina viikot kaksin. Viikonloppusin äiti tuli kotiin ja ryyppäs taas, mutta ilmeisesti opiskelijaelämä oli sille kuitenkin raskasta, se on aina ollu koti-ihminen ja se on kuitenkin rakastanut olla kotona ja mä uskon ja tiedän, ettei se koskaan mitään pahaa kellekkään halunnut. Äiti sit keskeuytti opiskelunsa ja muutti takas kotiin, riidat jatkui. Mä puhuin asioista paljon mun isovanhemmille. Sitten, kun olin 12-vuotias, sain kuulla papan sairastavan harvinaista tautia, eikä sillä ollut enää kovinkaan paljon elinaikaa sillon jäljellä. Mua oltiin aina pidetty ”lihavana” ja kieltämättä mä olin silloin 12-vuotiaana hieman suurikokoinen. Kyl iskäkin silleen kauttarantain koitti hillitä mun syömistä ja huomautella painostani. Mä tiesin, että olin lihava ja 12 ja 13-vuoden välissä laihdutin 10 kiloa. Enkä millään terveellä tavalla. Tiiän sen jälkeenpäin itekkin. Syömättömyydellä ja liialla liikunnalla. Kaverit huomas, terkkari huomas. Mun hemoglobiini oli tuolloin ehkä 70. Syke liian matala. Sit pappa kuoli. En mä koskaan saanu mitään apua kumpaankaan noista ongelmista, vaikka kaikki ne huomas, syömishäiriön ja papan kuoleman. Mä olin yksin. Ei mulla koskaan mitään syömishäiriötä diagnosoitu, mut tiiän ite, että en ollu tuolloin terveiden kirjassa. Kaikenlisäks yks mun tärkeimmistä ihmisistä, pappa, oli just kuollu. Ainut asia, mitä mä sain kuulla opettajalta ja terveydenhoitajilta oli mun muuttunut käytös. Miten pulleasta, kiltistä tytöstä, oli muuttunut äänekäs ja rauhaton, luokan pahis. Tuolloin mä myös kiusasin toisia.
Jotenkin mä sit revin itteni ylös siitä kaikesta, jätin ne asiat jonnekki taka-alalle, niitä ei enää mietitty. Aloin syömään taas normaalisti. Lihoin. Liikaa. Mun vanhemmat eros. Lopetin liikunnan, lihosin lisää. Tungin sen vanhempien eron piikkiin. Iskä alkoi taas huomautella liikunnan tärkeydestä. Surin sitä eroa hetken, torjuin senkin ajatuksen jonnekkin. Mä en saanu olla heikko. Tiesin, etä koulussa mun seläntakana kuiskuteltiin mun vanhempien erosta. Kyllä mä siitä sit joidenkin parhaiden kavereiden kanssa puhuin. Sit mä myös sairastuin astmaan ja jatkuviin poskiontelotulehduksiin. Sit huomattiin, että mun poskionteloissa oli rakenteellinen vika. Ne oli liian ahtaat.
Ysiluokalla sit villaannuin taas ja löysin uuden kaveriporukan – Siinä ekat päihdekokeilut tuli kuvioon. Ne oli uusia ja hauskoja. Sitä nuoruuden aikaa ja huumaa. Ei siitä mitään ongelmaa tullut, vaikka alaikäisenä päihteiden käyttö laitonta olikin. Se oli sitä diskossa piletystä ja näin, alkukokeilua ja hyvin harvoin niitäkin. Sit se mun uusi ihana kaveriporukka alko syrjiä mua. Mä jouduin olee aika paljon pois koulusta, koska mun poskionteloihin tehtiin se leikkaus. Mun kaverit alko syrjiä mua ja näin ja se oli mulle henkisesti tosi raskasta. Erityisesti se kesä ysin ja lukion ykkösen välillä. Myös mun isä löys uuden naisystävän – jota mä vihasin. Äitikin löyti uuden miesystävän ja ne sai sit yhessä jatkaa ryyppäämistä. Mä kävin siellä ehkä kerran vuodessa olemassa yön. Musta tuli taas arka, hiljainen. Oma itseni. Sit lukiossa mä tutustuin uuteen kaveriporukkaan. Kai mä aattelin, että nekään kaverit ei ois sitte pysyviä ja niin ja aloin laihduttaa. Liikuin ihan sairaasti, yritin kontrolloida mun syömistä ja liikkua mahdollisimman paljon. Musta tuli taas pirteä, riehuja, se luokan häirikkö. Liikunta alko hallita mun elämää. Terveellisestä elämästä tuli pakkomielle. Samoin kävi mun toiselle hyvälle ystävälle. Sama kaveriporukka pysy lukion koko ekan vuoden ja näin. Sit kesälomalla lukion ykkösellä ja kakkosella mä olin kuukauden amerikassa vaihossa. Se oli ehkä parasta aikaa. Pääsin sinne karkuun kaikkea, jopa syömishäiriötäni. Ainakin osittain, vaikka se pakkomielle liikunnasta seuras mua sinnekkin. Sit tulin takas suomeen ja lukion kakkoselle. Aloin riidellä mun kavereiden kans, mutta meidän suhde kesti sen (edelleen siis sama kaveriporukka kun lukion ykkösellä)Myös se yläasteen, mun kerran hylännyt porukka tuli mukaan kuvioihin. Sama meno syömisen kontrolloimisen ja liikunnan suhteen jatku. Mukaan tuli myös ahmiminen ja oksentaminen, tai vaihtoehtoisesti ahminnasta seurannut paastoaminen tai liika liikunta. Mulle tuli sydänpussitulehdus, En osannu lopettaa liikuntaa ees kipeänä. Mun maha alko reistailla, epäiltiin keliakiaa. Sitä ei kuitenkaan varmuudella todettu. Rytmihäiriöitä. Hemoglobiinit oli taas 80 ja sykkeet meni sinne lähemmäs neljääkymmentä.Polveen tuli rasitusvamma, mutta se ei mua hidastanut. Kaverit alko huomata. Kai mä sit taas jossakin kohtaa halusin lähteä karkuun sitä kaikkea: iskää ja sen uutta naisystävää, äitiä ja sen alkoholiongelmaa ja siitä miten se aina ryyppäs paikallisessa ja kaikki juorus siitä ympäri kylää, ongelmia, vanhempien eroa, syömishäiriötäni…Sitä kaikkea vaan ja hain lähihoitajakouluun suuremmalle paikkakunnalle ja viime kesänä sain sit kuulla pääseväni sinne. Poissaoloja lukion kakkosvuona oli paljon: Osa lintsauksia ja osa mahakipuja. Siinä vaiheessa pääsin mun kavereiden tuella eroon siitä syömishäiriöstäni(?) ainakin osittain. Sitä ei siis vieläkään ollut diagnosoitu
Muutin sit innoissani sinne, uudelle paikkakunnalle. Koulu alko ihan hyvin, mutta kauheassa flunssassa ja aloitin autokoulun. Flunssa vaan paheni ja poskiontelotulehukset tuli taas kuvioihin. Kummallinen huimaus alko. Sit mä aloin löydellä itteäni pyörtyneenä ympäri kämppää. Sit se pahin tapahtu, kaiken, itsenäistymisen ja uuden koulun alkamisen myötä se iski vasten kasvoja: Epilepsia. Eeg oli normaali, mutta epilepsiaks ne sen silti diagnosoi. Olin pitkiä aikoja sairaalassa, jäin koulusta jälkeen heti kättelyssä. Koin olevani yksin vieraalla paikkakunnassa oman ”aivovammani” kanssa. Autokoulu jäi kesken. Kauan odotettu kortti, jota olin muutenkin joulukuussa syntyneenä oottanut ikäisiäni kauemmin. Toki mä olin silleen onnellinen: Päästä ei löytynyt aivokasvainta, mitä mä alussa pelkäsin. Mutta silti. En uskaltanu aluks kertoa mun kavereille, pelkäsin, että ne pitäis mua vammasena. Sit mä kuitenkin kerroin. Ei ne pitäny. Sit sain kuulla et mun poskionteloille piti tehdä toinen leikkaus. Mä pidin itseäni virheenä, viallisena. Miten mä onnistuin aina keräämään kaikki maailman taudit itseeni? Aina, kun elämässä tapahtuu jotain mullistavaa, uus tauti putkahtaa jostain. Koulusta olin jäänyt niin paljon jälkeen, että alotan sen tammikuussa uudelleen. Epilepsia (?) jolla nimellä se mun papereissa nyt sitten lukee, saatiin hallintaan, mutta mun mieltä ei. Mä romahdin ja sinne mä jäin. Tässä mä oon ja tähän on tultu. Kaikenlisäks se mun lukiolainen kaveri kertoi kans sairastavansa syömishäiriötä, mä koitin ja koetan edelleen auttaa sitä kaikin keinoin. Mutta silti, vaikka mulla on kavereita ja nykyään ihan hyvät välit vanhempiin, mä koen olevani yksin. Yksin ja omien sairauksieni vanki. Kaikenlaiset ajatukset on käyny mun päässä: Mitä jos se mun pyörtyily johtukin esim siitä diagnosoimattomasta syömishäiriöstä? Anway, lääkityksenä menee nyt Lamictal. Kai se auttaa, oli tää mun tauti sitten epilepsia tai psyykkinen. SYömishäiriöni on palaamassa taas. Tai oikeastaan pahenemassa. Mä tiedän sen, tiiän, et tartten apua mutta en uskalla hakea sitä. Musta ei oo siihen. Eikä mulla oo voimia kontrolloida tätä enää. Mä tiiän, että mä valun sinne oksentamisen kierteeseen uudelleen. Niin mun kaverikin, mun avuntarjoamisista yms huolimatta.Kaikki kaatu vaan päälle. Kaikki asiat, aina sieltä 8-vuotiaasta alkaen. Asioita kymmenen vuoden ajalta, kaikki torjutut ongelmat. Kaikki käsittelemättömät. Nyt ei voi enää paeta, se on nähty, että ongelmat seuras mua, vaikka mä koitin kaikin voimin muuttaa uudelle paikkakunnalle. Ne tulee perässä. Mitä tehdä kun itku ei lopu? Mitä tehdä kun ei osaa hakea apua?

Mä oon kyllä perusluonteeltani iloinen ihminen ja yritän aina ajatella muita. Haluan aina auttaa muita, mutta mä en osaa auttaa itseäni. Oon valmistumassa lähihoitajaks ja tiiän, että en voi hoitaa muita/ottaa vastuuta toisten hengestä, jos en saa ensin itseäni kuntoon. Mutta miten? Mä en uskalla hakea apua. Mulla ei oo pokkaa/uskallusta mennä jonnekkin psykologin puheille. Kaikenlisäks, jos mun perhe ja läheiset sais tietää… En kestäis. Oon kuitenkin normaalipainonen ja näin, ja voihan tää alakuloisuuskin olla ohimenevää. Haluaisin yrittää itse selvitä tästä. En halua mennä psykologille. En halua, että mun papereissa lukee: Astma, EPilepsia, rakenteellinen vika, hullu ja syömishäiriöinenkin. Kuka sellasen ihmisen enää ees haluais töihin? Mä en halua enää yhtään sairauksia lisään mun papereihini. Mun on helpompi hakea apua netin kautta, kun kohdata psykoterapeutti ( Jos nyt sellaseen edes on tarvetta) niin netin kautta. Mun on helpompi puhua ongelmistani nimimerkin takaa kuin olla oikeasti siinä tilanteessa. Pelkään, että kaikki saa tietää jos käyn psykologilla henkilökohtaisesti. Mun asiat on niin solmussa, ettei niitä yhdellä 45 viiden minuutin istumisella selvitetä. Onko mulla mahdollisuuksia selvitä yksin, niinkuin tähänkin asti? Jatkanko mä vaan syöksymistä pimeyteen, josta ei oo enää paluuta?