Olen 22-vuotias tyttö ja hain itselleni ensimmäisen kerran apua masennukseen vuoden 2014 lopulla. Olin jo pidemmän aikaa tuntenut itseni voimattomaksi ja väsyneeksi. Mikään ei tuntunut samalta kuin ennen enkä jaksanut nousta aamuisin sängystä. Asiat joista ennen nautin eivät enää piristäneet oloani ja tajusin, että jotain on pielessä. Mielessäni pyöri itsetuhoiset ajatukset. Asioita tapahtui jotka saivat oloni muuttumaan.

Soitin ensimmäiseksi aikaa nuorisoneuvolan sairaanhoitajalle jonka luona kävin kerran. Hän ohjasi minut lääkärille joka parin käynnin jälkeen kirjoitti diagnoosiksi keskivaikean masennuksen. Olen käynyt puolen vuoden aikana lääkärin vastaanotolla n. 3 viikon välein. Puolen vuoden aikana olen syönyt 5 eri masennuslääkettä enkä ole löytänyt sopivaa lääkettä. Päätimme lääkärin kanssa pitää taukoa lääkkeistä. Lääkäri ohjasi minut nuorisoneuvolan psykologille koska olimme tullut siihen tulokseen että minun täytyy päästä puhumaan jollekin ja purkamaan minua vaivanneita asioita. Huomasin että lääkärillä ja psykologilla käynnit helpottivat oloani sillä tunsin saavani apua.

Olen ollut sairaslomalla siitä saakka kun kävin ensimmäisen kerran lääkärillä eli nyt n. 6kk. Olen työtön joten saan sairaspäivärahaa Kelasta. Muutaman kuukauden jälkeen minulta pyydettiin todistusta psykiatrian erikoislääkäriltä joka kirjoittaisi hoitosuunnitelman. Lääkäri laittoi minulle lähetteen erikoislääkärille ja tällä viikolla vihdoin pääsin sinne 2 kuukauden odottamisen jälkeen.
Heti kun erikoislääkäri avasi suunsa, tajusin että tästä tulisi hyvin tuskallinen tapaaminen. Ensinnäkään erikoislääkäri ei ollut tutustunut ollenkaan lääkärin ja psykologin kirjoittamiin teksteihin joista olisi jo ollut paljon apua. Tekstejä oli kertynyt jo monia puolen vuoden ajalta ja niistä olisi jo saanut paljon tietoa. En ymmärrä ensinnäkään miksi erikoislääkäri ei voinut katsoa tekstejä läpi ennen aikaani? Edes selaillut hieman. Kerroin erikoislääkärille masennuksestani ja tunteistani ja lääkäri keskeytti minua koko ajan ja kyseli niitä kysymyksiä joista ei paljon apua ole kuten ”Miltä se sinusta tuntuu?” ja ”Mistä se sinusta johtuu?”. Olin kertonut siitä mitä kaikkea elämässäni on tapahtunut ja kuinka masennukseni on päätynyt siihen pisteeseen että mietin päivittäin itsetuhoisia ajatuksia eli toisin sanoen itsemurhaa. Lääkäri oli kirjoittanu paperille ranskalaisilla viivoilla kaikkea mitä olin kertonut. Päätin kertoa hänelle myös jotain mitä en ole kertonut lääkärilleni tai psykologilleni. Minulla on peliongelma ja kerroin että olen ”perinyt” sen vanhemmiltani. Sen jälkeen lääkäri teki jotain mitä en pysty unohtamaan ja mikä suututtaa minua vielä muutaman päivän jälkeenkin. Lääkäri kirjoitti peliongelmasta ja pisti ison ruksin sen päälle mitä oli kirjoittanut sitä ennen. Eli ilmeisesti lääkärin mielestä minulla ei ole muuta ongelmaa kuin peliongelma. Minusta tämä teko oli todella väärin. Sanoin lääkärille että masennukseni ei johdu vain yhdestä vaan monesta eri tekijästä joista vain yksi pieni osa on peliongelma.

Olin odottanut pääseväni kyseiselle erikoislääkärille koska nuorisoneuvolan lääkärini oli kertonut minulle että erikoislääkäri päättää tästä lähin sairaslomasta, lääkityksestäni ja siitä miten etenemme tästä eteenpäin. Lääkäri kirjoitti minulle sairaslomaa heinäkuun loppuun ja sanoi vielä mielestäni asiattomasti että sairasloma ei ratkaise ongelmia. Sanoin tietäväni asian kyllä enkä ole niin luullutkaan. Lääkäri myös päätti että en tarvitse lääkitystä mistä itse olin toista mieltä koska haluaisin kokeilla jos löytäisin lääkkeen joka helpottaisi edes vähän oloa. Ainoa asia mistä olin iloinen oli se että lääkäri kirjoittaa minulle lähetteen psykoterapiaan. Psykoterapiasta olimme puhuneet jo pitkään lääkärin ja psykologin kanssa ja olin nyt onnellinen että edes sinne pääsisin. Lopuksi lääkäri sanoi että pysytäänpäs sitten hengissä siihen saakka kun seuraava aikani on kesäkuussa. Tämän jälkeen olisin halunnut kävellä autotielle ja bussin alle. Tuntui että se henkilö joka ns. päättää tulevasta ei tehnyt muuta kuin pahentanut mielialaani.

Lääkärini on kirjoittanut teksteissään että potilas on siisti ja puhuu asiallisesti asioista. Pitäisikö mennä likaisissa vaatteissa ja tukka likaisena lääkärin luokse jotta otetaan tosissaan? Pitäisikö olla hymyilemättä ja viillellä itseään? Pitääkö yrittää tappaa itsensä jotta otetaan tosissaan? Olenko liian siisti ja asiallinen olevani masentunut? Kuten monesti tapahtuu niin se ei näy päällepäin. Mitä pitää tehdä saadakseen apua? 😯🗯️