Kun ei sanotuksi saa..
Olen tarvinnut apua jo monta vuotta. Viimeiset pari vuotta oikein kipeästi. Olen sekaisin ja tukahdutan omat tunteeni työntämällä ikävät asiat syrjään. Tästä seuraa se, että saan spontaaneja itkukohtauksia. Niin töissä tauolla kuin kotona. Ihmisten nähden pystyn hallitsemaan itseäni sen verran että vaikutan vain ärsyyntyneeltä ja poissaolevalta. Ongelmana on vain juurikin se etten edes pysty enää ajattelemaan itse asioitani läpi. Olen yrittänyt kirjoittaa mitä käyn läpi, mutta pää hakkaa tyhjää ja paperi pysyy tyhjänä. Ajatus lääkärille soittamisesta ja ajatus siitä että sanoisin tuntemattomalle että tarvitsen jonkun jolle puhua saa aikaan paniikkikohtauksen omaisen tunteen.
Haluan paeta ongelmiani niin paljon, että toivoisin minulla olevan se mahdollisuus että voisin lähteä jonnekkin jossa minua ei tunneta. Saisin olla yksin eikä ketään voisi kysellä perääni.
On aina niin vaikeaa yrittää edes ajatella, että joku voisi ymmärtää miltä toisesta tuntuu enkä aio edes väittää tuntevani täysin samoin, mutta silti sun toi tekstis kuulostaa siltä kuin olisin itse osan siitä kirjottanu.
On jotenkin vaikea näyttää sitä että kaikki ei ole itellä hyvin muille. Mä en haluu vaa puhuu siitä kellekkää tutulle, koska tiän että niitä sattuu se että kaikki ei mulla oo okei.😞
Joskus kun oon yksin alan itkee ihan noin vaa tietämättä ees miks. Kaikki tuntuu niin ahdistavalta. Mutta lopulta löydän pieniä asioita, joilla voin kivuta ees vähän ylös. Kuten mun perhe. Aina kun mä nään ne tiedän että en mä vaa voi kertoo niille miten mä ajattelen itsestäni, elämästä, kaikesta...Mutta jos mä voin mitään ohjeen tapaistakaan sulle sanoo niin sanoisin että pieniin hyviin asioihin tarrautuminen voi joskus helpottaa.
Kaikkea hyvää sulle🙂
Hei
Mikä avun pyytämisessä kauhistuttaa niin paljon? Pelkäätkö että jos päästät ne tukahdutetut tunteet valloilleen, ettet kestä niitä?
Lämmin halaus ja voimia.