Ongelmani on se, ettei minulla ole varsinaisesti ketään kenelle puhua. ”Kavereita” on, mutta ei ketään kenelle voisin/haluaisin puhua siitä että välillä on vaikeaa.
Ongelmana on ollut mm. vanhempien alkoholismia niin kauan kuin jaksan muistaa. Vanhempien silmissä olen aina ollut vahva, en ole koskaan uskaltanut kertoa heille jos joku painaa mieltäni…lähinnä sen takia on tuntunut tältä, koska heillä itselläänkin on ollut niin vaikeaa. Olen vain kerännyt aina kaiken sisälleni, ja nyt en enää uskalla päästää ketään lähelleni. Tuntuu siltä, että koko nuoruuden on elänyt niin hiljaista elämää, että nyt 19-vuotiaana en edes tiedä kuka olen tai mitä oikeasti haluan. Vanhempani eivät ole koskaan varsinaisesti laiminlyöneet tehtäviään vanhempina….Kotona on useimmiten ollut turvallista, mutta henkisesti olen ollut yksin. Asiat ovat enemmäkin menneet niin päin, että vanhempani ovat purkaneet minulle ongelmiaan.
Selitys ei ollut kovin selkeä, eikä siitä käynyt läheskään kaikkea ilmi, mutta tiivistettynä tuntuu siltä, että olen padonnut kaiken aina sisälleni, ja ulospäin olen ihan tavallinen onnelliselta vaikuttava nuori, mutta kukaan ei osaa ajatella että mikään olisi pielessä, koska en ole koskaan sitä näyttänyt, ja se on alkanut ahdistaa, enkä enää tiedä miten muuttaa asioita :/.
Hyvä, että tänne kirjoitit ja avasit oven patoutuneiden asioidesi purkamiseen.
Suosittelisin, että hakisit itsellesi myös ammattiapua jotta saisit käsiteltyä asiasi kunnolla.
En osaa nyt sanoa paljon mitään, mutta oikeasti oli hyvä että kirjoitit tänne miltä tuntuu.
Ja jos ei muuta, niin tänne voi tosiaan kirjoittaa aina kun siltä tuntuu ja täällä joku aina lukee viestisi. Minä ainakin. Voimia sinulle. 🙂
Hei sinulle Edge!
Tilanteesi kuulostaa niin kovin tutulta. Olen perheeni nuorin jota kukaan ei ole oikein koskaan ottanut tosissaan. Varmaan siksi kotona tuntuu olevan mahdotonta puhua ongelmista.
Koulun loputtua ystävät haihtuivat yksi toisensa jälkeen, viimeisestä olen toistaiseksi saanut pidettyä kiinni, mutta nyt emme ole nähnyt aikoihin. Ennen aina nauroimme yhdessä mutta nykyisin minusta ei kai vaan saa mitään irti.
Kun en pysty kertomaan asioistani muille, niin avun hakeminenkin on jäänyt. Kuinka selittäisin käynnit psykiatreilla? Sosiaalinen kammo pahenee kokoajan, ja alkoholin käyttö lisääntyy samaan tahtiin.
Anteeksi kun en osaa auttaa, mutta ainakin tällä on toinen samanlainen 🙂
Jos joku tietää kuinka tästä kierteestä pääsisi irti niin kiinnostaisi kyllä kovasti tietää..
Mulla kans sama juttu.. oon perheen nuorin ja kukaa ei välitä mitä mulle tapahtuu... kavereista ei enää mitää tietoo, kaikki menee omia teitään ja tuntuu et mä oon vaan jämähtäny paikalle.. oon melkeen kaiket päivät omas huonees.. ainut on et pitää "töis" tai no työharjottelus käydä päivisin.. joskus viikonloppusin olis jossain kiva käydä mut kukaa ei ikinä pyydä mukaan.. eikä viitti väkisin mukaan tunkia ku sit kaikki kyylää et mitä toiki tää tekee.. (koettu moneen kertaan) ☹️
tässä vähä aika sit löysin tän sivuston ja oon kirjotellu oman tukihenkilön kanssa ja kyllä heti huomaa et on tullu parempi olo ku uskaltaa jollekki kertoo mitä omas mieles liikkuu..
Ei tästä varmaan mitää apua kellekkää oo, mut aattelin vaan et ette oo yksin tää maailmas, meitä yksinäisiä on monia.. mutta toivon kaikille kaikkea hyvää! ja jaksamisia!🙂🌻
foxglove, kuulostaa kyllä aika tutulta...Kun ei ole puhunut kenellekään siitä, että on vaikeaa, niin ammattiavun hakeminen tuntuisi jotenkin hankalalta. Siitäkään en pystyisi kertomaan kavereille, kun pelkäisin selän takana puhumista ja sitä että he eivät ymmärrä....
Sosiaalisia tilanteita välillä pelkään minäkin, etenkin uusien ihmisten tapaaminen aiheuttaa kyllä stressiä. Ja esim. seurustelun aloittaminen on aivan mahdotonta, koska jos olen päässyt kenenkään kanssa siihen vaiheeseen, että olemme nähneet muutaman kerran, työnnän kundin pois ennenkuin mitään ehtii edes alkaa :/. Alkaa ahdistaa niin paljon, etten yksinkertaisesti pysty enkä halua tutustua paremmin...
Olen pitkään miettinyt sitä, että nyt koulun loputtua kun tavallaan minua ei pidä mikään kotikaupungissani, lähtisin muualle...Tiedän, että ongelmat eivät katoa sillä, että ne yrittää unohtaa ja jättää taakseen, mutta jos vain pääsisi esim. vuodeksi muualle ja jättäisi nykyisen tilanteen taakseen, olisi ehkä helpompi niitä käsitelläkin, kun ei olisi lähellä kaikkea sitä, mikä ahdistaa. Kaikki ihmiset tuntuvat ärsyttävän, en halua nähdä kavereita, enkä etenkään perhettäni. Sitten en haluaisi istua yksin kotonakaan työpäivän jälkeen, mutta kun en halua lähteä mihinkään. Joskus lähden kaverien mukaan, mutta ilta menee siinä että mietin kuinka pian pääsen tilanteesta pois :/.
Minulla ei ole ketään. Olen yrittänyt hakea apua joka paikasta, koulusta, sairaalasta, psykiatrilta, kotoa, ystäviltä. Ja kukaan ei jaksa auttaa, kuuntelee ehkä kerran ja sanoo, että elämä jatkuu. Joka viikko saa kuulla, että joku on taas kuollut tai sairas tai muuta kamalaa. Ja koskaan ei kukaan kysy, miten minä jaksan. Olen perheessä ulkopuolinen, koulussakin, ei ole ketään, joka halaisi. Olen puhunut pieniä pätkiä elämästäni varmasti monelle kymmenelle ihmiselle. Puhunut niin paljon, että psykiatrille mennessäni en jaksa edes avata suutani. Ja nyt kun olen puhunut, ajatellaan etten tarvitse enää mitään apua. Mitä minä nyt teen kun ei ole enää mitään sanottavaa?
En voi psykiatrille mennä pyytämään halausta. Tarvitsen sitä, kun minulla on paha olla. Minä tarvitsen jonkun, miksen ikinä löydä??😭
Muistelin juuri osastoaikojani. Silloin opettajani kävi minua katsomassa ja sinä päivänä olin onnellinen. Joku välitti. Vanhemmat ei käyneet mutta opettaja ja kaverit kävivät. silloin kai ensimmäisen kerran osasin laittaa asiat ja ihmiset tärkeysjärjestykseen. Kyllä minä sen tiesin, ettei kukaan perheestä tule katsomaan, joten olin vain ja koitin hoitaa itseäni kuntoon. Voi kun oli ihanaa kun opettajani tuli sinne ja halasi ja kuunteli. <3