Kärsin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Olen käynyt pitkään terapiassa ja saanut siitä valtavasti apua. Esimerkiksi ahdistuskohtaukset ovat käytännössä jääneet taakse. Kun ahdistun kovasti, sille on selkeä syy. Nykyään koen arkeni hyväksi elämäksi. Suurin ”taidonnäytteeni” ahdistuksen hallinassa oli pari kuukautta sitten tietooni pamahtanut diagnoosi vakavasta ja parantumattomasta fyysisestä sairaudesta. Se ei tapa, mutta on äärettömän arvaamaton ja aiheuttaa joka tapauksessa lopulta vakavia ongelmia kehossa ja mielessäkin. Siitä huolimatta palasin normaaliin elämään vain viikon itkeskelyn jälkeen. Kuukauden päästä saatoin jo sanoa olevani onnellinen. Nyt olen tässä ja pärjään asian kanssa. Olen tehnyt kovasti töitä, ja myös kumppanini on ollut korvaamaton apu. Suhteemme on parempi kuin ennen. ☺️❤️☺️

Nyt kumppani on kuitenkin poissa. Sairausasia ei tällä hetkellä vaivaa mieltäni, mutta pelko palasi kuvioihin. En ole saanut mitään kohtausta, enkä ole tarvinnut lääkettä, jota käytän akuteeissa tilanteissa. Kumppanini, jonka kanssa asun yhdessä, lähti tänään aamuyöllä ulkomaille. Olen yksin neljä kokonaista päivää ja kolme yötä. Sehän ei ole paljoa, mutta järkyttää kuitenkin mieltäni.

En uskaltanut jäädä yksin kotiin, sillä pelkään sen muuttuvan ahdistavaksi paikaksi. Viime syksynä, kun kumppanini lähti pariksi yöksi ulkomaille, sain heti hänen lähdettyään massiivisen ahdistuskohtauksen. Muistot niistä tunteista pelottavat vieläkin, joten lähdin hätäisesti äitini luo. Tämä ei valitettavasti kuitenkaan ole mikään täydellisen seesteinen turvapaikka, jossa voisin itkeä ja puhua vapautuneesti. Vaikka kyllä äiti kuunteleekin, yrittää ainakin.

Pelko on nyt ottanut vallan mielestäni. En saanut nukuttua oikein ollenkaan, en täällä äidin luonakaan. Minulla on joitain pelkoja liittyen kumppanini pärjäämiseen ja turvallisuuteen. Kyttäsin lentokoneen reittitietoja koko matkan ajan, ja pääsihän se tietty perille. Tietenkin pelkään menettäväni kumppanini. Tällaista huolta kykenen jo jotenkin hallitsemaan, mutta haluan kuitenkin säännöllisesti saada tekstiviestin siitä, että kaikki on ok. Onneksi kumppanini ymmärtää tämän ja haluaa itsekin pitää yhteyttä.

Pelkään tätä oloa. Purskahdin eilen itkuun kymmeniä kertoja. Itku meinaa alkaa uudestaan vähän väliä, mutta koitan jotenkin pitää sen hillittynä – itkeminen ei nimittäin yleensä erityisemmin paranna oloani. Olen täysin hukassa sen kanssa, mitä teen. Kolme päivää ajattelin viettää täällä äitini luona, sillä en uskalla mennä kotiin. Siellä tuntuu kuin kumppanini olisi lakannut olemasta (tuntemus on peräisin hankalista kokemuksista lapsuuden ajalta).

En nuku kunnolla, en saa syötyä kunnolla. Pelkään koko ajan, etten pärjää ja että ahdistun äärettömän pahasti, kuten vastaavissa tilanteissa on ennen käynyt. Ymmärrän, että asiat muuttuvat ja että kehitystä tapahtuu välillä yllättäenkin, mutta nyt juuri en jokaisessa hetkessä jaksa uskoa itseeni. Pelkään päätyväni psykiatriseen päivystykseen tai putoavani moneksi päiväksi sietämättömään pelko- ja ahdistustilaan.

Olen jo aikuistunut, opiskelen yliopistossa ja olen ollut omillani jo monta vuotta. Poikkeuksellinen tilanne ja tunne yksinäisyydestä saavat minut kuitenkin aivan pois tolaltani. Olen äärettömän peloissani näiden asioiden ja tunteiden edessä.