Asioita on niin vaikea unohtaa, etenkin sellaisia asioita jotka erityisesti haluaisi unohtaa. Aina, joku haluaa määritellä minut. Millainen olen toisen mielestä. Olin tuossa osa-aikaiseksi siivoojaksi hakenut ja halusin sitten haastattelijan mielipiteen minkälaisen kuvan olen itsestäni antanut. Jotain ympäripyöreää sanoi sitten. Muistiini kuitenkin syöpyi se, että on niitä jotka 14-vuotiaana aloittavat työelämän. Ja vertasi siinä omaan työkokemukseeni.

Ja on näitä, jotka sanovat, että onko sinulla jonkinlainen oppismishäiriö yms. Sellaiset satuttavat.

Elämään eväitä en juurikaan vanhemmiltani ole saanut. Äitini sanoi, että maailman tuolla kodin ulkopuolella kova ja kukaan siellä ei sinusta välitä.

Kuka olen ja millainen. Nyt vasta aikuisiällä olen sitä kunnolla miettinyt pidänkö oikeasti lukemisesta ja piirtämisestä, ovatko ne vain asioita jotka ympäristö on minut ”pakottanut” tekemään. Ns. hiljaisten ihmisten juttuja. Jotka eivät herätä kiusaajissa huomiota.

Tiedän, että olen oikeasti hyvin seurallinen ja aktiivinen ihminen. Ja se itkettää, etten pysty olemaan sellainen ihminen, joka olen aina halunnut olla. Tuntuu kuin sisälläni olisi koko ajan taistelu aktiivisen ja passiivisen välillä.

Kerran sanoin, etten olin pienenä oikea riiviö ja menijä ja olin innoissani kaikesta jossa sain olla huomion kohteena. Niin kaikki sanovat vain, ettei uskoisi.