En ole aiemmin täällä törmännyt kyseiseen aiheeseen.
Asun yksin opiskelujeni takia, eli muutin kotoa pois kun olin 15-vuotias. Ensimmäinen vuosi meni helposti asuntolassa. Viime vuonna kuitenkin masennuin muutettuani yksityiselle asumaan. Masennukseen vaikutti paljon se että opiskelen kaksoitutkintoa ja jotkut ongelmat perheessäni. Kesällä kun masennus alkoi helpottaa tajusin sen, mulla on paha olla koska olen niin yksin. En omista laajaa kaveripiiriä, pari parempaa kaveria vain. Seurustelen myös mutta poikaystäväni asuu kotona, joten on velvollinen sinne päähän. Enkä kokoaikaa haluasikaan olla hänen kanssaa. Mutta siis kysymyskeni oli että onko kukaan muu huomannut koti-ikävää, vaikka aluksi luuli olevan helpotus muuttaa kotoa pois?
Kiitos jos vastaatte🙂🌻
Olen jo lopettanut opintoni ja palasin hetkeksi kotiin, kunnes taas lähden maailmalle.
Koko opiskeluni ajan kärsin hirveästä koti-ikävästä. Päivät kuluivat hyvin luennoilla, illat kirjoittelin sähköpostia kotiväelleni.
Minäkin oikein huokasin helpotuksesta, kun pääsin kotoa pois. Muutama viikko oli yhtä juhlaa, elin vain itselleni. Minulla oli kämppäkaveri mutta viikonloppuisin hän yleensä lähti kotiin ja minä jäin yksin. Sitten olikin jo tilattava aika terapiaan. Kerran viikossa puhuin hänelle perheestäni ja se hieman helpotti oloa.
Ensi vuoden alussa olen lähdössä töihin ulkomaille. Tiedän, että armoton koti-ikävä iskee taas. Sähköposti kulkee hyvinkin tiivisti.
Mä muutin kotoa pois kun olin vajaat 15-vuotta; kouluongelmien takia. Ennen kuin nykyiseen paikkaani muutin niin olen muistaakseni yhdessä tai kahdessa koulukodissa ollut, ja koittanut käydä koulua siellä, mutta aina palasin alkuun.
Siis syynä tähän on ollut lähinnä se, että minua on aina kiusattu. Joko henkisesti tai fyysisesti.
Nyt tuolla nykyisessä paikassani tunnen olevani vahvoilla ja minulla muutamia kavereitakin sieltä on, mutta mikään ei koskaan korvaa niitä aitoja ystäviä ja sitä aitoa perhettä joka mulla kotona on.
Siis "lievää" koti-ikävää minäkin tunnen,olenhan sentäs minäkin ihminen jolla on tunteet... Onneksi kotona saan käydä aina kun äiti tai isä ehtii ottamaan ja jos eivät ehdi niin onhan minulla kaksi rakasta siskoa ja yksi huolehtiva täti siinä lähellä koulua.