Olen 22 vuotias ja asunut kohta jo kaksi vuotta noin 400km päässä vanhemmistani, lapsuudenkodistani ja kotiseudustani. Muutin tänne miehen perässä ja opiskelen täällä itse. Koti-ikävä, ikävä vanhempiani ja veljeäni vaivaa minua. Käyn vanhempieni luona noin kerran kuussa ja yleensä vietän pitkän viikonlopun heillä.
Varsinkin näin lomien jälkeen, kun vanhempien luona on viettänyt pidemmän aikaa, on vaikee palata omaan kotiin takaisin. Muutama päivä, joskus jopa viikko menee murehtiessa ja ikävöidessä. Välillä vanhempien luona kaipaan kuitenkin omaa kotia. Koen ehkä jotain syyllisyyttä etten voi olla vanhempieni kanssa niin usein ja auttaa heitä aina tarvittaessa. Murehdin että heille käy jotain tai jään jostain paitsi, he vanhenevat tai menetän heidät kokonaan, se on varmaan suurin murheeni. Harmittaa kun en pääse heille heti kun haluaisin. Harmittaa, jos vanhemmat kaipaavat hirveästi minua. Tilee syyllinen olo, jos en ikävöi ja murehdi.
Toisaalta mietin monesti viettäisinkö aikaa vahempien kanssa kovinkaan paljon, jos asuisin lähempänä. Kaipaan sinne toisinaan todella paljon, rakastan avomiestäni, jolla on tällä paikkakunnalla hyvä työpaikka. Joten mieheni ei halua muuttaa, enkä minä halua todellakaan jättää miestäni. Mieheni haaveilee omasta talosta täältä ja niin minäkin välillä. Sitten olisin sidottu tavallaan tälle paikkakunnalle, se pelottaa myös minua toisinaan. Pääni on ihan pyörällä, olenko jotenkin jälkeen jäänyt epänormaali, joka on kiinni omissa vanhemmissaan aivan liikaa. Mitä minun pitäis oikein tehdä. Tämä jo hieman helpotti kun sai avautua edes vähän tästä kaikesta.
Hei.
Ikävää, että asut niin kaukana. Kunka usein soitat vanhemmillesi tai veljellesi? Voiko se lievittää ikävää?
Sarjetty kirjoitti 6.1.2016 16:32
Hei.
Ikävää, että asut niin kaukana. Kunka usein soitat vanhemmillesi tai veljellesi? Voiko se lievittää ikävää?
Soitellaan vanhempien kanssa viikottan. Viestitellään monta kertaa viikossa myös vanhempien ja veljeni kanssa. Onneks on mahdollisuus soitella ja viestitellä, muuten elämä olisi kyllä aivan liian vaikeaa täällä. Toki soittelu ja viestittely lievittää ikävää. Eihän se tietenkään sama ole kuin livenä näkeminen.
Hyvä, että se lievittää.
Moi Kkaroliina,
Et todellakaan ole epänormaali. On aivan luonnollista ikävöidä kotiin ja kasvaa omaa tahtia. Mun mielestä se ei myöskään ole mikään vaatimus kasvamiselle, että aikuisena pitäisi jotenkin unohtaa koti ja kadottaa siihen liittyvät tunteet, kuten kaipaus, ikävä ja välittäminen.
Monesti se muutos voi olla vaikein; sekä uudessa kodissa että lapsuudenkodissa on helpompi olla, mutta siirtyminen paikasta toiseen aiheuttaa sekavia tunteita. Voin samaistua vanhemmista huolehtimiseen ja ajatuksiin siitä, jääkö jostain paitsi. Oletko puhunut vanhempiesi kanssa näistä ajatuksista? Se voisi osaltaan helpottaa näitä tunteita.
Haluan joka tapauksessa sanoa että mun mielestä noissa tunteissa ei ole mitään epänormaalia. Ympäristön paineet voi väittää, että pitäisi olla niin ja niin "itsenäinen" jo aikaisin, mutta yksilöllistähän se on eikä kukaan toinen ihminen voi määrätä, mikä sulle on sopivinta. 🙂
Tsemppiä ja halauksia. 🙂🌻
Kiitos tosi paljon halauksista ja ihanista sanoista.
Olen puhunut äidille, että harmittaa asua niin kaukana. Äiti kyllä ymmärtää sen, ikinä ei olle kovinkaan paljon puhuttu tunteista tai sanottu rakastavansa toisia. Se on vaan jotenkin selvää. Muutenkaan meidän perheessä pienenä tai isompanakaan ei ole ollut tapana puhua hirveästi tunteista.
En halua sanoa äidille että itken tai suren ja murehdin. Se aiheuttaisi varmasti paljon huolta äidissä ja isässä. Haluan että he ajattelevat että pärjään hyvin. En halua aiheuttaa heille murheita tai pään vaivaa. He voivat varmasti olla enemmän huolettomammin ja iloisemmin tavallaan kun tietävät tai uskovat että pärjään hyvin eikä minulla oo suurempia ongelmia. Pärjäönkin tavallaan hyvin. Välillä on vaan vähä vaikeeta. Toki soitan äidille ja puhun atkisista asioista, mutta en surusta.
Helpottavaa jotenkin kuulla, että se on normaalia ainakin jonkun mielestä. Aina vain sanotaan että napanuora pitää katkaista ja itsenäistyä heti kun vain siihen on tilaisuus.