Kokemuksia koulukiusaamiesta - Kiusaajat & Kiusatut? Ja vaikutukset aikuisiällä
Haluaisin lukea muiden kokemuksista kiusattuina olosta, sekä myöskin jos vain mahdollistä KIUSAAJAN näkökulmasta. Syitä, seuraamuksia ja niin pois päin.
Omat kokemukseni jokseenkin tiivistettynä.
Ensimmäinen koulumuistoni liittyy kiusaamiseen, aivan ekaluokalta. Tällöin opettajana ollut nainen sai tosin luokan kuriin, ja sain olla rauhassa ja suht. koht. aivan kuten kuka tahansa muu ikäiseni. Tosin TODEN teolla jouduin silmätikuksi vasta 3-4’llä luokalla. Minut suljettiin ulos, koska kaikki tiesivät minun muuttavan ja olisin eri koulussa 5.lk’lla. Tuo tosin tuskin oli yksinään syy aloittaa minun kiusaaminen. Luokalle tullut uusi poika oli varsinainen painajainen minun kannaltani, hän sai hyvin käännettyä monet ns. kaverini minua vastaan. Mutta turhapa tässä on jälkikäteen lähteä ketään yksittäistä henkilöä syyttämään. Tuskinpa olisin välttynyt kohtaloltani, jos tämä poika ei luokalle olisi siirtynyt.
Olin herkkä poika, hyvä oppilas ja reagoin kiusaajiin. Eli he saivat mitä halusivat, REAKTION. Minun mieleni oli helppo pahoittaa ja kun kiusaajat huomasivat kuinka he voivat tehdä sitä suhteellisen rauhassa ilman mitään seuraamuksia, oli heillä vapaat kädet tehdä minun koulunkäynnistäni helvettiä. 4.luokalla luokanopettajaksi tuli rehtori. Hän oli tiukan kurin mies, mutta erittäin vähän läsnä. Hän hoiti rehtorin toimea ja oli usein siis poissa, jättäen luokan mukamas tekemään töitä. Tämä oli usein oiva tilaisuus luokan kiusaajille iskeä sopivaan uhriin, nimitellä, heitellä kuminpaloilla, aivan kaikkea mitä heidän mieleensä tuli. Usein se uhri olin minä.
Uskontoa opetti eräs toinen mies, hän kerran poistui luokasta ja kiusaajat alkoivat pieksämään minua pitkillä viivottimilla. Hän sitten sai koko joukon kiinni, kun minä naama vasten pulpettia, kädet päätäni peitellen otin siinä vastaan usealta pojalta viivoittimen iskuja päähän.
Muistaakseni he selvisivät vain anteeksipyynnöllä, kiusaaminen jatkui.
En suinkaan ollut mikään luokan pienin, joten kieltämättä tuli nujakoitua muutaman kerran kostoksi muutamia kiusaajia vastaan, jos yksin raukat sattuivat kohtaamaan minut ”herkässä mielentilassa” ja sitten olin vielä rehtorinpuhuttelussa tappelemisen vuoksi. Tämä ei mitenkään helpottanut asemaani ”uhrina”, kun olin opettajan silmissä tappelupukari.
Ja kun näiden opettajien suhtautuminen kiusaamiseen oli ”pojat ovat poikia”-tyylistä käden levittelyä.
5.luokalla siirryin uuteen kouluun, tietysti asiat eivät helpottuneet. Olin uusi poika, luokalla oli tosin 3 muuta ”uutuutta” joiden kanssa pidimme hyvin yhtä aluksi. Kaksi heistä tuli samalta luokalta (jossa minua kiusattiin) entisestä koulustani, tosin kumpikaan heistä ei ollut ollut minun kiusaajani.
Minua alettiin pikkuhiljaa kiusata uudessa koulussa, ja tasan samankaltaisten syiden vuoksi. Minusta leviteltiin luokan sisällä kaikenlaisia vääriä tietoja yms. Eihän minua kukaan tuntenut, joten helppo oli valehdella.
6.luokkaan mennessä olin tosin luonut hyvin LIEVIÄ kaverisuhteita luokan sisällä (muita samankaltaisia), mutta sitten tuli kova kolaus. Minulle vain ilmoitettiin, että joutuisin ylä-asteelle lähikoulun sijasta (jonne suurin osa meni) keskustaan.
Eli taas uudet ihmiset ja vähän vanhoja naamoja. Ylä-asteella siirtyi samalle luokalle yksi tuttu ala-asteen samalta luokalta, toinen niistä pojista joka oli ollut ala-asteella aina kanssani samalla luokalla ja vaihtanut samaan aikaan koulua tuli taas ylä-asteelle naapuriluokalle.
Ylä-aste ei ollut sitten odotetusti yhtään helpompi, tosin nyt minä priimustason oppilas suoraan sanottuna ”tyhmensin” itseäni, epätoivoisissa yrityksissäni saada jonkinlaista sosiaalista hyväksyntää ikäisteni seurassa.
Tuli humalakokeiluja, myymälävarkauksia yms. Koulumenestys tipahti päin metsiä. Ylä-asteen loputtua ei voinut tunnistaa minusta sitä stipendeinkin palkittua kilttiä poikaa, joka olin ala-asteella ollut.
Ja olinko sitten saavuttanut tällä typerällä käytöksellä sosiaalista hyväksyntää? Olinko jotain muuta kuin kiusaajien suosikkikohde?
EN! Olin aivan yhtä sosiaalinen hylkiö. Eli lopputulos säilyi.
Minua yläasteella kiusattiin aivan yhtä paljon, vakiosyy kiusaamiseeni oli ollut ala-asteelta lähtien ÄÄNENI SÄVY, minulla oli lapsosten mielestä hyvin matala (Möreä) ääni ja sekös sitten oli loistava syy joka helvetin väliin (aina kun minä jotain sanoin) pilkata sitä.
Muistan jopa noloudekseni joutuneeni vastaamaan muutamien opettajien ”Onko sinulla flunssa, kun äänesi on noin paineessa” jo ala-asteen 3.luokalla.
Kiusaajani olivat 90% ajasta/tapauksista hyviä oppilaita. He eivät olleet mitään tarkkailuluokka-gangstereita (niitäkin löytyi). Ylä-asteen jälkeen käteeni jäi nolla ystävää, se ainut ystävyyssuhde hiipui 9.luokan lopulla, hän meni lukioon. Minä en oikein päässyt sitten mihinkään, perseiltyäni 3 vuotta alisuoriutujana.
Olin vuoden kirjoilla kauppaoppilaitoksesa, mutta jätin sen hyvin sekavassa mielentilassa kesken. En mitenkään sopeutunut suureen ryhmään, koin olevani aivan ulkopuolinen ja pelkäsin kiusatuksi tulemista yli kaiken. Jätin kyseisen koulun lopulta kesken ja vuoden ajan latasin vain akkujani.
Sitten pääsin lopulta opiskelemaan tietotekniikkaa, kolmivuotisen taipaleen jälkeen käteeni jäin jälleen nolla ystävää. Tulin toimeen kaikkien kanssa eikä minua ensimmäistä kertaa eläessäni lainkaan kiusattu, se oli aivan käsittämätön tunne. Siis sain opiskella ja olla oma itseni, omassa rauhassa, mennä hyvin mielin kouluun ja lähteä sieltä myös.
Mutta sosiaaliset taitoni eivät olleet kummoiset, en kyennyt solmimaan kolmessa vuodessa yhtään kontakteja ryhmän sisälle.
Ja se jos mikä tuntuu aika mahdottomalta, ottaen huomioon kuinka suht. pieni (18 henkeä muistaakseni) ja tiivis meidänkin opiskeluryhmämme oli.
Opiskelutoverini olivat nimenomaan opiskelutovereita, en ollut heidän kanssaan missään tekemisissä opiskelunulkopuolisessa elämässä, en uskaltanut ketään oikein lähestyä muutenkaan, eikä kukaan minua koskaan pyytänyt.
Uskon joiden jopa pitäneen minun eristyksellisyyttäni (ujoutta) ylimielisyytenä. Olinhan sentään luokan huippuja opiskelumenestyksen suhteen, eli palannut omalle tasolleni ylä-asteen alisuoritumisten jälkeen.
Kiusaamisen jättämiä jälkiä on turha vähätellä, kohdallani ne ovat suuret. Minulla ei ole ollut ystävää sitten tuon 9.lk’n jälkeen. En osaa oikein suhtautua ystävällisyyteen, olen hyvin herkkä ja loukkaannun todella helposti. Oletan usein ihmisten nauravan minulle selkäni takana, olen täynnä tuonkaltaisia negatiivisa olettamuksia. Joku on minulle sanonut, että minä ”päätän jo muiden puolesta, mitä he minusta ajattelevat” antamatta heille mitään mahdollisuutta muodostaa minusta omaa mielpidettään. En vain luota ihmisiin ja olen hyvin vainoharhaisuutta lähentelevän epäilevä, jokainen on jollain tasolle ajatuksissani potentiaalinen ”kiusaaja”. Tämä jos mikä on kauheaa.
Jännitän sosiaalisia tilanteita, analysoin niitä etu-ja jälkikäteen todella paljon, käyden ne läpi, miettien sanoinko minä jotain typerää, teinkö hyvän vaikutuksen. Se on puuduttavaa.
Tunnen ahdistuneisuutta (pakko päästä pois fiilis) suurissa ihmisjoukoissa.
Nykyään olen oppinut esittämään itsevarmaa, en halua näyttää heikkouksia tai antaa ympäristölleni MITÄÄN syytä olla minua kohtaan ivallinen. Pelkään sitä. Minusta saa helposti ”roolissani” hyvin ylimielisenkin kuvan, joka ei todellakaan nosta pisteitäni kenenkään silmissä. Enkä uskalla tutustua keneenkään, kun pelkään tuottavani heille suuren pettymyksen kun TOTUUS minusta lopulta paljastuu. Kuinka olenkin lähes täysin itsevarmuutta vailla oleva ”hylkiö” ja looseri.
Taidan jättää jotain itsestäni hämärän peittoon. Ei kaikkea kannata kirjoittaa (mielestäni). Kiusaamisen syitä tuon äänensävyn lisäksi olivat usein AIVAN KAIKKI maan ja taivaan väliltä, mitä syitä (mitä vikaa) kiusaajat minusta saattoivat minäkin päivänä vain löytää. Se jos mikä kävi itsetunnolle.
Kuten totesin, en toivo samanlaista kohtaloa kenellekkään. Kiusattuna oleminen on kauheaa ja se jättää jälkensä. Ei haukku haavaa tee, on varsin typerä sanonta. Loppujen lopuksi.
Ja onnittelut niille, jotka ovat selvinneet kiusaamisesta yli paremmin. Itselläni prosessi on pahasti kesken, mutta toivon kovasti jonain päivänä löytäväni ”itseni” uudelleen.
Olin kiusattu, tosin vain pari kuukautta. En edes muista, mistä riita lähti. 4 luokalla silloinen paras kaverini kuitenkin ilkku, haukku ja levitti juttuja musta, ja sai luokan pahimmat kiusaajat taakseen. Opettajani oli ja on edelleen vararehtori, joten oli/on usein poissa tunneilta. Koitin sopia riitaamme kiusaajan kanssa kirjeiden avulla, koska oon huono puhuja. Saan ajatukseni paremmin paperille.
No, oli kevät, lukukausi oli lopuillaan ja tultiin siihen pisteeseen kun kaikki aineet oli käyty läpi, saatiin vapaatunteja ja päästiin tunteja aikaisemmin koulusta. Opettajamme jätti meijät luokkaan ja antoi vapaatunnin. Kaverini kaivoi kirjeeni esiin ja rupesi lukemaan niitä ääneen, sekä jakoi niitä muille.Pulpettini oli luokan edessä, kun taas kiusaajan takarivissä. Hän keräsi parhaimmat kaverinsa luokseeun ja loivat murhanhimoisia katseita muhun.
Nykyiset ystäväni vain piirtelivät ja olivat kuin mitään ei tapahtuisi. Opettaja oli poissa tunnin, ja sain kestää sitä myös sen verran. Avasin ponihännällä olet hiukseni ja piilouduin niiden taakse. Pari kyyneltäkin siinä pääsi, ja edessä istuva poika sanoi: Hei, nyt se itkee! ja nauroi.
Kuukauden parin päästä kiusaaminen oli ohi, enkä muista miten sovimme asian, sovimmeko sitten ollenkaan. Kiusaaja vaihtoi koulua sen lukukauden jälkeen muuttonsa takia, ja sen jälkeen ollaan tavattu pari kolme kertaa, mutta tänä vuonna ei kertaakaan. Ei olla siis enää kamuja. Kiusaajan kanssa ei olla otettu asiaa puheeksi. Samainen luokka oli mulla kuudenteen asti, eikä kukaan ole puhunut asiasta. Myöskään kaverini jotka olivat paikalla, hiljenivät asiasta. En sillee oo saanu mitään traumoja siitä kiusaamisesta, en vain halua muistella asiaa, niin epämukavaa se oli.
joo mä tiiän tunteen. heti jos rupee "kohde" itkee tai hermostuu nii sitte vasta lopetetaan. nii julmia ihmiset on. heti jos toinen on parempi tai pärjää jossain tai jotain muuta, nii sit on kateellisia siitä tai sit olkoot asia mikä hyvää.. kyl mäki oon saanu kuulla vaikka mitä peruskoulussa. aina äksyiltiin vaikka en oo tehny mitään.
Te, joita koulussa on kiusattu, puhuitteko asiasta kenellekään? Saitteko apua, vai minkälainen kokemuksenne oli? Puuttuivatko opettajat kiusaamiseen? Eli mikä auttoi?
Oon nyt 22 vuotias. Mua kiusattiin ala-asteella 1. ja 2. luokilla. Itellä ei oo juurikaan muistikuvia niiltä ajoilta eikä kiusaamisesta lainkaan. Jännä tuo ihmismieli kun unohtaa kipeet asiat. Äiti on kertonu et mut sulettiin ryhmän ulkopuolelle kokonaan ja jouduin viettämään kaikki välitunnit yksin. Se aiheutti mulle niihin aikoihin nukkumisvaikeuksia ja noin puolen vuoden ajan nukuin vaan pari tuntia yössä, mikä on aika vähän kasvavalle lapselle... Myöhemmillä luokilla tilanne helpottu ja sain kavereita joskin joitain yksittäisiä haukkumisia oli edelleen.
Kun tuli äitin kans puhetta kiusaamisesta reilu vuos sitten ja kuulin et oon itsekin ollu uhri se selvitti monta asiaa! Mulla on edelleen välillä vaikeuksia nukkua, huono itsetunto on ollu ongelma niin kauan kun muistan, en usko et muut kun perhe oikeesti välittää musta ja jos jonkun miehen kans on jotain meneillään en ymmärrä mitä se näkee mussa tai miks haluaa olla mun kanssa. Lisäks sillon tällön taipumuksia lievään syömishäiriöön, välillä oksentelua, välillä en syö mitään.
Viimesin teko oli itsemurhayritys. Poikaystävä ilmotti muutama viikko sit et meidän suhde on loppu. Oltiin just muutettu yhteen ja luulin et yhteinen elämä on vasta alussa mut toisin kävi. Reagoin niin voimakkaasti uuteen hylkäämiseen ja pelkäsin olla yksin ja pelkäsin että jään yksin joten kaivoin linkkarin laukusta ja viilsin ranteeni auki. Onni oli matkassa ja valtimo jäi parin millin päähän terästä. Vaikka ero oli se sysäys tuolle teolle oon terapeutin kans tullu siihen tulokseen et ikivanha koulukiusaus ja ulkopuolelle jättäminen saa minut reagoimaan niin voimakkaasti nykyään tapahtuviin suhteen loppumisiin yms.
Oon vasta itseni ettimisen ja vanhojen asioiden käsittelyn alussa ja tie on varmasti pitkä, raskas ja kivinen. Mut haluan rakentaa itselleni sellasen itsetunnon ettei mun koko ajan tarvi miettiä et miks joku ihminen on mun kans tai mitä se tekee kun on muualla. On niin pirun vaikee luottaa...
Mun kohal "tarha-ikä" ja ala-asteen ekat neljä vuotta meni hyvin, mul oli kavereita ja vaik en ollu luokan suosituin niin ainakin lähellä sitä. Koulus ei ollu "vihamiehii" ja koulun ulkopuolel mul oli kans tosi monta hyvää ystävää ja parikin bestistä. Sit viidennel tais olla joku alkusyksyn viikonloppu ku heräsin siihen et mun huoneen avonaisest ikkunast kuulu miten mun yks bestis haukku mua mun muille kavereille jotka asu samas pihas, sen jälkeen ne ei sit ookkaan mulle mitään puhunu, vaan selän takana kuuli joskus kuiskauksii ja nykyään kukaan niist ei pysty kattoo mua silmiin. Toi satutti, mut selvisin siit koska mul oli paljon kavereit ja kaks bestistä viel mun luokal.. niin ainaki niin mä luulin tos vaihees.
Ku kuudes luokka alko meijän luokka läks melkeen heti leirikouluun fiskarsin lähelle, siel oli kivaa ja mä luulin et kaikki on okei. Ku leirikoulu loppu kaks luokan söpöint poikaa kanto mun ja mun toisen nk bestiksen tavarat kotioville asti ja mä olin onnellinen. Seuraaval viikol alko ilmaantuu jotain outoi juttui, esimerkiks huomasin et puol luokkaa ties joitain mun salaisuuksista joit olin kertonu vaan yhelle ihmiselle. Sit yhtäkkii mun kaverit alko haukkuu mua, jättää mua porukasta ja kohtelee tylysti, ihmettelin eka ja pyysin anteeks vaik en ees tienny olinko tehny jotain, mut mikään ei auttanu. Ennen syyskuun puol välii koko luokka yhtä oppilasta lukuunottamatta haukku mua päivittäin ja pikku hiljaa tilanne levis niin et vaan ekaluokkalaiset puhu mulle normaalisti.
Loppuaika ala-asteel kulu sit mun kannalt henkises helvetis. Heräsin aamulla silmät turvonneina enkä halunnu lähtee kouluun. Ku sit viimein ehin koulun pihaan asti tunnit oli jo alkanu ja siit hetkest asti ku astuin luokkaan mun entiset kaverit alko vittuilee mulle kaikesta. Välitunnit oli viel pahempii ja ilman parin "kummi"-ekaluokkalaisen seuraa olisin ollu aina yksin. Päivän mittaan kuuli aina kymmenii erilaisii versioit mun ulkonäöstä, koulunkäynnistä jne en ees haluu muistaa niit kaikkii.. Usein mun tavaroit piiloteltiin etin esim. kenkiäni kerran 4tuntii, mua tönittiin ja yks suuri huvi niille oli kaataa pöllittyy parta- tai hajuvettä mun päälle.. Ja sillonkaan opettajat ei tehny mitään, ei ees päästäny mua kotiin vaihtaa vaatteita. Iltapäiväl itkien himaan, itkin ja ainoo lohtu oli kirjois ja aloin lukee paljon. Ja yöllä itkin taas itseni uneen.
Mä yritin kaikkee: pyytää anteeks, lahjoo joskus suutuinki enkä vaan alkanu itkee. Mä kuolin henkisesti ainaki lähes täysin ton vuoden aikana, koska mä menetin kaikki mun kaverit, välit äitiinki säröili välillä ku se ei ymmärtäny etten vaa jaksanu tai pystyny välil tekee jotain mitä olis pitäny (jollon sain kuulla mm pahimman koskaan kuulemani loukkauksen "ei ihme ettei sul oo kavereit ku oot tollanen", toi ei kuulosta ehkä niin pahalta ku miltä se tuntu sillon ku oli murtumis pistees..), muit perheenjäsenii mul ei sit ookkaan eikä muutakaan mikä olis auttanu jaksaa kirjoi lukuunottamatta. Jo ennen jouluu olin siin pistees ettei mikään merkinny enää mitää, aloin kävelee punasii päin toivoen et jäisin auton alle, mä istuin tuntikausii veitsi ranteel keittiön lattial itkemäs, mut joka kerta ku painoin veistä ihoo vasten joku esti mua, välil se oli puhelin johon vastasin ku halusin niin kovasti kuulla ystävällisen äänen, välil taas se oli mun äiti joka tuli kolme tuntii etuajas kotiin. Loppujen lopuks mä olin kevätjuhlien aikaan vaan kuori ja kaikki energia kulu siihen et jaksan seistä, kävellä ja käydä koulus.. En koskaan ehtiny vetää ranteit auki ku aina tuli keskeytys, tosin vikalt kerralt mul on arpi vasemmas rantees ja sillon viimeistään mulle oli kehittyny niin hyvä "pokerinaama" et mun äiti usko ku sanoin et se tuli vahingos ku veitsi putos..
Kevätjuhlis vannoin mielessäni et jos sama kidutus jatkuu yläasteel ni mä tapan itteni ennen syyskuuta. Mul oli kuitenkin käsittämätön tuuri ja jouduin tai oikeammin pääsin uuteen kouluun luokalle jos oli mun lisäks 21poikaa ja 6tyttöö ja tietämättään noi 27 pelasti mun hengen, opetti mut taas hymyilee ja nauraa.
Nyt lukios samaan kouluun tuli vuos sitte yks mun ala-asteen ex-bestis ja sen uus bestis, mä pärjään niiden kaa mut en luota pätkääkään ja pelkään et se kääntää mun nykyiset kaverit mua vastaan niinku sillon. Mä nään painajaisii edelleen sekä unissa että hereil ja vaik on kulunu monta vuotta en oo vieläkään saanu selville miks ne teki sen mulle ja nautti ku sai mut itkee, se ei oo mun käsitys ystävistä. Vähitellen mun itsetunto ja-arvostus on palannu mut usein tuntuu silt etten jaksa ja samat haavat aukee uudelleen. Enkä varmaan koskaan opi luottaa täysin yhteenkään ihmiseen.