Kokemuksia koulukiusaamiesta - Kiusaajat & Kiusatut? Ja vaikutukset aikuisiällä
Haluaisin lukea muiden kokemuksista kiusattuina olosta, sekä myöskin jos vain mahdollistä KIUSAAJAN näkökulmasta. Syitä, seuraamuksia ja niin pois päin.
Omat kokemukseni jokseenkin tiivistettynä.
Ensimmäinen koulumuistoni liittyy kiusaamiseen, aivan ekaluokalta. Tällöin opettajana ollut nainen sai tosin luokan kuriin, ja sain olla rauhassa ja suht. koht. aivan kuten kuka tahansa muu ikäiseni. Tosin TODEN teolla jouduin silmätikuksi vasta 3-4’llä luokalla. Minut suljettiin ulos, koska kaikki tiesivät minun muuttavan ja olisin eri koulussa 5.lk’lla. Tuo tosin tuskin oli yksinään syy aloittaa minun kiusaaminen. Luokalle tullut uusi poika oli varsinainen painajainen minun kannaltani, hän sai hyvin käännettyä monet ns. kaverini minua vastaan. Mutta turhapa tässä on jälkikäteen lähteä ketään yksittäistä henkilöä syyttämään. Tuskinpa olisin välttynyt kohtaloltani, jos tämä poika ei luokalle olisi siirtynyt.
Olin herkkä poika, hyvä oppilas ja reagoin kiusaajiin. Eli he saivat mitä halusivat, REAKTION. Minun mieleni oli helppo pahoittaa ja kun kiusaajat huomasivat kuinka he voivat tehdä sitä suhteellisen rauhassa ilman mitään seuraamuksia, oli heillä vapaat kädet tehdä minun koulunkäynnistäni helvettiä. 4.luokalla luokanopettajaksi tuli rehtori. Hän oli tiukan kurin mies, mutta erittäin vähän läsnä. Hän hoiti rehtorin toimea ja oli usein siis poissa, jättäen luokan mukamas tekemään töitä. Tämä oli usein oiva tilaisuus luokan kiusaajille iskeä sopivaan uhriin, nimitellä, heitellä kuminpaloilla, aivan kaikkea mitä heidän mieleensä tuli. Usein se uhri olin minä.
Uskontoa opetti eräs toinen mies, hän kerran poistui luokasta ja kiusaajat alkoivat pieksämään minua pitkillä viivottimilla. Hän sitten sai koko joukon kiinni, kun minä naama vasten pulpettia, kädet päätäni peitellen otin siinä vastaan usealta pojalta viivoittimen iskuja päähän.
Muistaakseni he selvisivät vain anteeksipyynnöllä, kiusaaminen jatkui.
En suinkaan ollut mikään luokan pienin, joten kieltämättä tuli nujakoitua muutaman kerran kostoksi muutamia kiusaajia vastaan, jos yksin raukat sattuivat kohtaamaan minut ”herkässä mielentilassa” ja sitten olin vielä rehtorinpuhuttelussa tappelemisen vuoksi. Tämä ei mitenkään helpottanut asemaani ”uhrina”, kun olin opettajan silmissä tappelupukari.
Ja kun näiden opettajien suhtautuminen kiusaamiseen oli ”pojat ovat poikia”-tyylistä käden levittelyä.
5.luokalla siirryin uuteen kouluun, tietysti asiat eivät helpottuneet. Olin uusi poika, luokalla oli tosin 3 muuta ”uutuutta” joiden kanssa pidimme hyvin yhtä aluksi. Kaksi heistä tuli samalta luokalta (jossa minua kiusattiin) entisestä koulustani, tosin kumpikaan heistä ei ollut ollut minun kiusaajani.
Minua alettiin pikkuhiljaa kiusata uudessa koulussa, ja tasan samankaltaisten syiden vuoksi. Minusta leviteltiin luokan sisällä kaikenlaisia vääriä tietoja yms. Eihän minua kukaan tuntenut, joten helppo oli valehdella.
6.luokkaan mennessä olin tosin luonut hyvin LIEVIÄ kaverisuhteita luokan sisällä (muita samankaltaisia), mutta sitten tuli kova kolaus. Minulle vain ilmoitettiin, että joutuisin ylä-asteelle lähikoulun sijasta (jonne suurin osa meni) keskustaan.
Eli taas uudet ihmiset ja vähän vanhoja naamoja. Ylä-asteella siirtyi samalle luokalle yksi tuttu ala-asteen samalta luokalta, toinen niistä pojista joka oli ollut ala-asteella aina kanssani samalla luokalla ja vaihtanut samaan aikaan koulua tuli taas ylä-asteelle naapuriluokalle.
Ylä-aste ei ollut sitten odotetusti yhtään helpompi, tosin nyt minä priimustason oppilas suoraan sanottuna ”tyhmensin” itseäni, epätoivoisissa yrityksissäni saada jonkinlaista sosiaalista hyväksyntää ikäisteni seurassa.
Tuli humalakokeiluja, myymälävarkauksia yms. Koulumenestys tipahti päin metsiä. Ylä-asteen loputtua ei voinut tunnistaa minusta sitä stipendeinkin palkittua kilttiä poikaa, joka olin ala-asteella ollut.
Ja olinko sitten saavuttanut tällä typerällä käytöksellä sosiaalista hyväksyntää? Olinko jotain muuta kuin kiusaajien suosikkikohde?
EN! Olin aivan yhtä sosiaalinen hylkiö. Eli lopputulos säilyi.
Minua yläasteella kiusattiin aivan yhtä paljon, vakiosyy kiusaamiseeni oli ollut ala-asteelta lähtien ÄÄNENI SÄVY, minulla oli lapsosten mielestä hyvin matala (Möreä) ääni ja sekös sitten oli loistava syy joka helvetin väliin (aina kun minä jotain sanoin) pilkata sitä.
Muistan jopa noloudekseni joutuneeni vastaamaan muutamien opettajien ”Onko sinulla flunssa, kun äänesi on noin paineessa” jo ala-asteen 3.luokalla.
Kiusaajani olivat 90% ajasta/tapauksista hyviä oppilaita. He eivät olleet mitään tarkkailuluokka-gangstereita (niitäkin löytyi). Ylä-asteen jälkeen käteeni jäi nolla ystävää, se ainut ystävyyssuhde hiipui 9.luokan lopulla, hän meni lukioon. Minä en oikein päässyt sitten mihinkään, perseiltyäni 3 vuotta alisuoriutujana.
Olin vuoden kirjoilla kauppaoppilaitoksesa, mutta jätin sen hyvin sekavassa mielentilassa kesken. En mitenkään sopeutunut suureen ryhmään, koin olevani aivan ulkopuolinen ja pelkäsin kiusatuksi tulemista yli kaiken. Jätin kyseisen koulun lopulta kesken ja vuoden ajan latasin vain akkujani.
Sitten pääsin lopulta opiskelemaan tietotekniikkaa, kolmivuotisen taipaleen jälkeen käteeni jäin jälleen nolla ystävää. Tulin toimeen kaikkien kanssa eikä minua ensimmäistä kertaa eläessäni lainkaan kiusattu, se oli aivan käsittämätön tunne. Siis sain opiskella ja olla oma itseni, omassa rauhassa, mennä hyvin mielin kouluun ja lähteä sieltä myös.
Mutta sosiaaliset taitoni eivät olleet kummoiset, en kyennyt solmimaan kolmessa vuodessa yhtään kontakteja ryhmän sisälle.
Ja se jos mikä tuntuu aika mahdottomalta, ottaen huomioon kuinka suht. pieni (18 henkeä muistaakseni) ja tiivis meidänkin opiskeluryhmämme oli.
Opiskelutoverini olivat nimenomaan opiskelutovereita, en ollut heidän kanssaan missään tekemisissä opiskelunulkopuolisessa elämässä, en uskaltanut ketään oikein lähestyä muutenkaan, eikä kukaan minua koskaan pyytänyt.
Uskon joiden jopa pitäneen minun eristyksellisyyttäni (ujoutta) ylimielisyytenä. Olinhan sentään luokan huippuja opiskelumenestyksen suhteen, eli palannut omalle tasolleni ylä-asteen alisuoritumisten jälkeen.
Kiusaamisen jättämiä jälkiä on turha vähätellä, kohdallani ne ovat suuret. Minulla ei ole ollut ystävää sitten tuon 9.lk’n jälkeen. En osaa oikein suhtautua ystävällisyyteen, olen hyvin herkkä ja loukkaannun todella helposti. Oletan usein ihmisten nauravan minulle selkäni takana, olen täynnä tuonkaltaisia negatiivisa olettamuksia. Joku on minulle sanonut, että minä ”päätän jo muiden puolesta, mitä he minusta ajattelevat” antamatta heille mitään mahdollisuutta muodostaa minusta omaa mielpidettään. En vain luota ihmisiin ja olen hyvin vainoharhaisuutta lähentelevän epäilevä, jokainen on jollain tasolle ajatuksissani potentiaalinen ”kiusaaja”. Tämä jos mikä on kauheaa.
Jännitän sosiaalisia tilanteita, analysoin niitä etu-ja jälkikäteen todella paljon, käyden ne läpi, miettien sanoinko minä jotain typerää, teinkö hyvän vaikutuksen. Se on puuduttavaa.
Tunnen ahdistuneisuutta (pakko päästä pois fiilis) suurissa ihmisjoukoissa.
Nykyään olen oppinut esittämään itsevarmaa, en halua näyttää heikkouksia tai antaa ympäristölleni MITÄÄN syytä olla minua kohtaan ivallinen. Pelkään sitä. Minusta saa helposti ”roolissani” hyvin ylimielisenkin kuvan, joka ei todellakaan nosta pisteitäni kenenkään silmissä. Enkä uskalla tutustua keneenkään, kun pelkään tuottavani heille suuren pettymyksen kun TOTUUS minusta lopulta paljastuu. Kuinka olenkin lähes täysin itsevarmuutta vailla oleva ”hylkiö” ja looseri.
Taidan jättää jotain itsestäni hämärän peittoon. Ei kaikkea kannata kirjoittaa (mielestäni). Kiusaamisen syitä tuon äänensävyn lisäksi olivat usein AIVAN KAIKKI maan ja taivaan väliltä, mitä syitä (mitä vikaa) kiusaajat minusta saattoivat minäkin päivänä vain löytää. Se jos mikä kävi itsetunnolle.
Kuten totesin, en toivo samanlaista kohtaloa kenellekkään. Kiusattuna oleminen on kauheaa ja se jättää jälkensä. Ei haukku haavaa tee, on varsin typerä sanonta. Loppujen lopuksi.
Ja onnittelut niille, jotka ovat selvinneet kiusaamisesta yli paremmin. Itselläni prosessi on pahasti kesken, mutta toivon kovasti jonain päivänä löytäväni ”itseni” uudelleen.
Minä olen koulukiusattu. Syynä on ollut se, että olen ns. viisas opiskelija. Aina olen pelkkiä 10 saanut. Olen aina yksin koulussa. Monta vuotta join, että kestin olemistani. Nyt olen raitis, ollut muutaman kuukauden. Koulussa en puhu muille oppilaille mitään. Olen välitunnit jossain nurkassa piilossa, että kukaan ei minua näe. En tiedä jättääkö tämä mitään jälkiä. Isälle ja äidille olen asiasta puhunut, he rehtorille, sitten kiusattiin paljon enemmän. Olen todella yksinäinen, täällä netissä roikun ja luen kirjoja. Siinä mun elämäni.
Olen aloittanut koulukiusaamista käsittelevän ketjun joskus aikaa sitten. Viestisi voisi ehkä siirtää sen jatkoksi, jos siis halutaan rajoittaa ketjujen määrää. (Nykyisellään niitä on käsittämättömän paljon ja uusia avataan samoista aiheista koko ajan.)
Sinne olen kirjoitellut omia kokemuksiani kiusaamisesta ja monet muutkin ovat. Kiusaajat valitettavasti tulevat kovin harvoin esille. On totta, että vaikutukset ovat kovin pitkäaikaisia. Vaikka minä sain lukiossa luotua jo melko hyviä ystävyyssuhteita, olen silti vielä ajoittain arka, enkä louta ihmisiin kovin helposti. Minua on paljon helpompi loukata kuin sellaista, joka ei ole kiusaamista kokenut.
Oikeastaan viestini voisi poistaa, koska tämä kello 3-4 aamuyöllä kirjoitettu teksti on niin vaikeaselkoista ja sisältää virheitä 😉
Jos vanhempi ketju löytyy, niin mielellään jatkoa sinne sitten. Voisin laittaa sinne hieman tarkennetun ja paremmin artikuloidun version (jossa vähemmän virheitä) omista kokemuksistani, sekä ns. jälkiviisasta pohdintaa.
Itse olen luettuani useilla forumeilla kiusaamisesta, saanut sen kuvan etteivät esim. opettajat usein välitä. Mistä tämä välinpitämättömyys ja vähättelemisen kulttuuri johtuukaan. (En halua todellakaan yleistää kaikkia opettajia, mutta mieleen jäävät ne pahimmat tapaukset omalla kohdalla.)
Mua on kiusattu niin kauan kuin muistan. Olen hivenen liikuntarajoitteinen, mutta pystyn hyvin kävelemään ja puhumaan, ei mitään ongelmaa. Eli lopputuloksena ole suht normaali ihminen. (Kukapa meistä olisi?)
Kiusaamiseni alkoi muistaakseni jo ala-asteella 2. luokalla. Koulun "kingi" asui hyvin lähellä kotiani ja näinollen oli hänen helppo keksiä -jokseenkin valheellistakin- juttuja minusta. Saihan hän ne ensimmäisenä selville.
No ala-aste meni suurinpiirtein hyvin kolmannelle asti. Kolmannen kesälomalla minulle sattui auto-onnettomuus ja jouduin sairaalaan. Melkein vuodeksi.
Palatessani neljännen syyslukukaudelle oli tuon "kingin" erittäin helppo keksiä juttua minusta. 5. ja 6. menivät siinä rajalla, että pääsin luokalta.
Ajattelin, että yläasteella tämä kouluhelvetti päättyisi, mutta ei. Siellä se vaan paheni. "Kingin" oli taas helppo selittää tuntemattomille juoruja minusta.
Seitsemäs luokka meni aika hyvin siihen nähden, mitä tämä oli kahdeksannella.
Kahdeksannen luokan alussa aloin jo lintsaamaan tunneilta, ja taas "kingin" oli helppo keksiä lisää syitä kiusata. "Miksi et ollut tunneilla?" "aiotko pitkäänki lintsata?" Arvatkaa kuin paljon sattui jo pelkän hein sanominen.
En ole ihan sataprosenttisen varma olenko kirjoittanut jo tarinani aikaisemmin, muistikuva joo, löytyä ei, no tässä taas kun kerkesin jo loppuun asti kirjoittamaan, Minä tunnustan,
Olen ollut kiusattu ja kiusaaja.
Kävin ala-asteeni (4 luokkaan asti) pienessä pahaisessa kyläkoulussa jossa oli n. 32 oppilasta yhteensä luokilla 1-6. Pieni kylä, pieni koulu, ja kaikki tietävät kaikkien asiat. Tietäähän sen mitä siitä seuraa..
Epäilen, että minun kiusaamiseni saattoi johtua aikuisten puheista, juoruista mitä perheelleni oli sattunut. Vanhempani erosivat kun olin 6-7v. ja äitini jäi 3 lapsen yksinhuoltajaksi,työttömänä, ja sen lisäksi vietti paljon aikaa kylän ainoassa baarissa. Saahan siitä huhuja aikaiseksi. Perustelen väitteeni sillä, että isosiskoani ei samaisessa koulussa kiusattu, mutta isoveljeäni ja minua kiusattiin, tämä vasta sen jälkeen kun huhut saivat siivet.
Kiusaus oli vaihtelevaa, "luokallani" oli minun lisäkseni 2 tyttöä. 3 tytöstä saa hyvin liittoutumia aina 2 yhtä vastaan. Tosin vain yhtä tyttöä ei kiusattu, hän oli ikään kuin johtaja joka vaihtoi minun ja toisen tytön välillä liittoutumaa aina mielensä mukaan. Joten oli päiviä jollain nämä kaksi tyttöä saivat kiusaamisen aiheita piirustustaidostani, kommunikaatio yrityksistäni nuorempien kanssa, huonosta pesäpallon peluusta tai eväistäni. (Tuolloin ainakin meilläpäin oli todella coolia jos osasi pelata pesäpalloa tai jos oli kuningas-eväät mukana, herkkuja siis) Paitsi jos minulla oli mehukkaat eväät mukana, toiset yleensä veivät ne. Jouduin parisen kertaa tappeluunkin kun kiusaaminen kävi fyysiseksi. Ja opettajat, eivät joka halunneet nähdä tai puuttua asiaan.
Mutta oli myös niitä päiviä jollain liittouduin "johtaja"-tytön kanssa ja kiusasin toista tyttöä, en ollut niin fiksu ettenkö olisi ollut kiusaamatta, tiesinhän itse miltä se tuntuu, kaikki ilkeät lauseet, nauramiset ja varpaille astumiset, kiinnipitelyt ja mukiloinnit.
Miksi siis kiusasin? Sain hetken aikaa olla vahvemman puolella, olla itse valtaasemassa, poissa siitä nöyryytyksestä mikä minulle useinmiten aiheutui, halusin olla suosittu sen pienen ainoan hetken jonka jälkeen taas kiusaus vaihtoi kohdetta.
Lopulta en jaksanut enää, ja muutin isäni luokse pk-seudulle, isoon kouluun ja isoon luokkaan. Olin anonyymi ja kukaan ei tietänyt minusta mitään, oli onnellinen, aloitin puhtaalta pöydältä!
Näköjään aloittamani ketju oli jo siirtynyt arkistoitujen viestien puolelle. Jos joku kiltti moderoija haluaisi vois nämä viestit siirtää vaikka sen jatkoksi, tai jotain. Myös tuon "Luokka kuin susilauma ketjun voisi liittää tähän samaan. Kun tosiaan on näitä otsikoita niin paljon, ja nuo vanhat koulukiusaus kirjoitukset vastaavat aika paljon peterc:n kysymyksiin.
minä olen 23-vuotias, ammatti on ja työpaikka, lapsia ja mies jonka kanssa välit niin ja näin.
Minua kiusattiin 1-9 luokalla. 1-6 luokan kävin pienessa ala-asteessa jossa oli YHTEENSÄ 16 oppilasta. Luokallani noisata oli 6. Se koulu kyllä lakkautettiin sitten. Yläaste oli normaalin kokoinen, muutettiin toiselle paikkakunnalle siis 6luokan ja 7 välisenä kesänä.
Ala-asteelle kiusaaminen oli "vaan" henkistä, siihen osallistui oppilaat ja OPETTAJA.
Yläasteella kiusaaminen oli myös fyysistä mm nyrkin iskuja selkään. Fyysinen loppui kun vaihdoin luokkaa 8:lla. Ala-asteella koulussa oli 2-3 muuta tyttöä, vaihtelevalla menestyksellä olin niiden kaveri. Tai minä olin sellainen "varakaveri" jos muita parempia ei ollut.
Yläasteella solmin muutaman ystävyyssuhteen, varsinkin sen jälkeen kun vaihdoin luokkaa. Siellä myös kiusattiin, mutta sen kesti vähän paremmin kun oli kavereita. 3 kanssa ollaan edelleen ystäviä!
Luoja, miten olen miettinyt että mitksi minua kiusattiin. Luulin että saan aloitettua 7:lla uuden elämän ja ei enää kiusattaisiin, mutta se olikin paljon pahempaa kuin ennen edellisessä koulussa.
Olen rauhallinen luonteeltani, keskimäärin 7-8 oppilas, alkomaholia ekan kerran kokeilin 14v, tupakkaa kokeilin (yritin päästä suosioon).
Mä en ymmärrä. Koulussa oli vaan niin paljon erikoisempiakin ihmisä! Miksi heitä ei kiusattu? Miksi minua? Lukiko otsassani että "tätä saa kiusata"?
Elämässäni on yläasteen jälkeen tapahtunut, niin paljon vaikeita asioita, niin kiusaaminen on vaan yksi elämän kamaluuksista. Mun on vaikea luottaa ihmisiin, yritän aina mielyttää kaikkia, toisen etu menee omani edelle, olen epävarma itsestäni ym. Pelkään ihmisiä ym.
Loppujen lopuksi, olen varmaankin suht järjissä selvinnyt kiusaamisesta. Siitä syntynyyt paniikkikohtaukset ovat hävinneet aikuisuuden myötä. ihossani on vieläkin muutama jälki viiltelystä (yritin tukahduttaa siihen pahan oloni). jos tulee vastaan ihminen joka oli kiusaajani, niin meinaan mennä paniikkiin. Vieläkin pelkään niitä. Onneksi ei pahemmin vastaan tule, olen vaihtanut paikkakuntaa.
Jos lapsiani joskus kiusataan, niin mitä tekisin? Hyökkäisin raivona vastaan. Taistelisin.
Kiusattu.
Tällä hetkellä olen kohta 21v. Mutta kiusaaminen on jättänyt omat jälkensä muhun.
Mua kiusattiin ekaluokkalaisesta. Ysin syksyyn kunnes siirryin sairaalakouluun opiskelemaan. Kiusaamiseeni kuulu tietysti tavanomaiset pilkaamiset ja juorujen levittely. Mutta oli sen lisäksi fyysistä väkivaltaa. Joka päivä sain pelätä että mitä päivä tuo tullessaan. Ei tarvinnut kuin jonkun kiusaaja porukka kokoontua niin pakenin piiloon. No onneksi harvoin löisivät, mutta kun löysivät niin kohtelu oli sit sen mukaista. Läpi peruskoulun pelkäämistä. Ala-asteen lopulla iski paha masennus ja ysillä sit hoitoon.
Peruskoulun jälkeen ammattikoulussa jatkui kiusaaminen, pää asiassa jourujen levittelyä. Olin silloinkin yksin ilman ystäviä niin kuin peruskoulussa ollessani. Se koulu jäi sitten kesken uupumuksen takia. Pari vuotta pidin paussia koulun suhteen. Ja nyt tänä syksynä aloitin koulun, kylläkin vähän terapeuttieni pakosta. Jouduin menemään erityisoppilaitokseen, koska tarvitsen jatkuvaa tukea menneisyyteni takia. Järeltäni en kyllä kuulu koko kouluun.
Tänä päivän jos on uhkaava tilanne niin ensimmäinen reaktio on PAKO. Kovan työn takana on että saan pidettyä siinä tilanteessa itseni paikan päälä. Mutta tähän mennessä tuo uhka ei ole kylläkään kohdistunut muhun. Mutta siitä huolimatta. Terapeuttinieni kanssa työstetään koko ajan (jo parin vuoden ajan)noita kiusaamis kokemuksiani. Samalla yritetään karistaa opettaja pelkoni. Joka syntyi ala asteella kun oli väärinkäsityksiä ja mä jouduin syylliseksi aina.
Pitkän pitkä prosessi on edessä vielä. Ja paljon on käyty.
Koulukiusatun osa ei ole helppo. Tuskin kukaan haluaa tulla kiusatuksi, mutta hankalaa sitä on välttääkään. Itse olin kiusattu ala-asteelta lukioon saakka. Väkivalta alkoi ensimmäisestä päivästä, jonka olin yksin koulussa, eikä päättynyt ennen kuin muutin toisaalle. En osaa vieläkään sanoa kumpi oikeastaan oli pahempaa, varsinainen väkivalta vai henkinen väkivalta ja pelko. Yhtään kertaa en saanut kävellä koulusta kotiin pelkäämättä joutuvani kiusatuksi.
Sittemmin olen päässyt jaloilleni ja edennyt elämässäni varsin mukavasti. Vaikka noista ajoista on jo yli kymmenen vuotta, kiusaamisen jäljet ovat silti edelleen mukanani. Edelleenkin koen ahdistavaksi väkijoukossa liikkumisen ja uusiin ihmisiin tutustumisen. Reagoin ylivoimakkaasti uhkaavaan käytökseen, jopa vaarallisessa määrin. Aika ajoin ajaudun ahdistuskausiin, jotka kestävät jonkin aikaa. Tuolloin muistan elämästäni vain ikävät osat ja epäonnistumiset.
Kaikki alkoi jo syksyllä -91, kun menin esikouluun. Samaan esikouluryhmään kanssani päätyi eräs poika, sanotaan vaikka Joni. Tämä Joni tuli sellaisesta perheestä, jossa isä kovisteli, bodasi, oli mielettömän lihaksikas, toimi vartijana ym. Jonistakin oli jo tuohon ikään mennessä kasvanut kovis ja minä jouduin hänen silmätikukseen, en tiedä vieläkään miksi. Esikoulussa se oli vain pientä tönimistä ja nimittelyä, ei mitään sellaista, josta olisin viitsinyt kertoa vanhemmilleni.
Kun esikoulu päättyi, kuvittelin ilkkumisen ja tönimisen vihdoin loppuvan. Mutta ei, Joni tuli myös samalle ala-asteelle ja samalle luokalle. Töniminen, nimittely, huorittelu ym. jatkui ja kuvioihin astui myös tavaroideni piilottelu ja ylenpalttinen valehteleminen. Joni sai kaikki muutkin luokan pojista puolelleen ja koulunkäynnistä tuli henkisesti todella raskasta. Painajaisia ja itkuisia kotimatkoja. Yritin koulussa puhua aiheesta, mutta opettajilta ei saanut tukea; pojat ovat poikia eikä sitä enää kauaa kestä, yritä kestää. Pienelle ujolle ja itsestään epävarmalle 9-vuotiaalle se kolmekin vuotta on PITKÄ aika.
Ala-aste päättyi ja kesä oli ikimuistoinen. Muutimme pois sieltä, missä Joni asui ja tutustuin uusiin ihmisiin, sain uusia kavereita. Sitten helvetti palasi. Joni muutti naapuriini ja totta kai tuli vielä samalle yläasteellekin, peräti samalle luokalle jälleen. Yläasteella koko homma riistäytyi käsistä, Joni sai puolelleen koko luokan tyttöjä myöten kertomalla minusta perättömiä juttuja. Aloin kokea henkisen väkivallan lisäksi myös fyysistä väkivaltaa: talvisin sain lumipalloista, tönittiin loskaisiin lätäköihin, koulurepun sisältö levitettiin lumikinoksiin, minua potkittiin, kaadettiin asvaltille. Pahinta oli kuitenkin se henkinen väkivalta, jota koin yhä ja useammilta kuin vain Jonilta. Jos värjäsin hiukseni vaaleammiksi, kuulin takuuvarmasti seuraavana koulupäivänä, kuinka kauniit ne ovat, aivan kuin auringonkukka. Tiesin jo silloin, että tuo ei ollut kehu. Sen oli tarkoitus olla ivaa, ilkkumista ja se toimi. Kun tapasin nykyisen avomieheni (olin silloin 15-kesäinen), olin onnessani. Se kesä oli elämäni paras 😮 Valitettavasti luokkani tytöt saivat jostain kuulla, että minulla on mies ja eräs heistä tuli juttusilleni.
Näytä sen sun miehen kuva? Mä kyllä tappaisin itseni, jos mun mies näyttäis tolta!!
Onneksi minulla oli ja on tukena oma rakas <3 , joka lohdutti, kun jälleen kerran itkin kokemaani vääryyttä.
Elämässä eteenpäin.
Kiusaamisen jälkeen olen selvinnyt elämässä eteenpäin. Kokonaisuutena asioita tarkastellen (mahdollisimman objektiivisesti, niin vaikeaa kuin se onkin) ihan mukavasti. Oikeastaan olen saavuttanut kaikki ne tavoitteet, joita olen tosissani halunnut. Ihmissuhteet ovat usein olleet hieman kiven alla, mutta ne ihmiset joiden kanssa on tullut tutustuttua paremmin ovatkin sitten yleensä pysyneet.
Kuitenkin:
Menneisyys painaa raskaana taakkana aika ajoin eri tavoin. Ahdistus-/masennuskaudet ovat varsin säännöllisen epäsäännöllisiä, synkkyyden ollessa pahimmillaan voi olla vaikeata päästä edes ruokakauppaan. Uhkaavat tilanteet tuntuvat stressaavilta, jolloin aggressiivisuus tulee pintaan nopeasti ja varoittamatta.
Päässeekö taakasta koskaan kokonaan eroon.
Toisaalta:
Koulukiusatun ihmisen alkutaival elämässä on raaka herätys todelliseen maailmaan, jossa ihminen on ihmiselle susi. Olen oppinut selviytymään ja viimein päästyäni ylitse pahimmasta tiedän ettei elämässä voi tulla niin tiukkaa paikkaa ettei siitä voisi jotenkin selvitä.
Samoin selvittyäni tahdonvoimalla yli vuosikymmenen kiirastulesta olen jotenkin onnistunut kehittämään erittäin lujan ja sitkeän luonteen. Tahdonvoimallani voi kuvaannollisesti siirtää vuoria, esimerkiksi nuuskan käytön lopettaminen muutaman vuoden käytön jälkeen onnistui yksinkertaisesti päätöksellä.
Kovat olosuhteet voivat joissakin tilanteissa olla myös vahvuus, jos ei suostu jäämään surkeuteensa rypemään. Tiedän kokemuksesta, ettei sieltä ylös pääseminen ole helppoa. Ei myöskään sieltä pois pysytteleminen.
BeeZ
Kun nyt puhe on kiusaamisen vaikutuksista aikuisiällä, niin voisin kertoa kokemuksistani seuraavaa. Minua kiusattiin 5-12-vuotiaana ja uudelleen 14-vuotiaana. Ala-asteella kiusaaminen oli niin salakavalaa, ettei ulkopuoliset sitä huomanneet. Seläntakana puhumista, mustamaalaamista, ulkopuoliseksi jättämistä, suullista pahoinpitelyä ja kerran pari fyysistäkin. Pahinta oli, että inhosin itseäni yhtä paljon kuin kaikki muutkin, jopa enemmän. Yläasteella parin hengähdystauko vuoden jälkeen eri ihmiset ja eri menetelmät.. Olin lopettamaisillani koulunkäynnin, kun viikossa olin aivan lopussa. Tällä kertaa siihen puututtiin onneksi koulun puolelta.
Lukion jälkeen kaikki muuttui ja sain oikeita ystäviä ensimmäistä kertaa. Kaikki oli juuri niin hyvin kuin olin aina toivonut joskus olevan. Sitten pikku hiljaa, huomaamatta masennuinkin, enkä ymmärtänyt sitä ollenkaan. Miksi minulla on näin paha olo, kun vihdoinkin kaikki on hyvin?😑❓
Kiusaaminen ei ollutkaan vielä taakse jäänyttä. Vähättelin itsekin pitkään kiusaamisen vaikutuksia, kunnes minun oli pakko myöntää, ettei kyse ole helpoista jutuista. Vaikeinta "parantumisessa" taitaa olla se, ettei tarkkaan edes muista mistä parantua. Muistoja ei juuri ole ala-asteelta. Ajan mittaan olen muistanut vain miltä se kaikki tuntui. Muistin senkin kuinka kolmannelta luokalta lähtien purskahdin itkuun aina ja vasta kun menin nukkumaan, heti kun olin yksin enkä voinut enää unohtaa päivän tapahtumia. Tärkein selviytymiskeino minulle oli pikainen "unohtaminen". Sen takia en heti tiennyt, että itkemättömät itkut kulkivat mukanani ja aiheuttivat yht'äkkistä ja selittämätöntä tuskaa.
Olen oppinut paljon näistä asioista, mutta tietäminen ei vielä auta itse ongelmissa. En osaa luottaa ihmisten hyväntahtoisuuteen ehkä vieläkään, ja itsetuntoni ja -luottamukseni ovat heikot.
Tällä hetkellä vaikeinta on yksinäisyys, koska kukaan läheisistäni ei ole kokenut vastaavaa eikä siten ymmärrä. Helposti tällaisia kokemuksia vähätellään, ja onhan totta että tässä iässä ne osaisi jättää omaan arvoonsa. Ratkaisevinta omalla kohdallani oli se, että kiusaaminen alkoi silloin kun tutustuin ensimmäistä kertaa perhepiirin ulkopuoleiseen maailmaan ja sen ihmisiin. Ne kokemukset 5 vuoden iässä kasvattavat meihin itsetunnon ja identiteetin ja siitä alkaa oman paikan löytäminen maailmassa. Juuri siksi itsetunto ongelmat ja irrallisuus muista ihmisistä vaivaavat minua. En ihmettele sitä yhtään, että monet koulussa syrjityt syrjäytyvät elämästä.
Huomasin äskettäin, että sanalla 'muut' on negatiivinen lataus. Yhä edelleen niputan uudet ja ulkopuoliset ihmiset samaan nippuun kiusaajieni kanssa. Jokainen vastaantulija voi sovittaa kiusaajieni teot, ja jokaisen vähänkin läheisemmäksi käyvän pitää tehdä se. Eikä asia liity vihaan tai kaunantunteisiin, joita en koskaan ole tuntenut. Se on ennemminkin merkki minulle, ettei vastaantulija ole vihollinen.
Itse muistan ensimmäisen koulupäiväni kuin eilisen... Ensimmäisellä välitunnilla piti päästä vessaan ja kysyin että missä ne ovat... "Kaverit" kertoivat että tuossa kulman takana toinen ovi oikealla. Ja se olikin sitten tyttöjen vessa. Jo silloin saatoin kuulla kuinka päässäni naksahti että tämä maksetaan.
Ja kyllähän sitä sitten joka ikinen haukkuminen ja tavaroiden pöllintä ja lumipallo sai kostonsa. Jo ensimmäiseltä luokalta alkaen olin aina kaikkia muita fyysisesti ylivoimaisempi, kolmannella jopa opettajaakin isompi.
Joo-o, mitähän siitäkin seurasi... Ei kestänyt kauaakaan kun olin opettajan silmätikku, häirikkö. Jälki-istunnossa, syystä ja ilman syytä... Kerran, kolmannella luokalla, sain istuntoa sen takia kun korvani heiluivat 😀 Neljännellä kostin omalla tavallani ... Hommasin kympin matematiikkaan. Eukolla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta kun kaikista kokeista tuli pyöreä 10, paitsi yhdestä 9,5.
Ja kyllähän se sitä harmitti kun se joutui sen todistuksen antamaan. Vieläkin muistan kuinka 156cm pitkän ryppyisen eukon naama vääntyi tuskasta kun se käski katsomaan matematiikan numeroa.
No, kuudennelle mennessä pääsin rinnakkaisluokalle ja mukavalle opettajalle.
Yläasteella oli taas helppoa nokittaa takaisin kun vain rohkeasti käveli viereen seisomaan ja siinä sitten päätä pidempänä näytti oikein pahalta niin kiusaaminen loppui... Ei ne uskaltaneet enää aukoa kun tiesivät että ampu tulee jos möläyttävät jotain.
Tuo tilanne antoi sitten vihdoinkin itsellekin mahdollisuuden rauhoittua. Yhdeksännellä ei ollut enää muuta kuin typerä englanninopettaja joka antoi numeroksi vitosen kun en viitsinyt pokkuroida.
Ammattikoulussa asiat olivat jo aika hyvin. Useimmiten riitti että kerran sanoi jotain, niin aukominen loppui.
Sitten uudessa ammattikoulussa ongelmaksi tuli liian hyvä opintomenestys. Olivat pirulaiset kateellisia kun napsin täysiä viitosia aineesta kuin aineesta, jopa ruotsin kokeesta.
Miten sitten tänään ?
Turha kuvitellakaan että suostuisin luottamaan niin alhaiseen olentoon kuin ihmiseen. Seurustelun voitte unohtaa minun kohdallani. Niin monta kertaa naissukupuolen edustajat ovat tölvineet että saa riittää...
Kaikki uudet ihmiset ovat outoja ja pysyvät sellaisina. En päästä ketään viereeni, ajatuksiini tai elämääni... Minä annoin yhteiskunnalle mahdollisuuden, se kämmäsi sen. Joten minä pysyn erossa yhteiskunnasta, hinnalla millä hyvänsä.
Sanotaan että avioliitto on instituutio... Mutta miksi sitten ihmissuhteet tuhotaan jo lapsena opettamalla lapsille että toisen ihmisen alentaminen on sallittua, jopa toivottavaa ?
Mikä oikeus meillä on vaatia kunnioitusta ihmisiltä jos emme ole valmiita kunnioittamaan heitä ?
Tänä päivänä jos tuo opettaja tulee minua vastaan julkisella paikalla, hän pelkää, vaikka en siihen mitään oikeaa syytä ole antanut. Joten ilmeisesti hänen omatuntonsa toimii.
Millä saisimme nykyisen koululaitoksen tajuamaan että tulevaisuus rakennetaan tänään ?
emptymind no sun kohalla onki vähä eri juttu, mua taas sorsittiin siks kai ku muka olin niitä poikia. vaikka se oli kaveri ja pelkkä kaveri, mä en tajuu mistä ne on saanu tollasii päähänsä. eihän ny kaverin sukupuolella voi olla väliä? mä oon kai sit kamalan ujo ja epäsosiaalinen ja suutun helposti, et siitä syystä kai sit. tai no ihan sama. onneks ei kovin pahasti, paitsi sen voin sanoo et tytöt on parempia ku pojat. ihan oikeesti.
Se tuntuu välillä jopa tyhmältä, että on vieläkin ihan rikki noiden tavallaan aika vanhojen juttujen takia. Silti en vieläkään luota ihmisiin, ja minun on hyvin vaikea uskoa, että joku pitäisi minusta. Aina epäilen, että tässä nyt taas on joku koira haudattuna, ja jälkeenpäin muut saavat hyvät naurut.