Kokemuksia koulukiusaamiesta - Kiusaajat & Kiusatut? Ja vaikutukset aikuisiällä
Haluaisin lukea muiden kokemuksista kiusattuina olosta, sekä myöskin jos vain mahdollistä KIUSAAJAN näkökulmasta. Syitä, seuraamuksia ja niin pois päin.
Omat kokemukseni jokseenkin tiivistettynä.
Ensimmäinen koulumuistoni liittyy kiusaamiseen, aivan ekaluokalta. Tällöin opettajana ollut nainen sai tosin luokan kuriin, ja sain olla rauhassa ja suht. koht. aivan kuten kuka tahansa muu ikäiseni. Tosin TODEN teolla jouduin silmätikuksi vasta 3-4’llä luokalla. Minut suljettiin ulos, koska kaikki tiesivät minun muuttavan ja olisin eri koulussa 5.lk’lla. Tuo tosin tuskin oli yksinään syy aloittaa minun kiusaaminen. Luokalle tullut uusi poika oli varsinainen painajainen minun kannaltani, hän sai hyvin käännettyä monet ns. kaverini minua vastaan. Mutta turhapa tässä on jälkikäteen lähteä ketään yksittäistä henkilöä syyttämään. Tuskinpa olisin välttynyt kohtaloltani, jos tämä poika ei luokalle olisi siirtynyt.
Olin herkkä poika, hyvä oppilas ja reagoin kiusaajiin. Eli he saivat mitä halusivat, REAKTION. Minun mieleni oli helppo pahoittaa ja kun kiusaajat huomasivat kuinka he voivat tehdä sitä suhteellisen rauhassa ilman mitään seuraamuksia, oli heillä vapaat kädet tehdä minun koulunkäynnistäni helvettiä. 4.luokalla luokanopettajaksi tuli rehtori. Hän oli tiukan kurin mies, mutta erittäin vähän läsnä. Hän hoiti rehtorin toimea ja oli usein siis poissa, jättäen luokan mukamas tekemään töitä. Tämä oli usein oiva tilaisuus luokan kiusaajille iskeä sopivaan uhriin, nimitellä, heitellä kuminpaloilla, aivan kaikkea mitä heidän mieleensä tuli. Usein se uhri olin minä.
Uskontoa opetti eräs toinen mies, hän kerran poistui luokasta ja kiusaajat alkoivat pieksämään minua pitkillä viivottimilla. Hän sitten sai koko joukon kiinni, kun minä naama vasten pulpettia, kädet päätäni peitellen otin siinä vastaan usealta pojalta viivoittimen iskuja päähän.
Muistaakseni he selvisivät vain anteeksipyynnöllä, kiusaaminen jatkui.
En suinkaan ollut mikään luokan pienin, joten kieltämättä tuli nujakoitua muutaman kerran kostoksi muutamia kiusaajia vastaan, jos yksin raukat sattuivat kohtaamaan minut ”herkässä mielentilassa” ja sitten olin vielä rehtorinpuhuttelussa tappelemisen vuoksi. Tämä ei mitenkään helpottanut asemaani ”uhrina”, kun olin opettajan silmissä tappelupukari.
Ja kun näiden opettajien suhtautuminen kiusaamiseen oli ”pojat ovat poikia”-tyylistä käden levittelyä.
5.luokalla siirryin uuteen kouluun, tietysti asiat eivät helpottuneet. Olin uusi poika, luokalla oli tosin 3 muuta ”uutuutta” joiden kanssa pidimme hyvin yhtä aluksi. Kaksi heistä tuli samalta luokalta (jossa minua kiusattiin) entisestä koulustani, tosin kumpikaan heistä ei ollut ollut minun kiusaajani.
Minua alettiin pikkuhiljaa kiusata uudessa koulussa, ja tasan samankaltaisten syiden vuoksi. Minusta leviteltiin luokan sisällä kaikenlaisia vääriä tietoja yms. Eihän minua kukaan tuntenut, joten helppo oli valehdella.
6.luokkaan mennessä olin tosin luonut hyvin LIEVIÄ kaverisuhteita luokan sisällä (muita samankaltaisia), mutta sitten tuli kova kolaus. Minulle vain ilmoitettiin, että joutuisin ylä-asteelle lähikoulun sijasta (jonne suurin osa meni) keskustaan.
Eli taas uudet ihmiset ja vähän vanhoja naamoja. Ylä-asteella siirtyi samalle luokalle yksi tuttu ala-asteen samalta luokalta, toinen niistä pojista joka oli ollut ala-asteella aina kanssani samalla luokalla ja vaihtanut samaan aikaan koulua tuli taas ylä-asteelle naapuriluokalle.
Ylä-aste ei ollut sitten odotetusti yhtään helpompi, tosin nyt minä priimustason oppilas suoraan sanottuna ”tyhmensin” itseäni, epätoivoisissa yrityksissäni saada jonkinlaista sosiaalista hyväksyntää ikäisteni seurassa.
Tuli humalakokeiluja, myymälävarkauksia yms. Koulumenestys tipahti päin metsiä. Ylä-asteen loputtua ei voinut tunnistaa minusta sitä stipendeinkin palkittua kilttiä poikaa, joka olin ala-asteella ollut.
Ja olinko sitten saavuttanut tällä typerällä käytöksellä sosiaalista hyväksyntää? Olinko jotain muuta kuin kiusaajien suosikkikohde?
EN! Olin aivan yhtä sosiaalinen hylkiö. Eli lopputulos säilyi.
Minua yläasteella kiusattiin aivan yhtä paljon, vakiosyy kiusaamiseeni oli ollut ala-asteelta lähtien ÄÄNENI SÄVY, minulla oli lapsosten mielestä hyvin matala (Möreä) ääni ja sekös sitten oli loistava syy joka helvetin väliin (aina kun minä jotain sanoin) pilkata sitä.
Muistan jopa noloudekseni joutuneeni vastaamaan muutamien opettajien ”Onko sinulla flunssa, kun äänesi on noin paineessa” jo ala-asteen 3.luokalla.
Kiusaajani olivat 90% ajasta/tapauksista hyviä oppilaita. He eivät olleet mitään tarkkailuluokka-gangstereita (niitäkin löytyi). Ylä-asteen jälkeen käteeni jäi nolla ystävää, se ainut ystävyyssuhde hiipui 9.luokan lopulla, hän meni lukioon. Minä en oikein päässyt sitten mihinkään, perseiltyäni 3 vuotta alisuoriutujana.
Olin vuoden kirjoilla kauppaoppilaitoksesa, mutta jätin sen hyvin sekavassa mielentilassa kesken. En mitenkään sopeutunut suureen ryhmään, koin olevani aivan ulkopuolinen ja pelkäsin kiusatuksi tulemista yli kaiken. Jätin kyseisen koulun lopulta kesken ja vuoden ajan latasin vain akkujani.
Sitten pääsin lopulta opiskelemaan tietotekniikkaa, kolmivuotisen taipaleen jälkeen käteeni jäin jälleen nolla ystävää. Tulin toimeen kaikkien kanssa eikä minua ensimmäistä kertaa eläessäni lainkaan kiusattu, se oli aivan käsittämätön tunne. Siis sain opiskella ja olla oma itseni, omassa rauhassa, mennä hyvin mielin kouluun ja lähteä sieltä myös.
Mutta sosiaaliset taitoni eivät olleet kummoiset, en kyennyt solmimaan kolmessa vuodessa yhtään kontakteja ryhmän sisälle.
Ja se jos mikä tuntuu aika mahdottomalta, ottaen huomioon kuinka suht. pieni (18 henkeä muistaakseni) ja tiivis meidänkin opiskeluryhmämme oli.
Opiskelutoverini olivat nimenomaan opiskelutovereita, en ollut heidän kanssaan missään tekemisissä opiskelunulkopuolisessa elämässä, en uskaltanut ketään oikein lähestyä muutenkaan, eikä kukaan minua koskaan pyytänyt.
Uskon joiden jopa pitäneen minun eristyksellisyyttäni (ujoutta) ylimielisyytenä. Olinhan sentään luokan huippuja opiskelumenestyksen suhteen, eli palannut omalle tasolleni ylä-asteen alisuoritumisten jälkeen.
Kiusaamisen jättämiä jälkiä on turha vähätellä, kohdallani ne ovat suuret. Minulla ei ole ollut ystävää sitten tuon 9.lk’n jälkeen. En osaa oikein suhtautua ystävällisyyteen, olen hyvin herkkä ja loukkaannun todella helposti. Oletan usein ihmisten nauravan minulle selkäni takana, olen täynnä tuonkaltaisia negatiivisa olettamuksia. Joku on minulle sanonut, että minä ”päätän jo muiden puolesta, mitä he minusta ajattelevat” antamatta heille mitään mahdollisuutta muodostaa minusta omaa mielpidettään. En vain luota ihmisiin ja olen hyvin vainoharhaisuutta lähentelevän epäilevä, jokainen on jollain tasolle ajatuksissani potentiaalinen ”kiusaaja”. Tämä jos mikä on kauheaa.
Jännitän sosiaalisia tilanteita, analysoin niitä etu-ja jälkikäteen todella paljon, käyden ne läpi, miettien sanoinko minä jotain typerää, teinkö hyvän vaikutuksen. Se on puuduttavaa.
Tunnen ahdistuneisuutta (pakko päästä pois fiilis) suurissa ihmisjoukoissa.
Nykyään olen oppinut esittämään itsevarmaa, en halua näyttää heikkouksia tai antaa ympäristölleni MITÄÄN syytä olla minua kohtaan ivallinen. Pelkään sitä. Minusta saa helposti ”roolissani” hyvin ylimielisenkin kuvan, joka ei todellakaan nosta pisteitäni kenenkään silmissä. Enkä uskalla tutustua keneenkään, kun pelkään tuottavani heille suuren pettymyksen kun TOTUUS minusta lopulta paljastuu. Kuinka olenkin lähes täysin itsevarmuutta vailla oleva ”hylkiö” ja looseri.
Taidan jättää jotain itsestäni hämärän peittoon. Ei kaikkea kannata kirjoittaa (mielestäni). Kiusaamisen syitä tuon äänensävyn lisäksi olivat usein AIVAN KAIKKI maan ja taivaan väliltä, mitä syitä (mitä vikaa) kiusaajat minusta saattoivat minäkin päivänä vain löytää. Se jos mikä kävi itsetunnolle.
Kuten totesin, en toivo samanlaista kohtaloa kenellekkään. Kiusattuna oleminen on kauheaa ja se jättää jälkensä. Ei haukku haavaa tee, on varsin typerä sanonta. Loppujen lopuksi.
Ja onnittelut niille, jotka ovat selvinneet kiusaamisesta yli paremmin. Itselläni prosessi on pahasti kesken, mutta toivon kovasti jonain päivänä löytäväni ”itseni” uudelleen.