Terve sin-sa. Olen samaa miettinyt ja minä en juurikaan viitsi puhua vaan kirjottelen enempi.
Olen tänne tukinettiin kohta kuusi vuotta kirjottanut. Molemmat terppani ovat tienneet nimimerkkini ja ovat lukeneet kirjotukseni luvallani ja sitten niistä puhuttiin.
Minä olen kai tänne aika paksun kirjan jo kirjottanut mutta jos sen lukemisesta pitäisi maksaa, tuskin kukaan kirjaa ostaisi.

sin-sa kirjoitti 19.2.2009 11:34

Olen aina purkanut ajatuksia kirjoittamalla ja kaikenlaisia kirjeitä ja runoja on kertynyt tosi paljon. Olen varmaankin kirjoittanut nyt jo kirjan elämästäni. Olen huomannut myös, että masennuksesta ei ole kauheasti kirjoitettu. On vain isot kasat tutkijoiden kirjoittamia kirjoja siitä, mitä masentuneen pitäisi tehdä, ja miten masennuksen pitäisi edetä. Luulen että olisi minulle hyväksi kirjoittaa elämästäni. Vaikkei siitä kirjaa koskaan tulisi. Minun on kuitenkin kaikista helpoin purkaa asioita kirjoittamalla.
Onko joku muu ajatellut tällaista?

Tässä sulle muutamia vinkkejä, jos kiinnostaa:
http://www.kirjallisuusterapia.net/mitakirjallisuusterapiaon.htm
http://www.palmenia.helsinki.fi/koulutus/koulutuksen_tiedot.asp?id=4453
http://www.kiiltomato.net/?rcat=Tietokirjallisuus&rid=615
http://www.suomenkuvalehti.fi/etusivu/terveys-ja-tiede/terveys/kirjallisuusterapia-auttaa-masennukseen.aspx
https://www.opusliberum.com/?op=order
Mä uskon, että olis mahtavaa pidellä omaa kirjaa kätösissä😳
Silittelisin sen varmaan puhki. Jos olis matskua lähettäsin heti.

Minustakin tuntuu, ettei kukaan halua tietää mitään elämästäni. Mutta se olisi hyväksi minulle, jos laittaisin kaiken järjestykseen jos joskus jaksan. Sellainen kirja olisi oikeasti tarpeellinen. Minulla ei masentuneena olisi voimia kirjoittaa eikä varmasti muillakaan. Mutta olen etsinyt kirjoja vaikka mistä ja halunnut tietää ihmisistä joilla on samanlainen elämäntilanne. Sellaisia en oikein ole löytänyt, lääkärit vaan käskevät kirjoissa ajattelemaan positiivisesti ja syömään hyvin ja nukkumaan. Luuleeko ne oikeasti, ettei masentunut ihminen ole yrittänyt noita tai ylipäänsä koittanut olla iloinen? Olen monta kertaa sanonut, ettei kukaan onnellinen ja täysjärkinen ihminen esitä masentunutta. Aina täytyy olla jokin ahdistava asia tai jokin syy, vaikka yleensä sitä ei ainakaan itse oikein tiedä, että miksi tuntuu pahalta.
Tuon kirjoitin, sillä minä ainakin sain ikuisen haavan siitä, että vanhempani jokaikisessä hoitokokouksessa kertoivat kirkkain silmin ja täysin tosissaan, että minä esitän masentunutta ja käytän yhteiskunnan varoja hyväkseni 😭😞 Totta kai minä haluan apua, ja halusin osastolle, mutta tarvitsin sitä oikeasti. Onko jollain samanlaisia kokemuksia, että vanhemmat ovat tehneet kotiin jäämisestä mahdotonta, tai sanoneet sellaisia loukkauksia, joita ei koskaan unohda? Minätiedän, ettei nuori osaa arvostaa vanhempiaan, mutta suurin osa vanhemmista on ihan mukavia ihmisiä, mutta minä en enää ikinä voi väittää, ettei olisi niitä lapsensa hylkääviä äitejä. Minä tiedän, että minun pitäisi olla iloinen, että minulla on vanhemmat, mutta joskus siihen ei vain ole aihetta.
Tässä taas tätä vanhempien haukkumista. Meillä ei saa olla vihainen, eikä itkeä, tai olla iloinen. Kaiken pitää mennä tasaisesti, eiu mitään tunteenpurkauksia. Koitan siis purkaa tämän vihan tähän ja päiväkirjaan, sillä mitään muuta minull ei olekaan kuin vihaa. Muutaman kerran olen huutanut, mutta muuten kaikki on padottu nätisti sisälle 17 vuoden ajan. En osaa suuttua, kun siihen ei koskaan ole annettu tilaa. En osaa myöskään itkeä, kuin yksin. On kummallista, että täytyy opetella näyttämään tunteita vasta tämän ikäisenä.
Halaus kaikille

Käske sun vanhempia kattomaan teema-kanavalta 9.3 uusintana alkava Aikuiseksi terapiassa. Toivottavasti avaisi silmiä🤔.
Koita yrittää ymmärtää vanhempiasi sillä tavalla, että he ovat myös uhreja ja toistavat todennäköisesti omien vanhempiensa opettamaa mallia. Joskus käy niin, ettei tätä voi havaita, koska ne mummot ja papat ovat ennättäneet oppia jotain uutta elämästä ja muuttuneet ihan inhimillisiksi ja lepposiksi.
Tunnetaitoja voi oppia vaan opettelemalla ja se on pirskatin rankkaa...mut hauskaa.
Kirjan kirjottaminen on hyvä alku. Kattele vähän jotain sukupuuhunkin liittyvää.
Mä kirjotan tän, koska mä muistan et mun isän äiti oli tosi kiva ja ihana mulle. Mun isä on ihan lukossa äitinsä suhteen, ei koskaan puhu siitä. Sain kuitenkin kysellessäni tietää, että famu oli hakannu isää lapsena ihan hullun kiilto silmissä, eikä sitä ollu saanu vastustaa sanallakaan. Isä on ihan kykenemätön näyttään tunteitaan, itkee vaan piilossa jos liikuttuu. Mä rakastan mun iskä raukkaa nyt paljon, vaikka en oo sen kaa juuri koskaan ees jutellu.
Jos sun vanhemmat joutuis etsiin tunteitaan, teilläkin varmaan koittais kotona mielenkiintoiset ajat😀

Minä uskon, että useimmilla nuorilla on ihan hyvä kuva vanhemmista tai on ainakin nuorempana ollut. Minulla ei sellaista turvallista tunnetta ole ollut ikinä. Isääni en nähnyt, kun hän oli töissä ja ryyppäsi ja pelasi muun ajan. Äitiäni luulin noidaksi vielä ensimmäisillä luokilla. Minä en tiedä, että mistä tällainen johtuu, mutta minä olen tullut siihen tulokseen, että äidlläni on niitä narsistisia piirteitä niin paljon, ettei hän osaa huomioida muita. Minua on yritetty jo kauan "pelastaa" kotoa. On todella vaikeaa kertoa ihmisille, että vanhempani eivät välitä oikeasti. He sanovat, että minun täytyy yrittää ymmärtää, sitähän nimen omaan teen. Äitini ei ole koskaan sanonut mitään hyvää kenestäkään, ja jo pelkästään se, että kuuntelen hänen kommenttejaan muista ihmisistä ahdistaa.
Minusta nytkin tuntuu siltä, että suurin osa tätä lukiessa ajattelee, että sitten isona ymmärrän. Olen aina ollut liian vanha ikäisekseni. Jos olisin leikkinyt muiden kanssa lapsena ja ollut kuin muutkin olisin ehkä erilainen. Olen monta kertaa kysynyt psykiatriltani, että miksi minulla ei ole oikeaa äitiä... Minulla ei ole ketään sellaista, johon luottaisin ja joka pysyisi aina lähellä. Opettajat, psykiatrit, hoitajat... kaikki vaihtuvat koko asjan, enkä uskalla kiintyä kehenkään, kun kuitenkin joudun luopumaan...

Hei sin-sa,

noista vanhemmistasi. Ei sinun tarvitse vanhempiasi koittaa ymmärtää niin kauan kuin olet heistä riippuvainen (eli alaikäinen). Vanhempasi ovat sinusta vastuussa, et sinä heistä. Kun tulet täysi-ikäiseksi, voit aloittaa itsenäisen elämän. Nimenomaan ALOITTAA elämisen. Eikä vanhemmillasi ole siihen enää mitään sanottavaa. Kirjoitan nyt suoraan, sillä minua niin suututtaa nuo sinun vanhempasi ja se miten he sinua kohtelevat!

Koita jaksaa sin-sa! Olet arvokas ihminen!

Hyvin sanottu Aya! Ja Sin-sa, en todellakaan tarkottanut ymmärtämisellä sitä, että vanhempasi tekevät oikein. Aattelin, että jos ymmärrät etteivät hekään tunne itseään, satuttaa heidän käytöksensä sinua vähemmän. Toivon sulle voimia säilyttää ilmeinen herkkyytesi ja oikeustajusi. Kuulostat hienolta nuorelta🙂🌻.
http://www.narsistienuhrientuki.info/