En ole koskaan suudellut. En ole koskaan vakavasti seurustellut.
Kaipaisin rakkautta, kaipaan ihastumisen tunnetta, mutta sydän on kylmä. Kun joku herättää haudatut, kuopatut tunteet, kylmetän ja kovetan itseni. En halua, että sattuu uudelleen. Mutta parempi kai sekin olisi kuin tämä turta olo?
Haluaisin jonkun, jolle puhua, joka pitäisi kiinni ja ymmärtäisi. Jonkun, joka rakastaisi minua, vaikka tietäisi virheet ja menneisyyteni. Joka tykkäisi musta vaikka mun reisissä ja käsissä on arvet, ja sisällä vielä enemmän.
Olisi ihanaa kun löytäisi sellaisen ihmisen, jonka syliin voisi käpertyä ilman pelkoa kivusta.
Voiko kukaan ihastua pyöreään tyttöön, joka on käynyt pohjalla, on ujo ja vasta tervehtymässä? Onko ihastuminen ja seurustelu vain terveiden, ehjien ihmisten ilo?
Kellään samoja fiiliksiä?
Onko kukaan löytänyt ihanaa ihmistä, vaikka on uskonut aina, ettei ansaitse onnea tai rakkautta?
Niin se vähän menee, että mielenterveys ongelmaisen on vaikeampi löytää itselleen rakkautta.
Hyvä esimerkki on oma elämäni. Ennen minulla oli paljonkin menoa naisrintamalla ja ystäviä. Lukiossa tuli mielenterveysongelmat ja tytöt sekä ystävät hävisivät.
En silti haluasisi masentaa sinua täysin asian takia niin sanon senkin, että olen tutustunut moniin mielenterveysongelmalliseen tyttöön netissä ja monelle heistä on poikaystävä. Kaikki on mahdollista 🙂
Itse parisuhteeseen pääseminen vaatii rohkeutta ja kykyä selvitä pettymyksistä. Jos tunnet, että olet valmis niin yritä. Juttele jollekkin kivalle vaikka facebookissa. Ja älä lannistu jos heti ei onnista 🙂.
Parisuhde voi olla voimavara jonka avulla pärjää ongelmiensa kanssa, mutta pahinmassa tapauksessa se voi myös pahentaa masennusta ja viedä takaisin pohjalle.
Älä menetä toivoa 🙂👍
Moi! 🙂
Tämä viesti osui nyt niin ajankohtaiseen aiheeseen, että on pakko kirjoittaa. Olen aina ajatellut, etten kykene rakastamaan, tai päästämään toista ihmistä lähelleni. Monesti romanttiset eleet ovat jopa ällöttäneet minua, ja olen kokenut ne noloina.
Nyt, ihan vähän aikaa sitten tapasin sattumalta ihmisen, jonka kanssa kaikki kävi niin huomaamatta, etten edes tajunnut päästäneeni hänet niin lähelle. En olisi ikinä uskonut, että edes voisin kunnolla ihastua. En tiedä, tuleeko tästä yhtään mitään, luultavasti ei. Opin kuitenkin sen, ettei ole mitään järkeä etsimällä etsiä suhdetta, jos se menee siihen, että melkein kuka tahansa kelpaa. Nyt tiedän, miltä sen oikeasti kuuluu tuntua.
Voisin melkein väittää, ettet usko, vaikka sanon, että aivan varmasti sinullekin on olemassa joku. Joku, joka saa sinut tuntemaan taas jotain. Joku, joka on myös luottamuksesi arvoinen, ja jonka kanssa kaikki on helppoa. Rakkaus ei ole helppo laji, mutta se on sen arvoista. Olen itse aina pelännyt läheisyyttä ja rakastumista, koska en halua satuttaa itseäni. Kuitenkaan se ei ole se paras ratkaisu. Queenin sanoin, "just one year of love is better than a lifetime alone" 😉
Minäkään en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut minulle, mitä tulee käymään. Elämä onkin kummallista, koska asioita sattuu monesti samaan aikaan, tai juuri silloin, kun niille ei olisi aikaa.
Minä en halua uskoa, ettei rikkinäinen ihminen ansaitsisi tai voisi löytää rakkautta. Se taitaa kuitenkin olla aika lailla hankalampaa, ensinnäkin jo siksi, ettei hyviä ja kauniita asioita näe masentuneena. Näin ainakin oli omalla kohdallani. Voi myös olla vaikeaa rakastaa toista, jos ei rakasta itseään tai elämää.
Eli älä siis luovu toivosta! 🙂🌻
Kyllähän meistä seitsämästä miljardista lötyy montakin ihmistä jotka haluaisivat, mutta pitää vain löytää se oikea.
Itsekkin olen vasta 17, eikä kovin montaa suhdetta ole ollut...
Mutta sen verran voin neuvoa että ota ensimmäistä suhdettasi turhan vakavasti, sillä nämä nuoren iän suhteet eivät useimmiten kestä :/ Onhan se kiva kun on joku josta välittää ja joka välittää, kunhantätä ei ota nuorena liian tosissaan, koska erosta tulee turhan tuskallinen.
Kerta se on ensimmäinenkin, kyllä vielä jonkun löydät 🙂 Tsemppiä!