Ketään ei vaan kiinnosta.
Moro. Oon 16w tyttö, ja käyn lukion ekaa luokkaa. Meillä on pieni lukio, vaan 69 opiskelijaa yhteensä. Mun luokal on 24+minä. Eli siellä on helppo tulla toimeen kaikkien kanssa. Siltä osalta kaikki on hyvin.
Mun koulunkäynti ei oikee suju. Ku lukio viime syksynä alko, kaikki meni hyvin. Sain uusii kavereita ku tuun eri paikkakunnalt ku muut mun luokkalaiset. Sopeuduin melkeempä heti joukkoon. Mut sit lokakuus mun ongelmat alko kasaantuu. Oon aina ollu sellanen, et jos on jotai kamalaa tapahtunu, nii jätän ne vaa taakseni, ja se siitä sitte. Mut nyt se kostautuu. Mulla kuoli famu lokakuun alussa. Aluks se ei juurikaan vaikuttanu, mut lokakuun loppupuolel sitte aloin voida huonosti. Mulla oli yhä useemmin alakulonen mieli ja sillee. Mut kävin kuiteski kouluu normaalisti.
Sit joskus loka-marraskuun vaihteessa masennus iski ihan kunnolla. Aloin ajatella, että ois helpompi vaan kuolla pois. Viiltelin ja sitä rataa. Juttelin yhen etsivää nuorisotyötä tekevän henkilön kanssa, joka sit lopulta pääty tekeen lastensuojeluilmotuksen. No, sit se johti siihen että jouduin sossuil käymää, ja sitä rataa. Sit sossut pisti mut nuorisopsykopolille käymään. No, siitä asti oon siellä käynny. Sit joskus joulukuun aikoihin joskus ennen jouluu tajusin, et tää ei voi jatkuu näin. Aloin taas tsemppaa koulussa ja poissaolot väheni. No, joulu meni ihan ok, mut sit väliviikolla kävin psykopolin lääkärillä. Se määräs mulle masennus/ahdistus lääkkeet, ku mulla oli ollu marraskuusta asti paniikki kohtauksii.
Sit uusvuos oli kiva, ku olin kavereitten kanssa. Sit ku kaverit lähti pari päivää uv:n jälkee, nii olin viel ihan ok kunnossa. Mut sit yhtenä päivänä iski kauhee ahdistus, ja sinä päivänä sain mun tähän asti pahimman paniikkikohtauksenki. Siitä asti mulla on koko ajan ollu ahdistus päällä, ja paniikkikohtaukset vaan lisääntyy. Oon ajatellu, että en kestä tätä ahdistusta enää, vaan voisin vaan hypätä vaikka sillalta alas tai vetää yliannostuksen yhtiä lääkkeitä. Mut tällästä tää on. Vaikka juttelen yhen nuoriso-ohjaajan kans, ja psykologin ja koulussa reksin ja opon ja välil opettajien kans ku ne haluu, nii koen sen silti ihan turhaks ja hyödyttömäks.
Mulle on myös iskeny kauhee pelko puhua vakavemmista asioista muille, koska mua on peruskoulussa kiusattu niin paljo, että mun on vaikee luottaa uusiin ihmisiin. Mulla on yks nuoriso-ohjaaja, joka tulee melkee aina ku nuorisotilal oon nii juttelee mulle ja kyselee kaikkee. Se sano, että sille voi kertoo mitä haluaa, ja se on sellanen henkilö johon mä luotan. Se ja psykologi on tehny niin, että se ohjaaja soittaa psykologille jos mä kerron jotai oleellista tai vähäki vakavampaa tai huolestuttavaa.
Onko muita, joilla on vähän sama tilanne? 😞
Heippa
Joo älä ikinä enää viiltele itseäsi äläkä ikinä mieti itsetuhoajatuksia
sillä se ei ratkaise mitään ongelmia vaan keksitään ongelmiin muu ratkaisu.
Elämä kyllä järjestyy vaikka on nyt vaikeata.
Hyvä kun sinulla on ystäviä ja nuoriso ohjaaja niin rakenna niistä itsellesi sellainen
tukiverkko niin heikolla hetkellä voit ottaa yhteyttä ja kertoa iloja ja suruja
niin se helpottaa elämää ja pääset elämässä eteenpäin.
Kuin myös kannattaa käydä ammattiauttajan luona jos on paha olla niin sekin
helpottaa elämää.
Kaunista alku vuotta sinulle
Moi.
Oon kans 16v lukiolaistyttö. Mullaki on ongelmia, ehkä vähän samantapasii ku sulla, ainaki viiltelyn puolesta. Mun ongelmat alko kun olin kuus, kun mun veli kuoli ollessaan neljä ku sil oli pitkä Qt-aika molemmat, tyyppi 1 ja 2 ja sen elimistö petti.
Oon iha hyvästä perheestä, äiti ja isä yhessä jne. Sen kans ei ikinä oo ollu ongelmia.
Ongelmat kasaantu kunnolla toissasyksynä, kun jouduin särkeen yhen pojan sydämen, kun en yksinkertasesti pystyny seurusteleen sen kans, koska ahdisti nii paljon.joulu meni iha jees ja uusvuosi. sit keväällä aloin ihastuun mun parhaaseen kaveriin. Ei siinä sit mitää kun se tykkäs myös tytöistä MUTTA se oli merkannu päivän jollon se tappaa ittensä. Näihin aikoihin olin jo viillelly jonkin verran, mutta tollon se meni jo vähä yli, ja viiltelin joka päivämonta rivistöö ranteeseen. Tää mun ystävä teki selväks etten voi vaikuttaa mitenkään sen päätökseen, mutta tein niin paljon kun vaa pystyin ja löpulta pystyin kuin pystyinkin estään sen aikeet. Olin jo niin poikki että päätin etten kestä enää ja jätin itsemurhaviestin ja ajattelin että tosiaan nyt teen sen, mutten kuitenkaa pystyny. Sama itsarijuttu kaverin kans toistui pari kertaa ja se kulutti mut ihan puhki, mutten osannu päästää irti, ja hain ittellenikin hoitoo. Oon käyny psykiatrilla viimesyksystä lähtien. Nykyää me myös seurustellaa sen mun ystävän kanssa, mutta hommaa vaikeuttaa se, että mä oon masentunu, ajattelen vieläkin välillä itsemurhaa ja viiltelen (kylläkin paljon vähemmän ja harvemmin kun sillon), enkä voi kertoo siitä oikei kellekkää kun porukat räjähtäis ja tyttöystävä masentuis taas. Nyt sil on myös tödettu että sen päässä on jotai vikaa kuten kaks suuntanen mielialahäiriö ja joitai merkkejä psykoosista ja masennuskin sil on.
Paniikkikohtauksista kärsin sillon kun pieni lapsi rupee itkeen. Tämä johtuu siitä, että alitajuntaisesti luulen heidän(...kin)kuolevan, niinkuin pikkuveljeni joka itki kauheesti ennenku se kuoli.
Mulla on myös sairaalloinen huolehtimisen tarve ja menettämisen pelko kaikkee kohtaan, ja se vaikeuttaa paljon arkielämää
Jos tahot joskus puhuu jostai nii voin kyl kuunnella ja jos nyt sanot, ettei ketään kiinnosta, niin mua kyl kiinnostaa. En väitä että voisin varmasti jotenkin auttaa, mutta olis kai iha kiva että ois joku joka jollai tavalla vois jakaa kokemuksia. Haluisin kuulla susta lisää (::