Kaveri teki itsemurhan
Ihan kamala olo. Pää sattuu kaikesta itsemisestä, huutamisesta ja itseään syyttämisestä. Eilen tosiaan sain tiedon että tosi läheinen kaveri oli tehnyt itsemurhan. Tuli aivan puskista. Tiesin, että hän kärsi lievistä mielenterveysongelmista, mutta ikinä en osannut nähdä että tilanne menisi tähän. Apua hän sai, oli juuri saanut ensimmäisen oman asunnon, parisuhde kukoisti.
Olo on ihan ontto, en saa mistään ajatuksista kiinni kunnolla. Perhe ja kaverit yrittävät kovasti piristää ja saada ajatukset muualle, mutta mulle tulee jotenkin kamala olo jos edes lopetan itkemisen. Miksi mä saisin olla nyt iloinen kun mun kaveri päätti oman elämänsä? Tiedän että noin ei saisi ajatella, mutta en voi sille mitään. Ammattiapua tulen saamaan pian, mutta halusin vain tulla purkamaan pääni edes johonkin. Onko täällä ketään joka on kokenut saman? Miten selvisitte ensimmäiset päivät? Haluaisin kovasti saada ajatukset tästä pois ja tehdä jotain kivaa, mutta heti jos edes ajattelen sitä, koen että jotenkin petän kaverini muistoa…😭
Sulla on oikeus olla surullinen. Usein muut ihmiset ei tiedä miten auttaa tai lähestyä, joten se voi johtaa kaikenlaisiin tökeröihin piristysyrityksiin, mutta eivät ne sitä tahallaan tee - yrittävät vain auttaa sinua.
En ole ystävää menettänyt, mutta menetin siskoni 2013 itsemurhalle. Itkin ja tärisin ensimmäisen illan, sen jälkeen kaikki alkoi tuntua epätodelliselta, kuin kulkisi sumussa. Seuraavana aamuna lähdin kouluun aika normaalisti, opiskelin siis vielä siihen aikaan toisen asteen opintoja. Koulu tuntui pitkään pelastukselta; oli jotain tekemistä, joka vei ajatukset pois siskosta. Koulussa oli jopa ajoittain parempi olla kuin kotona, jossa valvoin yöt ahdistuneena ja itkien.
Sumuisuus suli lopulta pois, mutta mun oli edelleen parempi olla koulussa kuin kotona. Hautajaisissa toi epätodellisuus iski uudestaan ja oli tosi vaikea ymmärtää, ettei mun sisko enää tuu takaisin; en tuu halaa sitä enää ikinä, enkä tuu puhumaan sille enää ikinä. Paljon sanottavaa jäi.
Muhun iskee joskus vieläkin ikävä ja se epätodellisuuden tunne, osittain siksi, että siitä on niin kauan, mutta musta tuntuu, että se olisi kaikki tapahtunut just, hetki sitten. Haluaisin edelleen sanoa paljon ja mietin pitkään sen jälkeen, että miksi tämä tapahtui. Miksei sisko yrittänyt puhua kenellekään? Ylipäätään tuo "miksi" -kysymystä tuli hoettua pitkään ja itsellenikin nousi syyllisyyden tuntoja; johtuiko kaikki vaan siitä, että en ehtinyt tapaamaan siskoa, koska opiskelin toisella paikkakunnalla, vai enkö vaan pitänyt tarpeeksi yhteyttä.
Pahimmasta surusta kun pääsin ylitse, oli helpompaa hyväksyä, että se oli hänen oma tahtonsa, johon en ehkä olisi voinut vaikuttaa millään tavalla. Kukaan ei tiennyt sisareni aikeista etukäteen ja se tuli tosi yllätyksenä kaikille läheisille. Kukaan ei voi vaikuttaa sellaiseen, mitä ei ennalta tiedä.
En saanut koulun puolelta tukea, vaan opettajat ihmettelivät vielä puolen vuoden jälkeenkin, että miten sisareni kuolema voi vaikuttaa minuun vieläkin, että enkö ole päässyt asian ylitse...
Mutta suru on henkilökohtainen kokemus ja sen portailla jokainen liikkuu omaa tahtiaan. Kukaan ei voi sua pakottaa eteenpäin, eikä saisikaan. Ammattiapu kuulostaa siinä suhteessa hyvältä: saat varmasti purettua tunteitasi ja he pystyvät neuvomaan tarvittaessa.
Anna itsesi surra. Vain aika auttaa.
Kaikkea hyvää. Koitan muistaa tarkastaa töpöä silloin tällöin, jos haluat vielä jakaa ajatuksia myöhemmin.
Kiitos paljon että jaksoit vastata. <3