hei uneasy,minusta kenenkään tunteita ei saa vähätellä,toisilla masennus johtuu jostain isommasta asiasta,toisilla pienemmästä,toisilla ei ole edes syytä. Kaikilla pitäisi olla hyvä olla,ja jos itsestä tuntuu pahalta ja väsyneeltä,ei siihen mielestäni aina tarvita mitää isompaa syytä.
Minäkin olen koulusta usein lintsannut,koska en ole sinne jaksanut raahautua,vaikka olisinkin nukkunut pitkät yöunet,olen aina väsynyt. Varmasti sterssi koulusta,ja perheen ongelmat ovat ainakin osaksi aiheuttaneet masennuksesi. minäkään en terkkaristamme tykkää,ja omista ongelmistaan puhuminen kasvotusten niin tutun,kuin tuntemattomankin kanssa tuntuu kamalalta,ja nololta,kiusalliselta. Toivon että saat elämäsi järjestykseen. Ja muista,ettei sinun tarvitse yksin kantaa taakkaa perheesi ongelmista. Se on hyvä että huolehdit muista,mutta muista huolehtia myös itsestäsi. 🙂 voimia ja auringon paistetta elämääsi. 🙂🌻

Hei Uneasy!

Kiva että kirjoiti! Olet mahtava kirjoittaja! Minun ongelmani on aina ollut ajatuksieni pukeminen sanoiksi ja se mitä sinä kirjoitit on kuin minä yläasteella. Varmasti tuo kirjoittaminen ja noin pohtiminen on jo sinänsä yksi voimavara sinulla.

En tiedä mitä sanoisin auttaakseni. Itselläni yläaste ei tuo hyviä muistoja. Ja olen vasta niiden muistojen työstämisvaiheessa. Hmm, ehkä mielestäni tärkein apu olisi kuitenkin sinulla kaverit ja ystävät (jos et halua puhua terkkarille tms.). Tuntuuko sinusta omien ajatusten jakaminen vaikealta ystävälle? Tuntuuko ettei ystävä ymmärrä, vai etkö luota ihmisiin? Osaatko sanoa, miksi tänne kirjoittaminen oli helpompaa kuin ystävälle puhuminen?

Olen iloinen että kirjoitit, ja olen valmis kuuntelemaan lisää juttuja.🙂

Heips
luin tässä juuri kirjoituksesi ja minusta sinun kannattaisi ehkä jutella jonkun kanssa kun et oikein tunnu tietävän mitä haluaisit ja vaadit itseltäsi aika paljon.
Tsemppiä 🙂👍

Kiitos paljon vastauksista kaikille. 🙂

(Olen lähes joka ilta täällä käynyt kurkkimassa, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa.) Tännekkin kirjoittaminen siis on melko hankalaa...

moony

Osaltaan ongelmana mahtaakin olla se, etten kuitenkaan tiedä voisiko tämä sentään olla jotain masennusta, välillä kun on kuitenkin ihan iloisempikin olo...
Unella voi toki olla vaikutusta mielialaan, kyllähän se väsyttää jos ei nuku tarpeeksi. Ja pakko myöntää, että unirytmit ovat kyllä aivan miten sattuu. Useimmiten arkena tulee nukuttua liian vähän, silloin tällöin koulusta tultua sorrunkin ottamaan 'pienet torkut' jotka venyvätkin moneen tuntiin. Viikonloppuna tuleekin kai sitten nukuttua liikaa, ainakin silloinkin väsyttää vaikka kuinka nukkuisi.
Ja sitten on huono omatunto, kun on vaan laiskotellut.
...Tosin en osaa sanoa, johtuuko väsynyt mieliala huonosta nukkumisesta, vai huono nukkuminen muista asioista.

uskon(ko)

Oikeastaan minulla ei ole semmoista ystävää, jolle voisin kunnolla puhua. Ensinnäkään en jollain tapaa ylipäätään halua selvittää omia ajatuksiani jollekkin muulle, ja kun ei vain ole ystäviä. Tänne kirjoittaminen oli siis siksi helpompaa, että täällä käy ihmisiä, jotka myös voivat ymmärtää ja on toki helpompaa purkautua näin 'anonyymina'. Ajattelin että näiden ajatusten kirjoittaminen voisi selkeyttää niitä hieman, mutta en oikeastaan tiedä.
(Nyt on jollain tapaa entistä vaikeampi saada niistä ajatuksista otetta. Kuin oisivat lukitun oven takana jonne voi kurkkia avaimen reiästä, mutta sitä lähemmäs ei pääse. Ne vain leijuvat siellä tyhjiössä mitäänsanomattomina. ..Hölmöä. :'))

sososad

Niin, luulen itsekkin että tämä pienoinen perfektionismi se osaksi uuvuttaakin, en vain oikeastaan haluaisi edes päästä siitä eroon...
Kenellekkään juttelu ei oikein onnistuisi, joten pitää varmaan seurailla tässä sitten ja mietiskellä. Ketään niin läheistä ihmistä ei ole, jolle voisi puhua, enkä luota ammatti-ihmisiinkään oikein.

Kiitos vielä kerran teille, ja voimia myös sinne suunnalle.

Uneasy

Niin, tietysti elämässä on vaiheita jolloin kaikki tuntuu vaikeammalta ja sitten taas helpommalta, eikä oikein tiedä onko jokin vialla vai ei? Tiedän tunteen. Mutta kannattaa kuitenkin tunnustella sitä milta itsestä tuntuu eikä verrata muiden oloon.

Mietin sitä että kun olet todella hyvä koulussa, niin oletko järjestelmällinen ihminen.🙂 Itse liitän sen jotenkin yhteen, saatan olla väärässäkin, mutta oletko ajatellut että jos vaikka viikon ajan kirjoittaisit ylös siitä mitä syöt ja tunnet ja liikut jne. Sitten voisit pysähtyä miettimään viikon jälkeen että poikkeaako toimintasi esim. vuoden takaisesta. Se herätti itseni joskus siihen todellisuuteen, että elämäni oli muuttunut todella paljon huonompaa suuntaan.

Ja hyvä että olet myös iloinen välillä😀 Olen siitä iloinen puolestasi. Mitkä asiat saavat sinut iloiseksi? Miksi sinusta tuntuu että ammatti-ihmisiin on vaikea luottaa?

Kirjoittele taas kun siltä tuntuu! 🙂👍

🙂🌻

Hei, uneasy!

Kuten varmasti moni, varsinkin aloittelija, miettii ettei näistä mun kirjoituksista mitään selvää saa niin kyllä toiset sen kuitenkin ymmärtävät. Itse ainakin ja nähdäkseni muutkin ovat saaneet kirjoituksestasi hyvin selville mitä haet takaa.

Kaikki tuo jota kuvailet ensimmäisessä viestissäsi tuntuu niin tutulta, kaikki ne ajatukset ja mietteet, ruoasta, kuolemasta ja kaikesta. Minulla on ollut samanlaisia mietteitä samoilta ajoilta asti kuin sinullakin nyt, kasi luokalta asti(opiskelen ammattikoulussa kolmatta vuotta). Välillä on hyvä olo eikä niin paljon murehdi kaikkea, mutta minulla ainakin on silti taustalla jonkin asteista itseinhoa ja tyytymättömyyttä.

Mainitsit(sinä tai joku muu, en muista..) että olet perfektionisti, pikkutarkka? Minullekkin sanottiin pari vuotta takaperin että olen pikkutarkka, se juurtui aika pahasti mieleeni. Otin sen huonona ja nyt usein mietin että miten voisin olla vähemmän pikkutarkka, kaikki olisi paremmin jos en katsoisi kaikkea niin tarkkaan ja tuomitsevasti. Osaan kyllä arvostaa ja hyväksyä toisten virheet mutta omat paisuvat aivan älyttömästi omissa silmissä. Jos joku keksii tavan päästä tästä pois niin olen korvat höröllä. 😀

Toivottavasti tästä oli edes jotain iloa sinullekkin, suosittelisin ehkä kumminkin terkkarille tai koulupsykiatrille menoa, he voivat sitten passittaa eteenpäin jos siltä vaikuttaa ja saisit purettua taakkaasi.

Onnea, mitä ikinä sitten päätätkin tehdä

🙂🌻 Maissi

Harmittaa, kun en ole saanut kirjoitettua muutamaan kuukauteen mitään. Ensin yritin melkein joka ilta vastata noihin viesteihin, mutta en osannut selittää mitään ja lykkäsin. Sitten melkein unohdin ja meinasin jättää koko jutun sikseen. En usko, että osaan selittää nyt sen paremmin mitään, mutta jos nyt jotain silti.

Kiitos kamalasti vastauksista, arvostan niitä paljon, vaikka en nyt oikein osaa paneutua niihin sen tarkemmin...

Niin, isä sai potkut. Siitä on varmaan kuukausi, mutta vain yksi kaveri tietää ja on hänkin kuullut vanhempien kautta. Itse en olisi kertonut.
Vähän vaikeaa, kun en voi kutsua "parasta kaveriani" kylään, tämä varmaan kysyisi miksi isäni on keskellä päivää kotona, enkä minä halua kertoa.

Koulu stressaa. Se stressaa viikonloppuisinkin ja silloinkin kun ei ole edes kummempia juttuja rästissä tai tulossa. Tai sitten olen jo sekopäinen ja luulen, että se stressaa, jolloin se alkaa stressata. No joka tapauksessa, en pääse siitä eroon. Koko ajan jossain mielen perukoilla painaa ajatus koulusta ja muusta. Vaikka en edes ajattelisi. On tavallaan 'turta' olo.
Tai en ole varma onko se olotila sittenkään turta, ärsyynnyn kyllä jos kaveri hehkuttaa jotain skoottereista tai koulusta (skootteri-aihe on arka siksi, että luulin että saisin varmasti sellaisen sitten kun korttiin oisi ikää. Nyt en olekkaan varma, kun isällä ei ole töitä, enkä siis kehtaa ostaa mitään niin kallista, kun isäni siitä maksaisi suuren osan. Kai minä olen lellitty paska, pitäisi kai elämässä olla tärkeämpiäkin asioita kuin hieno materia. - Koulu-aihe stressaa siksi, että olen melkein katkera, jossain määrin kateellinenkin ehkä, kun kaverini on pakko hehkuttaa jotain tulevasta kuviksen tai minkälie tunnista. Itse ohittaisin mieluusti ne mukavimmatkin tunnit, koska olen jäljessä ja hidas ja saamaton, ja no, silloin on hieman ärsyttävää kuunnella innostunutta höpötystä siitä kuinka mukava työ onkaan kesken ja katsella kun kaveri touhottaa.)
Ja sittenhän kaveri ihmettelee ja loukkaantuu/suuttuu, että miksi ihmeessä ärsyynnyn taas joka asiasta mitä tämä yrittää minulle puhua. Enkä minä voi siihen sanoa oikein mitään kun en halua selittää.

Helpottavaa, että kohta sentään alkaa loma. Toisaalta, nyt pitäisi korottaa numeroita, varmasti laskevat. Ahdistaa ajatuskin viimeisestä koulupäivästä, kun saan todistuksen käteen. Ei varmasti tule luokan parhaan stipendiä tänä vuonna...

Heippa Uneasy!

Asiasi ovat tärkeitä, sillä ne painavat sinua. En osaa ajatella, että jonkun ongelmat olisivat tärkeämpiä kuin toisen. Jokaisella meistä on merkitystä!

Sanoit, että perfektionismisi vaivaa sinua mutta ettet toisaalta halua siitä eroon. Ovatko suorituspaineet sinulle niin jokapäiväisiä, ettet osaa kuvitella elämää ilman niitä? Aiemmin menestyit opinnoissasi luonnostasi, nyt koet opiskelun vaikeaksi. Tunnollisuus tietyssä määrin on hyvä asia, mutta osaatko asettaa rajat itsellesi? Pystytkö sanomaan, mistä menestyspaineesi ovat peräisin? Onko sinuun kohdistunut paljon odotuksia, tai yritätkö koulumenestykselläsi saada oman hyväksyntäsi?

On hyvä, jos osaat epäillä, tekevätkö tavarat sinut tosiaan onnelliseksi. Näe isäsi työttömyys mahdollisuutena oppia arvostamaan sitä, mitä sinulla on. Todellinen ystävä pitää sinusta sinun itsesi takia, ei sen vuoksi, mitä omistat.

Tunnut olevan todella yksin pulmiesi kanssa. Sinun on vaikea luottaa toisiin, mutta kun kyse on jaksamisestasi, avun hakeminen on arvokasta. Miltä tuntuisi näin alkuun ajatus Tukinetin tukihenkilölle kirjoittamisesta? 🙂👍

Kiitos, Eläväinen!

Mitä minä olisin, jos perfektionismi katoaisi? Jos en olisi 'luokan paras'? Mitä minä olisin, jos en olisi hyvä koulussa (en tosin koe olevani tarpeeksi hyvä, mutta ka on yli ysin kuitenkin)? (Toivottavasti kukaan ei ymmärrä tätä, niin että mielestäni ihmiset jotka eivät välttämättä ole sen täyden kympin oppilaita tms. olisivat jotenkin huonompia..) Tarkoitan vain, että minä en varmaan olisi mitään. Tai en oikeastaan osaa kuvitella itseäni muunlaisena kuin tällaisena. Mitä minä oikein tekisin?

Luulen, että minä vain olen tämmöinen, eikä sitä mikään sen kummemmin ole aiheuttanut. Toki vanhempani ovat tavallaan odottaneet minun olevan 'fiksu', mutta en kuitenkaan ole ikinä kokenut kummempia ulkoisia paineita, ainakaan kotoa ne eivät ole lähtöisin. Luulen, että minulla on vaan tarve näyttää, että olen edes jotain, siitä en tiedä kenelle minä loppujen lopuksi yritän sitä todistella. Itselleni kai,.

Minä en pelkää, että kaverini jättäisivät minut siksi, että isäni on työtön. Itse asiassa ei mitään sen suuntaistakaan, luulen paremminkin että se, jonka sitä on vaikea hyväksyä, olen minä itse. Ja tässä näkyy itsekkyyteni. Isäni vaikutti olevan melkeinpä tyytyväinen tilanteeseen, ja toisaalta ymmärrän häntä, mutta toisaalta olen kuin itsekäs ja lellitty kakara kun salaa toivoisin isäni etsivän äkkiä töitä, ettei minun tarvitse kertoa kenellekkään ja rikkoa kulisseja.

Sitten jos noista kavereista koittaisin selittää..
No, yksi on semmoinen jonka kanssa eniten vietän aikaa (tosin nykyään vähentynyt reippaasti, kun en oikein osaa suhtautua), ja sitten kaksi muuta kaveria jotka ovat meidän molempien kavereitamme. Yleensä jos ollaan kahdestaan tuon parhaan kaverini kanssa, niin on hyvinkin mukavaa ja niin. Koulussa ollaan yleensä tuolla neljän porukalla, ja kai minä sitten olen kateellinen tälle parhaalle kaverilleni, koska hän tuntuu olevan paljon läheisempi noiden kahden kanssa kuin minä. Minä en edes kehtaa kutsua heitä kylään, eikä oikeastaan ikinä tule tehtyä heidän kanssaan mitään vapaa-ajalla.
Tuntuu myös erittäin pahalta, kun koulussa nämä sopivat kaikenlaisia suunnitelmia, yleensä aluksi hieman varovaisemmin niin etten muka tajuaisi, ja sitten saatan kysyä että "Mistä te nyt puhutte?", jolloin yleensä vastauksena jotain selittelyä. Eivät valehtele, mutta eivät viitsi puhua minun seurassanikaan oikein noista.. Kuitenkin kun ollaan yhdessä jossain, niin on mukavaa. Silti tuntuu, ettei minua oikein pyydetä mukaan tuommoisiin suunnitelmiin, ja olen ulkopuolinen. Ehkä sitten pitäisi kysyä, mutta ei sitä voi olla väkisin tungettelemassa toisen mökille tms. jos ei pyydetä.

Kenellekkään kavereista en voi puhua oikeastaan mistään yhtään aremmista asioista, joskus tekisi mieli, mutta yleensä tyydyn vaan vihjaamaan, että nyt hieman stressaa, enkä enempää selittele. En usko, että ymmärtäisivät, ja ei meidän välit niin hyvät ole että voisin kertoa jotain henkilökohtaisia asioitani. Siksi siis ovatkin 'vain pelkkiä kavereita', ystäviä ei ole yhtään.

En sitten tiedä olenko minä vain itse se, jossa mättää. Liian kateellinen ehkä? En ole tarpeeksi iloinen ja sosiaalinen? Katkera?!
Jollain tapaa olen joskus ehkä surullinen (tai jotain sen suuntaista) siitä, ettei kukaan kavereistani tunnu huomaavan mitään. Kait minä joskus melkein toivoisin, että paras kaverini huomaisi, kun olen hiljaa. Tajuaisi. Mutta eikö tuo nyt kuulosta melko huomionhakuiselta? Ehkä se onkin kaikki selitettävissä sillä, että olen vain huomionhakuinen.

"Tunnollisuus tietyssä määrin on hyvä asia, mutta osaatko asettaa rajat itsellesi?"

Niin, oikeastaan minulla on ihan liian huono itsekuri. Koko viikonlopun kyllä muistan ne koulujutut, siellä ne ovat nakuttamassa jossain taka-alalla, mutta kuitenkin sen verran läsnä etteivät jätä rauhaan. Toimeen saan tartuttua kuitenkin vasta sitten, kun on aivan pakko. Jos saan itseäni tarpeeksi niskasta kiinni, saatan kyllä valvoa vaikka koko yön kirjoittaen jotain esitelmää, minkä olen jättänyt ihan viimeiseen iltaan. Kuitenkin melko harvoin kykenen tuohon..

Tukihenkilöille kirjoittamista olen miettinyt, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta ajatukselta.. Jotenkin ahdistavalta kun pitäisi 'kahden kesken' yrittää selittää mistä minä ylipäätään haluan puhua. En minä osaisi, ja pitäisi miettiä kymmeneen kertaan, miten asiani ilmaisisin, kuten nytkin. Mietin sitä kyllä vielä, ehdottomasti!

Hienoa, että osaat noinkin selkeästi asioistasi kertoa!

Miten elämäsi muuttuisikaan, jos vaatimuksesi itseäsi kohtaan lievenisivät? Mietihän: Estääkö epäonnistumisen pelko sinua tarttumasta ajoissa tehtäviisi? Lisääkö asioiden lykkääminen stressiäsi? Surullista kyllä, kukaan ei onnistu aina ja kaikkialla. Epäonnistumisia ei pidä pelätä, vaan niistä tulee ottaa opiksi. Ihminen, joka oppii virheistään, kykenee loppupeleissä vaikka mihin!

Missä vaiheessa aloit kokea opiskelun vaikeaksi? Ehkä yläasteelle siirtyessäsi?

Olet joukossa, mutta koska kavereillasi on asioita, joiden ulkopuolelle jäät, tunnet itsesi yksinäiseksi. Mikä sinua vie erilleen kavereistasi? Onko kyse vaikkapa erilaisista kiinnostuksen kohteista? Tunnut kadehtivan tovereitasi, mutta kuinka monen yksityiselämään olet todella kurkistanut? Kenenkään elämä ei ole täydellistä! On asioita, joista et ole tietoinen.

Voisiko se, että liiaksi mietit itseilmaisuasi, estää sinua purkamasta tunteitasi? Avautuessasi jollekulle tärkeintä eivät ole sanasi vaan rehellisyytesi. Toivon sinulle roppakaupalla rohkeutta!

Sanoit vain olleesi aina tämmöinen, mutta tiedätkö: sinulla on paljon toivoa! Olet nuori ja ehdit oppia paljon. Elämä on oppimista, mutta mitä elämä ilman sitä olisikaan!

Kirjoittelen pitkästä aikaa.
Ehkä ei oisi pitänytkään kirjoittaa tänne yhtään mitään, tuntuu aika turhalta. En tiedä vieläkään onko mikään edes kummemmin vialla vai onko tämä nyt vain jotain normaalia 'murrosikää' tai muuta.

Syömiset on taas mitä on. Sitä vuoristorataa. Välillä syön ihan normaalisti, välillä kun tekee mieli syödä, tuleekin tavallaan parempi mieli kun on syömättä. Sitten annan periksi ja syön kaikenlaista makeaa. Jos edessä on avattu karkkipussi, niin syön sen tyhjäksi, vaikka viimeisen kolmanneksen kohdalla alkaa jo olla hieman oksettava olo. Onneksi näitä nyt ei tapahdu usein, mutta tapahtuu silti.

Iltaisin tulee monesti yksinäinen olo, olisipa joku vieressä nukkumassa ja halaamassa. Sitten jos vaikkapa kaverin luona tulee nukuttua samassa sängyssä lähekkäin, kaduttaa aamulla ja tuntuu väärältä ja tekee mieli lähteä heti kotiin. Tuntuu pahalta päästää ihmisiä lähelle (sekä esim. halaamaan kuten myös puhua vähän avoimemmin), vaikka yleensä se onkin mukavaa ja helppoa ensin. Jälkeenpäin vaan tuntuu pahalta.
Samoin ne melko harvat kerrat, kun olen kavereilla. Tuntuu samaan aikaan pahalta ja hyvältä. Tekisi mieli lähteä kotiin rypemään itsesäälissä, mutta toisaalta ajattelen, että turha ihmetellä jos kukaan ei kysy minnekkään kun itse aina kieltäytyy.

Pelottaa koulujen alku, vaikka välillä kuvittelenkin olevani niin vahva että yllän omiin tavoitteisiini. Harhakuvaa kuitenkin, suunnittelin kaikenlaista ennen viime lukukauttakin, mutta silti koulu alkoi jo kuukaudessa olla semmoista väkisin kaikesta kahlaamista. Nytkin kaikki mitä aioin lomalla tehdä, on lähinnä jäänyt tekemättä. Miten voi olla näin saamaton.

Ei kai ihme, ettei minulla ole juuri oikeita ystäviä. En useimmiten osaa olla onnellinen muiden puolesta, vaan olen helposti kateellinen. Kuka haluaa semmoisen kaverin? Ei kukaan (vaikken tosin erityisemmin näytäkkään kateellisuuttani, mietin vain omassa päässäni). Olen kateellinen ihmissuhteista, paremmista kouluarvosanoista, materiasta. Ei semmoinen ihminen voi olla hyvä ystävä, huonompi homma, mutta aivan totta.

Jos oisin sellainen kun haluaisin olla, harrastaisin kaikenlaista. Maalaisin, piirtäisin, soittaisin ehkä pianoa/kitaraa, harrastaisin valokuvausta, lenkkeilisin, ja tekisin kaikenlaista muuta mielekästä tekemistä. Voin kuvitella tekeväni kaikenlaista, nauttivani siitä, mutta vaikka kotoa löytyy niin pianoa, maalaustarvikkeita, uusi oma kamera ja kaikenlaista muuta, miksen vain ole sellainen kuin haluaisin? En tiedä itsekkään, mutta olen pettynyt itseeni. Miksen voi nauttia noista asioista vaan istun mieluummin vain tietokoneella tuhlaamassa aikaa?