Kaikki kaatuu päälle, tai ei sittenkään?
Jeps, alkuun varoitan, että tästä saattaa tulla pitkä ja sotkuinen teksti.
En edes oikeastaan tiedä, onko minulla syytä kirjoittaa tänne, mitään ongelmaa tai muutakaan, olen kuitenkin lueskellut keskustelua täällä ja tunnistanut aina satunnaisia ajatuksia ja muuta itsessäni. Ajattelin että täältä saisi asiallista palautetta ja kenties jollakin on samanlaisia ajatuksia.
Mistä sitä aloittaisi…
Olen aina ollut hyvä koulussa kummempia lukemattakin, (anteeksi, jos kuulostaa itsekehulta..) 9-10 oppilas, ja tottunut siihen. Muu ei kelpaa, oikeastaan jo piene meinasi olla itku kurkussa jonkun saadun 9- takia.
Jätin välistä koko toisen luokan, nyt siis käyn kahdeksatta. Puolen vuoden sisällä, tai no, tämän luokka-asteen aikana on alkanut yksinkertaisesti väsyttää. Erityistä syytä en varsinaisesti keksi, stressi, jossain määrin huonot elämäntavat (huono ruokahalu, liian vähä uni ja liian vähä liikunta) ja huonontuneet suhteet kavereihin nyt ainakin vaikuttavat. Koulusta olen lintsaillut melko monina päivinä, kun en vain ole jaksanut sinne lähteä, onneksi kukaan ei ole sentään kiinnittänyt huomiota. Kokeista on tullut muutamia 7- ja 8-alkuisia numeroita, ja jonkun mielestä saattaa kuulostaa naurettavalta, mutta muutaman tuommoisen jälkeen olen ollut niin pettynyt itseeni ja tulokseeni, että itkukin on tullut. Nyt kun pitäisi juuri korottaa numeroita.
Stressaa vain koko koulu, ja keskittymiskyky kaikilla tunneilla ei ole paras mahdollinen, kun on jo pettynyt itseensä sen aineen suhteen.
Kavereita ei oikeastaan ole. Toki koulussa, semmoisia että silloin tällöin käydään kaupungilla tai leffassa, mutta oikeita ystäviä ei yhtäkään. Sekin painaa, vaikka oikeastaan nykyään olisin kuitenkin useimmiten mieluummin yksin. Silti välillä tulee olo, että voi kun olisi joku joka tajuaisi minua ja ylipäätään jaksaisi, voisi halata silloin kun on vaikeaa.
Mutta, en voi väittää että itse oisin paras mahdollinen kaveri/ystävä. Olen ehkä ollut hieman kireää seuraa ja tylsäkin.
Ja suoraan sanottuna, en tiedä ansaitsenko kavereita… Oikeastaan jollain tapaa onnistun vain ärsyyntymään lähimpään kaveriini, en ole mikään ystävällisinkään aina. Joskus jopa tunnen jollain tapaa… inhoa? 😞 En ole varma. Ehkä se johtuu siitä, että tämän kyseisen kaverin kuulumistenkyselyt lähinnä ahdistavat ja ärsyttävät.
Aiheuttavat jotain tunnetta ahdistuksen, katkeruuden ja ärsytyksen välimaastossa.
Kai siksi, että milloin minä mitään muuta tekisin, kuin olisin koneella.
(Eihän se kaveri tietenkään tahallaan ’ärsytä’, jotenkin vain nuo kuulumisten kysymiset siltä suunnalta ärsyttävät ja ahdistavat, saavat ’hyökkäyskannalle’ ja alan tiuskia… Ajan senkin kaverin pois.)
Kotona meillä on ollut aina vähän tai vähän enemmän sotkuista… Sekin on vaikuttanut kaverisuhteisiin niin, että olen vältellyt useimpien kavereiden kutsumista kylään.
Lisäksi perheasiat aiheuttavat silloin tällöin ylimääräistä stressiä, veljeni puolesta huolestuttaa, ja vanhemmilla ei nyt aivan loistavasti mene. Lisäksi isä saa luultavasti potkut töistä, saa nähdä mihin sekin johtaa.
Sitten on tämä ruoka.
Suhde ruokaan on hieman mitä on. Tiedän olevani alipainoinen, noin 170cm ja 40-43kg, en todellakaan halua laihtua. Silti syön liian vähän, ei vain erityisemmin kiinnosta ruoka ja syöminen, ja nälkäkään ei kummemmin tunnu vaikka oisin päivän syömättä, silloin tosin huippaa. Ei vaan ole ruokahalua, tuntuu jotenkin hyvältä unohtaa koko syöminen ja syödä vasta sitten kun oikeasti pökerryttää. Vanhemmille tulee valehdeltua, että olen syönyt jo milloin missäkin, ihan vain siksi ettei erityisemmin tee mieli.
Herkkuja tosin syön aika paljon, iltapainotteisesti enimmäkseen, mutta tarkemmin ajateltuna ne jotenkin jo ’kyllästyttävät’. Hassusti ilmaistuna, parempaa kuvausta en keksi. 😀
Aika vaan tuntuu luisuvan käsistä, istuessa koneella ja nukkuessa. Vapaa-aikana on huono omatunto oman saamattomuuden ja laiskuuden takia. Mitään en saa tehtyä. Siitä tulee vähän niin kuin kierre, ei jaksa tehdä jotain ja ikäänkuin luovuttaa sen suhteen -> vielä huonompi omatunto, ja sitten tekisi vain mieli nukkua, nukkua viikkoja putkeen että saisi unohtaa ne kertyneet asiat (viinaan en sentään ole koskenut, enkä aiokkaan).
Pitäisi kai ottaa itseä niskasta kiinni, mutta ei vaan tunnu onnistuvan.
Itsemurhaa olen silloin tällöin miettinyt, ’huvikseni’, en tosissaan, siihen en kuitenkaan ikinä päätyisi, kun ei minulla sentään mikään niin pielessä ole, jos mikään ylipäätään on.
En edes kykenisi semmoiseen, ja haluan kokea vielä kaikenlaista ennen kuin kuolen. Silti silloin tällöin hiipii ajatus mieleen, jos hyppäisin kaiteelta, vetäisin lääkkeitä, mitä vaan. Jättäisin kirjeen vanhemmille. Jollain tapaa ajatus kuolemasta on kaunis.
Kuten jo aiemmin sanoin, en sitten tiedä onko mitään varsinaisesti vikana. Oikeastaan en ole varma siitäkään, väsyttääkö minua, masentaako vai ei. Vai mitä ihmettä?
Mietinkin, että jos vain ”aiheutan” kaiken itse. Jos vain haenkin huomiota, ihan normaali teiniangsti…
Yleensä on jotenkin melko ’tyhjä’ olo eikä ajatuksista meinaa saada kiinni, mutta kuitenkin saatan silti välillä olla iloinenkin, nauraa ja muuta.
En ole kiinnostunut menemisestä juttelemaan minkään ammattihenkilön kanssa, ala-asteella sain hieman inhottavia kokemuksia terveydenhoitajasta enkä oikein pidä ajatuksesta muutenkaan… Oisi vaikea avautua kasvokkain omista ajatuksista jollekkin jota ei ollenkaan tunne.
Ja onko semmoiseen nyt kuitenkaan tarvetta.
Nyt tuntuu hölmöltä, että kirjoitin koko jutun. Mahdan liioitella kaikkea.
…Äh, en tiedä mitä ajattelen.
Toivon kuitenkin, että joku jaksoi tämän lukea. Vaikka tämä onkin vain topic monien muiden ja vakavampienkin joukossa, oisi mukava saada jos joku vastaisi. 🙂