Moi. Oon nyt juuri 16 täyttänyt tyttö, joka pääsi peruskoulusta. Mulla on ollut vaikee menneisyys, jolloin mulla oli pitkä masennus. Mun äitini sairasti pahaa skitsofreniaa eikä syönyt lääkkeitään. Sen vuoksi äiti hakkasi niin meitä lapsia (4) kuin isääkin. Lapsuus oli sitä, että äiti löi ja haukkui kaikesta. En koskaan leikkinyt mitään, koska siitä olisi saanut selkäänsä. Hienojen naisten piti olla paikoillansa ja tehdä kotitöitä. Isä oli niin hiljanen hissukka, etten muista sitä lapsuudesta ees. Lisäksi äiti manipuloi meidät lapset aina uskomaan, että isä oli paha mies. Muistan että äidin hakattua ja haukuttua isän, hän keräsi lapset katsomaan isää ja huusi vieressä kuinka sairas isä meillä on. Muistan isän itkeneen, ja huutaneen että miksi sekoitan tähän lapsetkin, ja miksi hän haluaa että lapset vihaa häntä.

vuosien saatossa sain masennuksen. Sairastin sitä noin 5-vuotta, eli sairastuin mitä luultavammin noin 9-vuotiaana. Diagnoosin saadessani olin 10. Minua alettiin heti eskarissa kiusaamaan, joka siirtyi kouluun. Olin fyysisesti ja henkisesti kiusattu koko 10vuotta.

Äidin lisäksi kotona oli ongelmia sisarien välillä. Minulla oli yksi vanhempi sisko, kaksi nuorempaa. Vanhempi ryyppäsi itsensä lähes aina sairaalakuntoon, vanhemmatkaan eivät Alkossa säästelleet. Nuoremmat olivat vilkkaita ADHD:n takia (tosin sitä ei silloin tiedetty). Hoidin nuorempia vauvasta lähtien, minulla ei ollut vapaa-aikaa. Jouduin myös pedofiilin ahdistelun kohteeksi pienenä, joka oli hauskaa vanhempieni mielestä. Minulla oli vakava sairaus jonka vuoksi vietin paljon aikaa myös teho-osastolla. Minulla oli jotain ongelmia pidätyksen kanssa, jonka vuoksi minulle naurettiin ja huudettiin kotona, kun tulin kotiin pissasilla housuilla. Tein kotitöitä, mutta mikään ei ikinä riittänyt. Jos imuroin, oli pöydissä jotain vikaa. Jos tiskasin, roskat oli viemättä. Ja minä olin vasta 7. Pelkäsin päivittäin, itkin melkein aina ja toivoin kuolemaani. Pitelin usein veistä kädessä ja mietin vain yhtä asiaa.

Kun karkasin kotoa yli 400km päähän, viranomaiset ymmärsivät puuttua. Minulla oli silloin poikaystävä, joka tiesi millaista elämäni oli. Hän suositteli ratkaisuksi viinaa. Hän oli 18, minä 12. Join silloin ensimmäisen kerran pääni täyteen, ja poltin askin. Siitä Se mun päihteiden rinki sai alkunsa. Poikaystävä yritti kerran raiskata, mutta pääsin pakoon. Siksi erosimme. Sitten tosiaan perheeni laitettiin terapiaan, joka oli hyvin rankka. Vanhempi sisko oli jo silloin muuttanut pois.

jouduin itsekin käymään silloin rankan terapian läpi. Olin siis ollut aikaisemminkin psykologien listalla, mutta silloin Se muuttui rankaksi. Paiskoin lautasia ja itkin itseni tainnoksiin. Huusin joskus pää punaisena, toisinaan pelkäsin kuin tapettava.

terapia loppui, kun perheemme oli kunnossa. Isäni oli kertonut että oli itse salaa käynyt aikaisemmin purkamassa sydäntään, mutta nyt perheenä Se oli auttanut enemmä. Äitini heräsi todellisuuteen, ja isäni pääsi johtamaan perhettä. Ylämäki alkoi: hakkaaminen jäi pois, päihteet heitettiin pois meidän arjesta, ja kaikki meni paremmin. Lopetin karkailun ja aloin käymään koulua. Tätä ennen kouluni vaihdettiin. Kuitenkin pari taka-askeltakin tuli: seurustelin kahden pojan kanssa, joista toinen raiskasi mut useaan otteeseen, toinen taas pelleili mun tunteilla. En myöskään saanut ystäviä.

kuitenkin arvosanat nousi kuutosesta ysiin, ja sain myös pieniä töitä. Aloin saamaan itseluottamusta, vaikka mua yhä kiusattiin. Aloin olemaan onnellinen, ja perheemme viimeinkin tuntui perheeltä. Aloin nauramaan ja olemaan huoleton.

Silti mun sisällä on huono olla. Psykologia en nyt tapaa enää, enkä halua huolestuttaa perhettäni, joka ei halua että enää masennun. Siskoni (11, 8) itkevät välillä edelleen sitä, kun joskus en tullut öisin kotiin, kun olin osastoilla, sairaalassa itsemurha yritysten takia, tai karannut. En halua enää huolestuttaa heitä.

voin siis huonosti. Haluan kuolla joka hetki. Valitan tästä ympäri nettiä usein, mutta en saa vastauksia. Miksi voin huonosti, kun kaikki on hyvin? Sain juuri opiskelupaikankin! Ja ison tuen. Miksi en ole onnellinen? Miksi itken joka yö?

en osaa sanoa mitään, mikä olisi huonosti. Kuitenkin itken vaan. Kuolema tuntuu hyvältä ajatukselta. Tiedän paljon hyviä asioita elämässä, silti haluan kuolla. Pelkään kaikkea, ja välillä ajattelen että haluan tappaa itseni ennen, kun joku tappaa minut. Pelkään ihmisiä enkä uskalla lukea uutisia. Inhoan olla sosiaalinen ja välillä haluaisin piestä ihmiset vain, koska he ovat niin hirveitä.

onko mitään enää tehtävissä?

en varmaan kertonut kaikkea, koska kirjoitan tätä kännykällä, ja sormet on aika kipeät. Kirjoitan lisää, kun pääsen koneelle.