Moi,

Olen 21-vuotias entinen opiskelija lapista, ja olen ollut yläasteelta saakka masentunut. Aluksi masennus oli lievää, enkä tiedä mistä se alkoi, muistan usein yläkoulussa miettineeni masennuksen mahdollisuutta, mutta annoin sen olla, kun terveydenhoitaja ei ottanut minua tosissaan vaan syytti musiikkimakuani (power metal) jonka päätteli t-paitani kuvasta. Ammattikouluun mennessä kaikki sujui ensin hyvin, halusin ammattiin jota opiskelin ja olin innostunut aiheesta. Pikkuhiljaa kaikki into kuitenkin katosi, ja loppua kohden tarvitsin opettajilta jo melkoista joustoa, että pääsin kaikki kurssit ajallaan läpi ja valmistuin. En pystnyt tekemään työssäoppimista koulun ulkopuolella, sillä sain paniikkikohtauksia, kun jouduin väkisin vieraisiin tilanteisiin.

Jatkoin ammattikoulun jälkeen puoliväkisin ammattikorkeaan saman alan koulutukseen, ja siinä vaiheessa mielessäni vaihtoehdot olivat koulu tai itsemurha; en kokenut olevani työkykyinen, mutta en uskonut, että kukaan ottaisi minua tosissaan enkä pääsisi sairaslomalle. Ajattelin koulun olevan sopiva kompromissi.
Jo samana syksynä opiskeluni kuitenkin keskeytyi täysin; keskeneräiset tehtävät kasaantuivat toinen toisensa päälle, en halunnut tai jaksanut mennä kouluun, ahdisti liikaa olla koululla ja useana päivänä lähdin ennen aikojani takaisin kotiin, että pääsin ns turvaan. Aloitin uudelleen psykiatreilla ravaamisen ja sain sairaslomaa loppuvuodelle.
Helmikuussa kun koulut taas alkoivat, yritin mennä mutten pystynyt, ja siitä johtuva itseinho aiheutti ensimmäiset viiltohaavat joita koskaan tein. Koin olevani huono ja täysin epäonnistunut, kun en pystynyt lähtemään kotoa. Aloin kirjoittaa runoja itsemurhasta, ja huolestuneet psykiatrit määräsivät viikon osastohoidon, koska eivät uskaltaneet päästää minua yksin kotiin.

Nyt keväällä jätin opinnot kokonaan kesken, ja tuntuu, ettei koko ala sovikkaan minulle yhtään. Olin halunnut tätä ammattia ala-asteelta saakka, ja nyt olen hukassa. Aloitan syksyllä kuntouttavan työtoiminnan, jota en halua. Kaikki tuntuu liian vaivalloiselta ja turhalta, tuntuu että onnellisuus ei ole enää mahdollista ja jos pääsen taas ylös masennuksesta niin kuitenkin romahdan uudestaan, eikä yrittäminen ole sen arvoista. En enää edes halua yrittää, koska pelkään liikaa että epäonnistun. Olen aina ollut herkkä, ja varsinkin nykyään pienetkin vastoinkäymiset pilaavat koko päivän ja haluan vain nukkua ja nukkua kunnes ei tarvitse olla enää olemassa. Tuntuu että kaikki vaativat minulta kokoajan jotakin, ja ahdistaa kun en pysty mitään odotuksia täyttämään.

En osaa puhua hoitajilleni, koska tiedän, että jos sanon etten jaksa, he työntävät minua silti suuntaan tai toiseen joka on heidän mielestään minun omaksi parhaakseni. Tiedän, että kotiinjääminen vain vaikeuttaa sieltä lähtemistä, mutta on turhauttavaa kun tuntuu, että en saa edes yrittää parantua omaan tahtiin. Sain heiltä joskus lääkkeet, mutta ainoa vaikutus jonka huomasin oli, etten osannut enää nauraa hassuille videoille. Jätin ne turhina kesken.

TL;DR, kaikki on liian vaikeaa ja mikään ei ole vaivan arvoista joten en jaksa edes ajatella että koskaan paranisin ja toivon että voisin vain nukkua maailmanloppuun saakka.