Elikkä mä oon tämmönen 15-vuotias tyttö ja mulla on nyt yli vuoden ollu kaikenlaisia ongelmia. Välillä on ollu helpompaa välillä taas aivan kamalaa eikä tiedä miten jaksaisi. Nyt olen periaatteessa aika huonossa tilanteessa. syksyllä alko vaivaamaan itsemurha ajatukset pahasti päässä, pahemmin kuin aikasemmin. Nykyään olen melkein siinä tilanteessa että olisin melkein valmis tekemää sen, mutta haluan uskoa että nousen täältä kuopasta vielä.

Kavereita on aika vähä, mut muutama löytyy. En kuitenkaan niille pysty mitää kertomaan elämäntilanteestani. Vapaa-ajalla en ole oikeastaan tekemisissä niiden kanssa. Ennen olin parhaan kamun kansa aika paljonki mut nykyään se selittää vain yhdestä asiasta,joka käy jo hermoilleni, nimittäin sen poikakaveristaan. Yritän jaksaa parhaani mukaan kuunnella niitä juttuja mut mullakin se raja ylittyy jossain vaiheessa. Varsinkin sillon ku sitä ei muiden asiat kiinnosta, ku se on niin poikaystävänsä lumoissa. Kuten jo mainitsin, en ole kertonut kavereilleni mitää tilanteestani vaan esitän pirteää. Siksipä keräsinkin kaiken rohkeuteni ja kysyin eräältä henkilöltä (siis sen työhön kuuluu auttaa ihmisiä) että voisko tulla juttelemaan, ja tietysti pysty. Nyt muutaman kerran oon käyny juttelemassa. Kukaan ei tiedä että käyn juttelemassa jollekin, ei edes kukaan mun perheestä. Mun perhe ei ymmärrä mua ja esitän niillekin pirteetä. Niin siis tiedän ettei ne ymmärrä, koska oon testannut sen jo. Siitä seuras vaan lisäongelmia mitkä painaa mieltä nykyäänkin.

Sit lisäksi mun äiti juo aina viikonloppuisin, joka häiritsee mua erittäin paljon. Enkä pysty sille siitä mitää sanomaan.

Sit olis monia muitakin asioita mut en jaksa enää kirjottaa.. Mut siis en vaan pääse itsari ajatuksist eroon vaikka välillä asiat menee ihan ok. Se puhuminen on auttanut jonkun verran. Mut silti jokin vaa ahdistaa tosi pahasti enkä tiiä miten selviin tästä. Enkä oikeestaan ees tiiä miks tänne kirjoitan… Ja pahoitteluni jos epäselvää tekstiä tai kirjoitusvirheitä.