Heips! Oon 17-vuotias tyttö ja elämä vähän potkinu päähän. Veljeni ja äitini olen menettänyt ja parisuhteissa joutunu petetyksi. Siispä menettämisen pelko on varjostanu elämässä jo pitkään ja vaikuttaa ihmissuhteisiin. Kaipaan silti hyviä kaverisuhteita. Ois kiva kuulla muiden elämäntarinoita ja kaikkee mahdollista ja tutustua muihin ihmisiin🙂
Hei hennaapina !
Olen 22-vuotias skitsofreniaa ja pakko-oireista sairastava tyttö.
Olen käynyt lukuisia kertoja osasto hoidoissa ja asunut monissa eri perhekodeissa. Tällä hetkellä asun tukikodissa ja elämäkin hymyilee.
Itsekin menetin tosi tärkeän papan 2006 jolloin tämä kaikki alkoi, samalla sisko sairastui todella vakavaan anoreksiaan joka pahimmillaan joutui teho-osastolle, jolloin olin menettää hänetkin. Eli tiedän miltä tuntuu kun menettää jonkun. Nyt sisko voi loistavasti.
En oikein tiedä mitä kirjoittaisin, mutta tässä oli jotain, kysy jotain jos haluat 😋
Moikka SCIM🙂 Ihanaa et oot päässy pahimman yli, selviytymis tarinoita on aina kiva kuulla. Ja kiva myös löytää jollain tavalla kohtalon tovereita. Ois kiva tietää millasia oireita sulla kuuluu skitsofreniaan ja millaisia pakko-oireita sulla on ja miten ne vaikuttaa sun normi elämään? Ja millaista elämä perhekodeissa on ollu? Oon pahoillani sun papan puolesta, läheisen menettäminen on kamalimpia asioita mitä voi olla. Ja hyvä kuulla et siskos voi jo paremmin. Onko sulle tullu näistä kokemuksista menettämisen pelkoa? Itellä lapsuuden/nuoruuden traumat vaikuttaa tosi paljon nykyelämässä ja ihmissuhteissa, varsinkin viime aikoina:/ Ois kiva kuulla susta myös iha tavallisia asioita🙂 Mitä harrastat ja mitkä asiat sulle on tärkeitä? Onko sulla tulevaisuuden haaveita yms.🙂 Muita ihmisiä myös mukaan!
Moikka SCIM🙂 Kirjoitin ensin pitkän viestin mut sit se katos jonnekkin☹️ Mut ihana kuulla et voit jo paremmin. Joskus selviytyminen voi viedä vuosia tai joillakin koko elämän, mutta elämällä on aina jotain hyvää annettavaa, joten katse vaan tulevaisuuteen🙂 Mua kiinnostas tietää millaisia pakko-oireita sulla on ja millaisia oireita sun skitsofreniaan kuuluu ja miten se kaikki vaikuttaa sun normi elämään? Ja millaista eläminen perhekodeissa on ollut? Oon pahoillani sun papan puolesta, läheisen menettäminen on raskaimpia asioita elämässä. Onko sulla ollut myöhemmin menettämisen pelkoa tms? Mulla lapsuuden/nuoruuden pelko ja menetykset vaikuttaa paljon elämään ja ihmissuhteisiin ja varsinkin viime aikoina ne on ollu ongelmaks. Ja kiva kuulla että siskos voi jo paremmin🙂 Ois kiva kuulla myös susta itestäs enemmän. Mistä asioista tykkäät ja mitkä asiat sulle on tärkeitä? Mitä harrastat? Millasia tulevaisuuden haaveita sulla on?🙂 Oli kiva kun tulit puhumaa, lisää vaan ihmisii!🙂
Moi hennaapina🙂
(Olikohan tuo sun nimimerkki, toivottavasti)
Minä oon kohta 19v. tyttö ja sama täällä, elämä on potkinu päähän. Ei nyt kovin pahasti, mutta seuraukset meinas olla pahat. Olin yheksän kun mun eno kuoli syöpään. Se ei oo ollu mulle kova isku. Tai oli mulla sillon suuri suru ja ikävä ja on joskus vieläkin, mutta mun usko on auttanut tässä. Uskon että me vielä tavataan taivaassa. Muita pienempiä juttuja mun kohdalle on tullut jotka on sattunut paljon enemmän. Eskarissa kiusaamista, yläasteella kiusaamista ja kaveriporukan syrjintää. Sen takia pelkäsin pitkään ettei kukaan oikeasti halua olla mun ystävä ja pelkäsin että kaikki ystävät vaan jättää mut. Mulla oli todella huono itsetunto ja syömishäiriö. Mun isä oli aggressiivinen ja pelkäsin. Kun muutin vuosi sitten omaan kämppään niin mun elämä romahti kasaan. Sinnittelin jotenkin niin kauan että olin 18, koska en halunnut että porukat saa tietää mun masennuksesta, viiltelystä ja itsetuhoisuudesta ja syömishäiriöstä. En puhunut kenellekään. Mulla oli ystäviä, mutta en osannut puhua. "Moi, mitä kuuluu? Mää muuten aion tehä itsemurhan kuukauden sisällä." ois voinu olla hiukan liian radikaalisti sanottu... Muutenki pelkäsin koko ajan ettei mun ystävät oikeasti välitä. Kukaan ei välittänyt musta. Siltä se tuntui. Laihdutin, koska halusin olla niin laiha että kaikki huomaisi mun pahan olon. Olin ahdistunut ja viiltelin jatkuvasti. Mun ranne oli täynnä haavoja. Edelleen on tosi arpinen iho vasemmassa ranteessa (ja joskus tuoreita haavoja...). Lopulta avasin suuni kun puolituttu sählykaveri oli huomannut etten käynyt koulussa ollenkaan, ja kysyi mitä kuuluu. Kerroin KAIKEN. Hän tuli mun mukaan lääkäriin, koska halusin apua mutten pystynyt puhumaan. Jos hän ei olisi ollut mukana, olisin lähtenyt lääkärissä itkua pidätellen, jättäen lääkärin siihen uskoon että kaikki on hyvin. Lääkärikäynnin jälkeen olin pari päivää kotona, kunnes lääkäri sai tietää kuinka vakava tilanne todella oli. Joka päivä henkeni oli vaarassa. Hiuskarvan varassa. Meinasin joka hetki tehdä itsemurhan. Joten minut laitettiin osastolle pakkohoitoon. Ja se oli itselleni täydellinen yllätys. Voin vain kuvitella mikä shokki se oli ystävilleni ja perheelleni, jotka eivät tienneet mitään elämästäni. Mun onnekseni mun huonekaverina oli viikon ihana tyttö <3 Kotiuduin sinne paremmin ku olis voinu odottaa. Monesti mua ahdisti. En uskaltanut viillellä, pelkäsin että hoitajat huomaa. Joten hakkasin itseäni vessassa ja yksin huoneessa. Olisin saanu lähteä ulos vain hoitajan kanssa mutta en halunnut pyytää. Vähitellen mun vointi parani sen verran että pystyin vakuuttamaan hoitajat siitä että voin lähteä lopullisesti kotiin. Vaikka mulla oli hyvä fiilis vapaudesta niin heti kun pääsin kotiin, viiltelin. Mun oli pakko muuttaa takas porukoiden luo, koska en pystynyt hallitsemaan mun viiltelyä ollenkaan. Syytä muuttoon en porukoille kertonut, itse vaan mielessäni tiesin että kotona viilteleminen ei ole aivan niin helppoa. Muutaman kuukauden pärjäsin (ilman hoitokontakteja). Sitten otin (liian pienen) yliannostuksen masennuslääkkeitä ja jouduin ambulanssilla sairaalaan. Se oli kamalaa. Saan edelleen paniikkikohtauksen jos ambulanssi ajaa mun ohi. Varsinkin jos ajaa hälytysajoa. Jouduin sitten somaattiselta osastolta psykiatriseen tarkkailuun. Enkä joutunut olemaan edes viikkoa. Sain vakuutettua hoitajat ja lääkärin. Tämän jälkeen mun elämä lähti hitaasti nousuun. Tajusin ensimmäisen kerran että ehkä joku välittää musta vähän koska mun läheiset teki selväksi kuinka ihanaa oli nähdä mut yhtenä kappaleena elossa ja kuinka he säikähti. Oli mulla vaikeaa. Ihan järkyttävän vaikeaa edelleen. Mutta mua alettiin hoitamaan. Aloitin käymään psykiatrisella sairaanhoitajalla, jolla käyn vieläkin. (Tosin maanantaina päättyy hänen viiden viikon loma. Vihdoin!! Tää on ollu vaikeeta!) Oon vähitellen oppinut puhumaan hänelle ja se on auttanut mua todella paljon. Oon oppinut että mun läheiset välittää musta. Meidän perheestä tehtiin lastensuojeluilmotus ja iskä tajus että on tehnyt väärin. Nykyään oon tosi läheinen mun isän kanssa. Hän on ihana <3 itsemurhayrityksestä on kohta seitsemän kuukautta. Ja voin paremmin ku koskaan!🙂 Välillä on tosi vaikeaa. Mutta yritän pärjätä ja mennä aina eteenpäin elämässä. Sen oon oppinut että toivoa ei saa jättää. AINA on toivoa!!
Tässä sulle kunnon tarina😀 hyvä jos jaksoit edes lukea... Mutta oon sitä mieltä että hyvä idea tää sun ketju. Olis tosi mukava täällä jutella ihmisten kanssa että mitä kuuluu. Voimia sulle<3 tiiän miltä tuntuu kun pelkää menettävänsä läheisensä. Pelkään sitä edelleen. Haluan halata sua. Minä ainakin oon nyt ja tässä läsnä sun elämässä netin välityksellä. Nyt mulle kuuluu suht hyvää. Ootan tosissaan maanantaita ja sairaanhoitajan aikaa. Mun pää on meinannut välillä räjähtää... Ens keskiviikkona mulla alkaa uus koulu. Mua jännittää vähän. Mulla on sosiaalisten tilanteiden pelko, ja uuden koulun aloittaminen ei oo mulle kovin helppoa. Melkein vaikeinta mitä voi olla. Melkein. Mutta mää selviän. Oon vahva ja rohkea ihminen.
Ps. SCIM oot ihana!<3 ihana ku sulla menee hyvin. Ja mulla. Ajattele lokakuuta... tai joulukuuta... Molemmilla meni paljon huonommin. Me ollaan vahvoja ja voitetaan se mörkö meidän sisällä!
hennaapina kirjoitti 31.7.2014 21:5
Moikka SCIM🙂 Ihanaa et oot päässy pahimman yli, selviytymis tarinoita on aina kiva kuulla. Ja kiva myös löytää jollain tavalla kohtalon tovereita. Ois kiva tietää millasia oireita sulla kuuluu skitsofreniaan ja millaisia pakko-oireita sulla on ja miten ne vaikuttaa sun normi elämään? Ja millaista elämä perhekodeissa on ollu? Oon pahoillani sun papan puolesta, läheisen menettäminen on kamalimpia asioita mitä voi olla. Ja hyvä kuulla et siskos voi jo paremmin. Onko sulle tullu näistä kokemuksista menettämisen pelkoa? Itellä lapsuuden/nuoruuden traumat vaikuttaa tosi paljon nykyelämässä ja ihmissuhteissa, varsinkin viime aikoina:/ Ois kiva kuulla susta myös iha tavallisia asioita🙂 Mitä harrastat ja mitkä asiat sulle on tärkeitä? Onko sulla tulevaisuuden haaveita yms.🙂 Muita ihmisiä myös mukaan!
Vitsi, kirjoitin pitkän viestin joka hävisi.. Nyt uudestaan.
Eli kaikki alkoi siitä kun vuonna 2007 aloin kuulemaan sekavaa puhetta päässä ja näin varjoja seinillä, kukaan ei uskonut mua eikä mua otettu tosissaan. Pikku hiljaa kaikki paheni, aloin näkemään, että aurinko kasvoi ja polttimaata, näin siis maailmanloppuja, myös hurrikaaneja ja pilvet kasvoi aina tosi suuriksi, ulkona en pystynyt olemaan ja verhot oli kiinni huoneessa missä olin, tällöin jouduin osastohoitoon ja olin siellä vuoden ja jossa aloitettiin leponex lääke joka on lievittänyt oireita. Nykyään kuulen ääniä jotka käskee esim. "Viiltele" , " polta itsesi " , mutta tulen jo toimeen näitten kanssa enkä tee enää itselleni mitään niinkuin ennen tein eli viiltelin (parhaimmillaan mulla oli 19 tikkiä kädessä.
Pakko-oireina mulla on mm. Tarkistelu, joudun tarkistamaan asunnon moneen moneen kertaan, ettei ole töpselit seinässä, tuhkakuppi ei käryä, kahvinkeitin ei ole päällä, hellat on kiinni ja sauna on kiinni, tämä häiritsee siten arkielämää että monesti olen myöhässä kyydistä jos ollaan lähdössä jonnekin tai muutenkin se on todella rasittavaa, mutta en pysty vain lopettaan. Toinen pakko-oireista on laskeminen, esim. Jos valo syttyy viiden sekunnin kuluttua äidille sattuu jotaki, no jos ei syty pitää laskea ettei 100 varmasti tapahdu, jos ei silloinkaan niin pitää ettei 1000 varmasti satu ja jos ei vieläkään valo ole syttyny niin vielä kerran ettei mitään tapahdu ( tosi vaikea selittää ) ja vielä kolmas oire on että JOKA ilta joudun soittaan äidille että enhän kuole yöllä ja että onhan kaikki hyvin, nämä kaks oiretta ei oikein vaikuta mitenkään arkielämään paitsi jos laskujen mukaan jotain tapahtuu, olen todella peloissani.
Perhekodit on mun kohdalla olleet ihan kivoja paikkoja, paitsi toinen oli Sodankylässä asti joten matkat läheisiin ovat olleet pitkiä. Ja niin perhekotien kautta aloitin tupakan polton ja alkoholijuomisen.. :/ niin ja kokeilin kannabista, mikä ei kannattanut, jouduin psykoosiin.
Mutta onneksi nuistakin olen päässyt pois, ne vaan lietso mua pahan tekoon kuten myös varastamiseen..
Joka päivä pelkään menettäväni jonkun, koko ajan. Enää en tahdo kokea yhtään menettämistä, en koskaan.
Harrastan valokuvausta. Ja olen miettinyt kuntosalin aloittamista, mut oon niiin laiska. Pitää ottaa niskasta kiinni. Tärkeitä asioita mulle on perhe ja ystävät, kuten varmaan yleistä ? Sitte tärkeää on että kotini on äärettömän puhdas.. Haaveissa mulla on että. Lähtisin ens keväänä hakemaan ensihoito kouluun, sitä toivon niiin että pääsisin, se on nyt suurin haaveeni jonka aion toteuttaa !
Miten sulla on mennyt nyt, kerro sinäkin jotain itsestäsi
🙂🌻
Ja Salaatti, muista että oot mulle AINA tärkeä ! Ja mulle voi puhua ihan milloin vain ! Tahdon olla sun elämässä ihan aina mukana. <3 Ja sua mä en hylkää koskaan, lupaan sen.
Moikka,
Mä oon 23-vuotias nuori nainen ja diagnoosina on epävakaa masennus. Masennus diagnoosin sain 2007 ja kaks kertaa oon ollu osastollakin. On ollu itsetuhosia ajatuksia sekä viiltelyäkin. Syön kahenlaista lääkettäkin tähän nykyään. Välillä on todella huonoja kausia ja elämä potkii päähän. Mut nyt on menny suhteellisen hyvin kuitenkin..
Asiaa ei tietenkään paranna se, et iskä on vakavasti sairas ja kaverikin huonossa kunnossa sairaalassa.
Depressiohoitajalle on menny viestiä tohon terveysasemalle, mut en oo vieläkään päässy käymään siellä. Joten oon pitäny kaikki asiani sisälläni nytten.
Kysy pois, jos haluat tietää lisää 🙂
Mulle kirjoittaminen ei ole luonteva tapa käsitellä asioita mutta yritän nyt jotain kuitenkin.
Olen 19v nainen, tämän vuoden ylioppilas ja kirjoituksista ongelmani alkoivat.
Kun alkoi lukuloma, äitini ja veljeni halusivat mut töihin perheleipomoon mutta mä halusin vaan lukea. Niin muutin isäni luokse ja äiti ja veli lopettivat puhumisen mulle.
Kun kirjoitukset oli ohi, aloin nukkuun ja muutaman viikon päästä isäni vei mut lääkäriin ja jouduin sairaalaan kuukaudeksi. Siitä ajasta en muista mitään muuta kuin ettei äiti käynyt kertaakaan katsomassa.
Pääsin pois sairaalasta ja juhlin ylioppilaaksi tuloa isäni kanssa kahdestaan.
Pääsin kesätöihin nuorten ohjaaksi.
Nukuin pääsykokeet ohi ja se on suurin huoleni nyt. Ensi vuodesta tulee välivuosi ja en jaksa tätä, kun kaikki kaverit pääsivät opiskelemaan. En ole heille kertonut väsymyksestäni ja sairaalaolostani ja onkin yleinen vitsi naureskella nukkumiselleni pääsykokeiden aikana.