Itsensä satuttaminen
En ole huomannut foorumilla laajempaa keskustelua itsensä satuttamisesta, joten päätin ottaa aiheen itse esille.
Juttu on mulle hyvin ajankohtainen. Pahimmillaan viiltelyni oli 2009 kesällä, olin selkeästi riippuvainen siitä muiden ongelmien ohella. Päivät kuluivat ajatellen sitä, milloin pääsisi viiltämään, illat laskien arpia ja arvioiden niiden paranemista. Lopulta kyllästyin siihen, ettei koskematonta ihoa oikeastaan enää löytänyt helposti piilotettavista paikoista ja olin väsynyt salailuun ja valehteluun. Viiltely jäi hiljalleen pois ja arvet ovat nyt haalistuneet melko huomaamattomiksi suurelta osin.
Luulin, että itsensä satuttaminen olisi minun osaltani jo kokonaan ohi, kunnes mieliala alkoi taas laskea. Viime aikoina halu tarttua terään on kasvanut ja kasvanut. Eilen onnistuin säikäyttämään jopa itseni leikkaamalla tarkoitettua pahemman haavan reiteen. Kokemuksesta tiedän sen vuotavan ainakin pari päivää ennen kuin umpeutuu kunnolla.
Kaikesta hämmentyneenä haluaisin siis kuulla muidenkin ajatuksia itsensä vahingoittamisesta? Oletteko tehneet niin, kuinka paljon ja etenkin miksi? Miksi kukaan haluaisi satuttaa itseään tietoisesti? Voiko siitä päästä eroon ja miten?
Sana on vapaa.
Salaatti <3 kiitos, voimia sullekki <3
Hih, päätin tänään, et yritän lopettaa viiltelemisen (ja muunlaisenki ittensä satuttamisen) 🙂
itte oon aina ollu niin nössykkä et viiltely on jääny siihen pikku pinta naarmuun, mutta sit se on johtanu siihen et oon aina hangannu jollain ihon siitä naarmun ympäriltä rikki D:
Olen viillellyt 6-vuotta. Olen edelleenkin koukussa siihen. Nyt joulun ajan olen pystynyt olemaan tekemättä mitään. Tiedän miltä tuntuu kun uskoo että viiltely auttaa. Kerran kävi sillai että viiltelin tosi pahasti. Jouduin lääkäriin. Lääkäri kysyi, miksi viiltelen, kerroin että ahdisti niin kovasti. "Auttoiko se ? " hoksasin että oloni ei ollut yhtään parempi, tajusin ettei viiltely auta mutta silti teen sitä edelleen, miksi ? En tiedä.
Mä alotin viiltelyn kun olin 14. Oli kausia jolloin viiltelin enemmän ja toisinaan vähän vähemmän. Jos en viillellyt saatoin täräyttää pään seinään tai lyödä jalat mustelmille, vääntää tai kumauttaa peukalon rikki. Se murtuu vieläkin vahingossa helposti koska on saanut kärsiä aika paljon vuosien saatossa. Olin yli vuoden satuttamatta itseäni, pisin aika vuosiin. Mutta syksyllä mä alotin viiltelyn taas. Välillä vaan tulee niin suuri häpeä omasta käytöksestä tai ahdistus muista, tuntuu ettei se tunne koskaan lopu ellen viiltele. Nyt siitä on kehittynyt mulle jo tapa. Teen sen automaattisesti tietyissä tilanteissa. Ennen se oli impulsiivista ja tunnekuohussa tehtyä, nykyään on melkein pelottavaa miten kylmän rauhallisesti, täysin järjissäni mä sen teen. Saatan suunnitella sitä jo pitkään etukäteen. Siitä on tullut mulle ainoa pelastuskeino enkä enää edes halua siitä eroon. Se vaan helpottaa oloa niin paljon.
Aloitin viiltelyn ollessani yhdeksännellä luokalla (nyt siis maamieskoulun 2.luokalla). Minua kiusattiin koulussa yhteensä 10 vuotta, ja lopussa kipu sisällä alkoi tuntua sietämättömältä ja mieleni pakotti minut tarttumaan terään. Sitä jatkui amiskaan asti ja siellä tein kaksi erittäin syvää haavaa ranteeseen, lihas näkyi selvästi.. ne tulehtuivat yhteensä neljä kertaa.
Viimeisen kerran viiltelin kuukausi sitten ja nyt ainakin toistaiseksi selvillä vesillä. Katsotaan mitä aika tuo tullessaan🙂