Hei!

No itse rupesin satuttamaan itseäni viiltelemällä kun sain vain vuoden mittaan syttöksiä ja paskaa niskaan sitä mukaan mitä tapahtui.
Aloin tuntemaan itseni arvottomaksi ja yritin itsemurhaa 4 kertaa, eikä mikään onnistunut, koska aina joku esti sen..

Jossain vaiheessa kaverini näki jälkeni käsissä joten viiltelin mahaan,jalkoihin,käsivarsiin,kämmeniin,kylkii ja jne..
Ja luulin ettei kukaan voisi saada minulle paskempaa oloa mutta sitten tuli sellainen asia mikä pudotti minut kuiluun..
Lupailen ja petän lupauksia.
Sanon etten viiltele, viiltelen JA viiltelen lisää kun petän lupauksen.
Aina kuolussa ajattelin että "kotiin viiltelemään" ja eihän siinä ollut mitään järkeä , siitä tuli tapa joka vain oli niinkuin rituaali mikä piti suorittaa hyvinä ja huonoina päivinä..

En tiedä miten lopettaa kai siihen vain pitäisi ottaa ohjat käsiin

Toivoa sinepäin.

BlackDreaming: Ymmärrän mistä puhut. Viiltelyyn jää samalla tavalla koukkuun, kuin mihin tahansa muuhunkin asiaan, kiitos endorfiiniryöpyn, jonka aivot vapauttaa kipua lievittääkseen. Itekin oon huomannut hakevani lohtua viiltelystä. Jos töissä on vaikeaa, niin tiedän että kotona odottaa oman huoneen rauha ja terä. Ei siinä järkeä ole, mutta minkäs teet.

Tänään sain taas syyn inhota viiltelyä: en voi lähteä mihinkään, missä pitäisi vaihtaa vaatteita yleisessä pukuhuoneessa. Hyvästi kuntosali ja muut harrastukset. En kestäisi mahdollisuutta siihen, että joku näkisi jäljet. Jotenkin ne ovat liian henkilökohtaisia, vaikka katsoja olisikin aivan ventovieras. Puhumattakaan sitten läheisille paljastumisesta.

Hienosti on elämä alkanut taas mennä kivaan umpisolmuun.

Se on totta että viiltelyn tuottamat jäjet ovat kauhean henkilökohtaisia.'
Jos joku tuttu näkee vahingossakaan arpeni niin minulle iskee paniikki.
Alan selittämään hätävalheita jne.

Moi. Ite oon jättänyt viiltelyn jo pari vuotta sitten, mutta viimeaikoina on oikeesti houkuttanut tosi, tosi, tosi paljon ja luulen että lankeen pian. Tartun terään melkein varmasti jos mä en pian ota itseeni niskasta kiinni ja hae apua. On nimittäin mieli painunu maahan aikalailla.

Ekan kerran satutin itseäni pojan takia. Tiedän, typerää.

olen yrittänyt vältellä etten joutuisi tilanteeseen että on ihan pakko saada purkaa kaikki terän avulla. Välillä se on mahdotonta, ja siitä on vaikea päästä eroon

Eniten kuitenkin häiritsee se kun koulussa ihmiset katsoo mua kamalasti. Tuntuu kun ne näkisi mun vaatteiden läpi.. Ja aina kun joku näkee minulla arven, saan hirveän saarnan ettei niin saa tehdä.. Se tuottaa lisää tuskaa ja tekee vain viiltää..

Satutan itseäni viiltelemällä ja raapimalla käsistä nahkat. Jälkimmäinen tuottaa enemmän kipua kuin viiltely.
Viiltelen koska harhaääni käskee.

Se olis ihme jos olisi ääke jolla estää itsensä satuttaminen, mutta se taitaa olla mahdotonta.
Ei masennuslääkkeet auta vaan ne tuo tyhjän olon.
Puhuminenkin ahistaa kokoajan enemmän ja käsissäkään ei ole paljasta ihoa. Elämä kusee.

Jäin viime viikolla ystäväni luokse yöksi, minulla ei ollut vaihtovaatteita spontaanin yökyläilyn vuoksi, joten en joutunut vaihtamaan vaatteitani, joten hänellä ei ollut mahdollisuutta nähdä arpiani. Yöllä kuitenkin hän koski kylkeäni, joten olin varma että hän tuntee arvet paitani läpi. Hän ei sanonut mitään asiasta, mutta tiedän ettei hän välttämättä viitisisi. Ainakaan minulle suoraan, pelkään vain että hän kertoo äidilleni, sillä sen hän on tehnyt aiemminkin.
Tämän vuoksi pelkään muille yöksi menoa, mutta yksin kotona taas ahdistaa niin paljon että veitsi saattaa tarttua käteen. En enää tiedä mitä tehdä.

Itse viilsin ensimmäisen kerran yläasteen lopussa. Tosin tuolloin voisi sanoa, että ne olivat pääasiassa naarmuja, pieniä pintahaavoja. Pelkäsin silloin kipua aivan järjettömästi ja en siksi uskaltanut kokeilla. Nyt se asia ei sitten enää olekaan ihan niin yksinkertainen. Maanantaina koulustressi sitten viimein sai tarttumaan terään uudestaan ja nyt ranteessa komeileekin neljä hieman kunnollisempaa, joskin edelleen hyvin säälittävän kokoista haavaa. Yksi maanantaille, kaksi tiistaille, keskiviikon olin ilman ja tänään sain viimeisimmän. Olen siis sinänsä aika tuore tapaus.

En viiltele sinänsä itseäni rankaistakseni. Ennemminkin purkaakseni ahdistustani, päästääkseni sen ulos. Itselleni se on kuin taidetta - tosin taiteiluvälineenä on vaihtoehtoisesti veitsi ja paperina oma liha. Lopputuloksen täytyy olla tietyn pituinen, tietyn syvyinen ja sopivan punainen. Syynä on yksinäisyys ja ahdistus kaikesta. Positiivisesta ja negatiivisesta, mikäli vain asiaan liittyy lisääntyvä vastuu tai sosiaalisia kontakteja.

Itse ainakin teen tätä osittain ajattelematta. Vaikka kertoja on ollutkin kunnolla vain kolme, on toiminta osittain tavanomaista - kaava on toistuva, aika suhteellisen sama ja samoin myös syyt. Tiedän ja pelkään haavoista tulevan arpia, tiedän että se on sairasta vaikken sitä haluaisikaan uskoa, mutta arpeen verrattuna kokemus on suorastaan ylitsevuotavan onnellinen. Valmis, suht täydellinen haava tuo onnistumisen tunteen, vapauttaa kaikista pahoista ajatuksista ja tunteista, sekä rentouttaa koko kehoni. Tosin tästä huolimatta yritän lopettaa. Tosin saa nähdä - eihän minun tänäänkään pitänyt mitään itselleni tehdä.

Ensimmäisen kerran viiltelin kun olin 8 luokalla. Olin sillon erityiskoulussa ja oppilaskodissa viikot, mulla oli kaverin kanssa riitaa, mua kiusattiin ja poikaystävä kuoli äkillisesti. Se oli tosi raskasta aikaa.

Kun lopetin peruskoulun kymppiluokan jälkeen siirryin ammattikouluun. Muutin Ouluun asumaan. Opiskelu oli rankkaa, koska oli kauhean pitkiä päiviä koulussa, oman asunnon "pystyssä pitäminen", koulussa oli ongelmia opettajan kanssa jne.

Oon monta viillellyt ja purrut itseäni. Viimeisin viiltely oli joku 3 - 4 viikkoa sitten. Monta kertaa on senkin jälkeen ollut mielessä: Viiltely ja itsensä satuttaminen
Tiiän ei saa tehdä mitään pahaa itselle, mutta joskus tilanteet/asiat vaan pakottaa tekemään niin.

- Riiksu

Ensimmäisen kerran satutin itseäni viiltelemällä joskus kasiluokan syksyllä, ensin yritin tehdä itsemurhan, mutta ystävä esti. Sitten hain puukon, ystävä yritti estää siinäkin. Olin silloin todella sekaisin, ahdistunut, masentunut, loppuunpalanut. Se toisaalta helpotti, toisaalta vaan pahensi oloa.

Ystävä joka minua esti oli mennyt huolestuneena kertomaan muutamalla muulle ystävälleni minun viiltelystäni, ja loppujenlopuks suurin osa koulusta tiesi siitä että olen satuttanut itseäni ja minulla ei todellakaan mene hyvin. Siinä vaiheessa kun jokainen vastaan tuleva repii multa hihat ylös ja kauhistelee verisiä arpiani, alkoi saarnaamaan minulle että "miksi teit niin?" "ootko sä nyt aivan kunnossa?" "HEI MITÄ SÄ OOT MENNY TEKEMÄÄN?" jne.. alkoi kaduttaa se että satutin itseäni ja päätin että lopetan sen tähän.. että ei se kuitenkaan mitään jatkossakaan auta, muutakun ihmiset saa puheen aihetta.

No ei se sitten siihen ekaan kertaan jäänyt, lisää paskaa kaatui niskaan, lisää ongelmia, lisää murheita, lisää ahdistusta. Ja jälleen kerran mä sorruin siihen. Ja taas sen jälkeen kaduin..

Tätä jatkui vielä kerta toisenkin jälkeen.. viimeisin kerta kun viiltelin oli se kun mulle tuli ero mun rakkaimman ihmisen kanssa. Se oli viimeinen tikki, satutin itseäni monta kertaa, itkin monia öitä ja satutin itseäni, olin niin toivoton, tuntui et mitään ei oo enään itseni kanssa tehtävissä että nyt lopetan kaiken..

Mut sain sen lopetettua. Silloin kun ensimmäisen kerran viiltelin, ajattelin että mitä sitten tää auttaa, ei tästä mitään arpia jää, kyl nää haavat paranee samalla tavalla kuin muutki haavat, mut ei se ihan niin menny, siittä on yli vuosi kun viiltelin ensimmäistä kertaa, ja nää arvet ei oo vieläkään lähteny. Äitini on nähny nää muutaman kerran ja olen joutunut valehtelemaan että hän ei sais tietää kuinka huonosti mulla oikeesti menee, joudun peittelemään pitkähihasilla paidoilla arpiani lopun elämäni. Ja kadun itseni satuttamista..

Anteeksi kirjoitin hikan pitkästi mutta haluan vielä kaikille sanoa. Itsensä satuttaminen ei kannata! Jokainen viiltely haava, jää ikuiseksi arveksi, joka muistuttaa sua vaikeista ajoista loppu elämäs ajan.

-tarvitsen_apua-

Ekaa viiltoa mä en muista. Tai muistan, mutta en muista milloinka sen tein. Se näkyy kaikkien muiden arpien alta parhaiten, koska mä muistan sen. Ekahan ne oli pelkkiä pintanaarmuja, joista vasta noin viiden minuutin päästä saattoi hieman vuotaa verta. Olin mä noin 2kk ilman ja sen jälkeen tuli lisää ongelmia ja ahdistuin entistä enemmän. Mä viilsin jalkaan, ja siinä lukee edelleenkin sana " KILL ". Harrastan kilpauintia, joten joudun aina kertomaan jotain hätävalheita, että mitä nuo arvet on.
En oo saanu viiltelyä vieläkään lopetettua. Eniten mua varmaan ahdistaa 700km päässä asuva tyttöystäväni, koska en tiedä milloinka me nähdään seuraavan kerran. Tyttöystäväni on mun elämä, en mä välitä kenestäkään niin paljoa enää kuin hänestä. Mun kaveripiirikin kaikkosi, kun sai tietää että mulla on tyttöystävä, koska olen itsekkin tyttö. Haukutaan friikiksi, luonnonoikuksi jne.

Voimia kaikille ☺️❤️

Itsekki oon viilelly ja viiltelen edelleen ☹️ . Ennen kun en viel viilelly aattelin et miten joku voi satuttaa itseään tahallaan. Noin 2 vuotta sitten se sit alko. Olin aloittanut seiskaluokan uudessa koulussa kaikki näytti hyvältä silloin, kunnes minulle todella tärkeä ihminen lähti elämästäni ( ei kuollut ). Vaikea selittää 😭 . Yhtenä päivänä sitten kyyneleet vaan valuivat silmistä ja halusin satuttaa itseäni silloin aloin viilellä itseäni, joskus jopa heräsin siihen, että itkin. Surin kauan menetystäni enkä vieläkään ole täysin päässyt sen yli vaik onkin kulunut jo kaks vuotta ei itselleen tärkeätä ihmistä voi noin vain unohtaa. Aina kun eteeni tulee vastoinkäyminen tai riitaa vanhempien / ystävien kanssa tai tunnen itseni tarpeettomaksi turvadun viiltelyyn. Olen jopa yrittänyt itsemurhaa mutta en pysty siihen en voi vielä luopua tästä kaikesta. Yhdessä vaiheessa ajattelin jo päässeeni yli viiltelystä ja siitä ihmisestä kun taas yksinäisenä hetkenä se ihminen palaa mieleen ja alkaa itkettää ja pitää päästä viiltelee, siihen jää vaan jotenkin koukkuun siitä ei pysty luopuu. Kesäisin on tosi hankalaa peittää haavat mut aina löytyy ratkaisu.

Viimeksi viiltelin noin 4 päivää sitten joten arvet aika tuoreet ja pitkähihaset otettu käyttöön. Kerta kerralta viilto vaan syvenee ja pahenee kestää kauan parantua. Pahin oli kun koulussa oli lääkärintarkastus mut onneks sain pitää pitkähihasen päällä. En olisi kestänyt sitä, että joku olisi saanut tietää...

Voimia kaikille 🌻🙂🌻

Hassua. Mä löysin tieni tänne ihan sattumalta ja heti löydän joukon ihmisiä, jotka varmaan ymmärtävät mua paremmin kuin omat ystävät. Ehkä te olettekin mun aitoja ystäviä. 🙂

15-vuotiaana elämä oli jännää ja täynnä kokeiluja. Sen ikäisenä tiesin ainoastaan yhden tytön meidän koulusta, joka ei peitellyt viiltelyjälkiään. Kaikki karttoivat sitä tyttöä, joten niin tein minäkin. Elin "hyi, miten se voi tehdä noin"-asenteella eikä kertaakaan tullut mieleen mennä kysymään, että tarvitseeko hän apua. Vuoden päästä me tutustuttiin tämän tytön kanssa. Hän luuli, että tein sen kiltteyttäni. Alitajuntaisesti tarkoitus oli vain päästä lähelle toista itsetuhoista, koska itse olin sinä vuonna aloittanut viiltelemisen. Mua kiehtoi ajatus, että jos se tyttö olisi joskus huomannut mun jäljet sattumalta. Niin ei kuitenkaan käynyt. Näytin ne hänelle vasta puolentoista vuoden jälkeen.

Lukion alettua se stressin määrä räjähti käsiin ja aloin tosissani voimaan pahoin. Rajut elämänmuutokset ja ystävien vaihtuminen sai mut horjumaan eikä mulla oikeastaan ollut mitään pysyvää mihin olisin voinu tukeutua. Siksipä siis terä oli ainut ystävä ahdistuksen polulla. Vasta tänä vuonna, 19-vuotiaana sain sanottua "apua" terkkarille, joka järjesti mulle tien eteenpäin. Nupolla olen kirjoilla, mutta mua ei vieläkään oteta vakavasti. Kukaan ei oo edes vielä nähnyt omin silmin mun viiltojälkiä tai tiedä edes niiden lukumäärää. Kukaan ei tiedä, että mä todella olen itselleni vaarallinen, kun masennusaallon pohja saavuttaa mut. Mutta eteenpäin taistellaan ja onneksi mulla on muutama ihminen, jotka tietää tästä ongelmasta.

Muistakaa jokaikinen teistä, että jos ei kukaan muu, niin ainakin minä olen valmis kuuntelemaan teidän taistelua tällä tiellä. Meidän pitää muistaa tukea toisiamme täysillä, koska yksin tästä kuopasta ei kiivetä ylös. Voimia teille jokaiselle<3

Aloitin viiltelyn 12 vuotiaana kun olin melkein kolmetoista arvet eivät enää näy onneksi 🙂👍 (olen nyt 13) viimekertaisesta viiltelystä ei ole kauan ja arpi on vielä kipeä kun joku kysyy mistä haava töi joudun aina aina valehtelemaan kukaan ei onneksi tiedä että mä viiltelen. Yritän lopettaa mutta se on vaikeeta. 😭