Itsekin samassa tilanteessa siinä mielessä että itsemurhaa ajattelen jatkuvasti ja yksin olen minäkin. Ihan kuin kaikki ois vaan päättäny jättää mut oman onneni nojaan. Ei taida kavereitakaan enää kiinnostaa.
Mun opiskelut menee totaaliseti alamäkeä. Joten se ei todellakaan ole syy elää. Ehkä se että moni mulle joskus sano et ne jäis suree, pitää mut täällä. Tiiän että muutamat sortus totaalisesti jos lähtisin, mut ne ei silti osaa auttaa oikeella tavalla.
"ei mulla oo mitään ongelmia, oon vaan niin tyhmä etten osaa elää"
Hae ite apua. ei sun tartte oottaa sitä et sun porukat muuttaa mieltään ja alkavat uskoa. Mee suoraan puhuu lääkärille tai vaikka terkkarille. Terkkari voi auttaa sut esim. koulu psykan luo joka taas siitä eteenpäin.
Toivon todella että et tapa ittees. Yritetään selvitä!

voiih sua.... eitkö haluaisi puhua vaikkapa kuraattorille?? mullakin itsari ihan kokoajan mielessä!... 😞

Pidätte mua hulluna, mutta kuitenkin, onhan Jeesus, uskot tai et. Voimia tuo pyhät kirjoitukset, joista kohtia: "autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen" "voi teitä, jotka nyt nauratte, sillä te saatte murehtia ja itkeä"
Jeesus voi aina auttaa, oon ite kokenu yksinäisyyttä, ku ollaan oltu Keski-Suomessa tuttavien mökillä ja kaikki on ihan kännissä ja mä, alaikänen oon yksin, Jeesus on ollut mulle turva. Onnea ja jaksamista!

"oikeudenmukaisuus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro"

En tiedä onko tästä mitään apua, mutta yritän nyt ainakin.

Ootko kuinka paljon puhunu asiasta lääketieteen ammattilaisille? Ainakin itselle juolahti mieleen, että avun hakemiselle olisi hyvä saada jokin alku. Oon huomannu, että esimerkiksi aika monet sairaanhoitajat ovat naisia, jos se madaltaa puhumiskynnystä. Samaten, kun hoito saadaan pidemmälle alkuun, niin ainakin multa kysyttiin, haluaisinko puhua mies- vai naispuolisen psykiatrin kanssa.

Avun hakeminen voi olla tosi pitkä ja raskas prosessi, mutta joskus tulee yllätyksiäkin. Oletko todella puhunut vanhemmillesi aiheesta ja sitä kautta saanut selville, mitä he ajattelevat?
Muistan, kun aikanaan aloin itse käydä mielenterveystoimistossa ja käyttää lääkkeitä. Alkuun se oli minulle hirveä häpeä, enkä puhunut asiasta edes vanhemmilleni. Kuvittelin, että äitini olisi ylihuolestunut ja isäni raivostuisi (jälkimmäisestä en enää edes tiedä, miksi oikeastaan kuvittelin niin). Lopulta salailu kävi liian raskaaksi ja kerroin vanhemmilleni, vaikka pelkäsin seurauksia suunnattomasti. Pelkoni osoittautuivat turhiksi: äiti on tähän mennessä ottanut asian yllättävänkin tyynesti, ja isä jopa tunnusti, että oli nuorena ollut itsekin samanlaisessa tilanteessa. He ymmärsivät ja hyväksyivät sen.

Tietysti, jos he eivät vain syystä tai toisesta suostu huomaamaan, miten pahoin voit, niin muista, että on olemassa monta muutakin tahoa, jotka ehkä tajuavat sen paremmin. Tiedän kokemuksesta, että joskus apu tuntuu olevan kiven takana, mutta ÄLÄ LUOVUTA! Sulla on oikeus saada apua, jos ja kun sitä tarvit.

Joka tapauksessa tärkeintä on, että jostain saat apua. Ellet vanhemmilta, niin kavereilta, opettajilta, lääkäreiltä, seurakunnalta, täältä... Tärkeintä on se, että löydät jonkun, jolle pystyt puhumaan ja jolta koet saavasi tukea vaikeaan tilanteeseen.

Toivon, ettei tästä tullut ihan yhtä suurta kliseetä, mutta mä toivon, että sun ahdinkos huomataan, ja että siihen tulee joku, jottei sun tarvi olla yksin tän kanssa.

Minulla on oma psykiatri ja olen ollut osastollakin hoidossa. Vanhemmat sanoi, että käytän väärin yhteiskunnan varoja, ja sanoivat että minussa ei voi olla mitään vikaa ja se on aivan sama miltä tuntuu, kunhan käyn koulua. Ja tietenkin: ota itteäs niskasta kiinni. Ja sanoivat vielä, että heti haen lääkkeitä kun on vaikeaa, eli viittasivat suoraan itsemurhaan, vaikka ihan omanterveyden kannalta hain lääkkeitä.

Kuule. Mun mielestä sun vanhemmat ei tue sua niin paljon kun sua tossa tilanteessa pitäis tukea. Jos pystyt kertomaan pahasta olostasi jollekkin, niin kannattaa kertoa niin paljon kun mahdollista. Mun oma isäkään ei hyväksyny sitä että mun korvien välissä oli vikaa. En välittänyt siitä vaan kävin sinnikkäänsti psykiatrilla. Myöhemmin isä tajua että en pelleile. Mutta mun avunhuuto lähti siitä että kirjotin yläasteella kirjeen terveydenhoitajalle. Kirjotan säkin.

olen kirjottanu lääkärille, psykiatrille, opettajille ja vaikka kenelle. Vanhemmat sanoi osastollakin ollessani, että minä olen itsekäs kun menin sinne vaikka pitäis opiskella ja pitää partioleiri ym. Ja tätä on ollu jo kaks vuotta, joten keinot on vähissä.

En ole lukenut muiden viestejä, mutta otsikko sopi hyvin tälle viestille. (?)

Mun paras kaveri teki itsarin vuonna-02, oli ensin monta kuukautta kateissa. Se oli elämäni kamalinta aikaa, kun eli siinä toivossa ja epätoivossa yhtäaikaa. Haudoin ennen sitä itsekin mielessäni itsaria. Olin juuri, näin monen vuoden jälkeen selviämässä tapauksesta, itsesyytöksistä, masennuksesta yms. kun viime viikon tiistaina, eli 9:s päivä, eräs toinen ystäväni teki katoamistempun. Oli huonossa kunnossa ja vain katosi. Poliisit ovat etsineet, kaikki kaverit ja sukulaiset käyty läpi, etsintäkuulutuksia oli alueen lehdissä ja vähän sen ulkopuolellakin. Kukaan ei ole kuullut eikä nähnyt mitään..

Kaverilla oli vain t-paita ja verkkarit päällä kun se lähti tuonne kylmään syysilmaan, lisätäköön vielä oma näkemys: se on hypännyt lähellä olevaan jokeen ja joko kuollut hypotermiaan tai hukkunut.. Tää sattuu niin paljon! Kun kelaa taas läpi sitä mitä olisi voinut tehdä toisin. Tää on hirveetä, kun toistamiseen joutuu käymään samanlaisia tunteita läpi. Ne haavat mitkä miltei paranivat tässä reilussa kuudessa vuodessa on revitty taas auki. Itken yksin, itken muiden seurassa. Sattuu.

Omalta kohdaltani voin sanoa että olen yrittänyt muutamaan otteeseen itsekin itsaria, mutta nyt voin sanoa että onneksi olen elossa, kaiken, monen vuoden tuskan jälkeen, pystyn olemaan iloinen edes pienen hetken päivittäin.

Siksi ehkä surenkin nyt niin paljon kahta kaveriani, joista toisen tuhkat on siroteltu mereen ja toinen on jossain joko elossa tai kuollut..😭😯🗯️☹️

Ymmärrän. Minulla on ollut samanlaisia tunteita, kun monet sukulaiset ovat olleet pitkään sairaalassa. Kolme heistä kuoli sairaalaan. Joka päivä pelkäsin, että milloin tulee viesti "pappa on nukkunut pois" tai "mummu ei jaksanut enää". On kamala ajatella, että joku on jossain paikassa, ehkä kuolemaassa juuri nyt tai ehkä elossa, tai kenties kadonnut jonnekin.
Mummu oli kauan mielisairaalassa ja silloin sitä vain ajatteli, että kun mummu ei ollut vanha, niin kyllä se paranee, ja pappa oli selvinnyt ennenkin, miksi se yhtäkkiä häviäisi pois. Tai silloin kun pikkuserkku teki itsemurhan, tuli jo niin epätoivoinen olo, että eikö meidän suvussa ole yhtään onnellista ihmistä. Jotenkin vain niin monen kuoleman jälkeen sitä jo odottaa, että milloin taas tulee viesti, että joku on nukkunut pois tai joutunut onnettomuuteen. Jotenkin ei vain osaa enää edes uskoa, että nyt, tämä vuosi on parempi kuin edellinen, eihän se ole ennenkään mennyt niin.
Omaa kuolemaani olen odottanut jo kauan. Milloin tulee se päivä kun otan muutaman tabletin sijaan koko purkillisen tai viillän haavan sijaan koko käden auki. Ja jos ajatuksista puhuu toisille, he kauhistuvat. Aina tuntuu, että on itse kokenut niin paljon, että muut laittaisivat minut mielisairaalaan jo kun sanon sanan itsemurha. Mietinhän sitä joka päivä. Se kuuluu minun elämääni, vaikka en olekaan nyt niin sekaisin kuin olin ennen.
Toivon, että saisit tuntea sen tunteen, joka tulee, kun ei käykään niin kamalasti kuin oli kuvitellut. Että sinun kaverisi on vain halunnut olla ihan rauhassa, piioloutua jonnekin hetkeksi lepäämään. Koita uskoa siihen, ja vaikket pystyisi, niin tiedä, että sellainen mahdollisuus on olemassa.

Tiedän miltä tuntuu kun on menettänyt elämänhalunsa täysin. Olen joutunut sairaalaan itsemurhayrityksen takia ja varmaan osastolla ollessani olen tajunnut kuinka huono ratkaisu itsemurha on. Vieläkin välillä tuntuu ettei yksinkertaisesti jaksa. Alkuviikko oli totaalista helvettiä mutta nyt olen taas saanut elämästä kiinni🙂.

Sairastan kaksisuuntaista mielentilahäiriötä ja vaikka välillä tulisi kuinka paska olo niin olen oppinut kantapään kautta että kun oppii arvostamaan pieniä asioita kuten esimerkiksi hyvää leffaa tai ruokaa tai ystävien seuraa niin jokainen masennus hellittää jossain vaiheessa. Tämä kuulostaa masennuksen aikana typerältä lässytykseltä eikä masentuneena osaa arvostaa edellä mainittuja asioita mutta tiedän että jossain vaiheessa se masennus sitten helpottaa edes vähäsen ja silloin tulee hyvä olo pienistä asioista🙂.

Hyvä idea olisi myös kokeilla jotain ihan uutta harrastusta esim. vaikka palapelejä tai jotain vastaavaa johon ei tarvitse sitoutua samalla tavalla kuin esimerkiksi jalkapallo tai lätkä treeneihin. joku sellainen mukava pieni puuhastelu voisi olla avuksi. toivottavasti olo paranee pikkuhiljaa🙂🌻

Kyllä mä oon harrastuksia kokeillu. Mitään fyysistä ei voi kokeilla, sillä minulla on paha astma. Palapelejä olen tehny ja käsitöitä laidasta laitaan ja vaikka mitä, mut ei tunnu miltään...

Tähän väliin tällanen pointti. Mun yks kaveri teki itsemurhan. Sain kuulla siitä juuri äsken. Oli löydetty kuolleena perjantaina, tässä lähellä olevasta metsästä. Ja joku täällä valittaa että haluu itsarin tehä.. Mulle läheisen kuolema itsarin kautta oli kolmas kerta.. Ensin seurustelukumppanini, sitten toinen ja nyt yksi kaverini.. En kestä tätä. Ehkä tää kaikki onkin mun syytä, ehkä mä ajan ihmiset, siis läheiseni kuolemaan. Pitäisi varmaan itse lopettaa oma elämä, jottei enää tällaisia kuolemia tapahtuisi. Mun exä sanoi juuri että mä oon kuin joku paha henki, että satutan ja ajan tuhoon kaikki jotka musta välittää. Se on varmaan totta. Oon tänää itkeny ja yrittäny olla välittämättä mistään samaan aikaan. Mutta nyt on pakko sanoa, MUHUN SATTUU!!! Miks se lähti pois, miksei se jaksanu. Miks aina joku mun lähellä oleva ihminen tekee itsarin??? Tänää, kun kuulin sen ystävän kuolemasta ni mä lähin pimeessä ja vesisateessa metsään käveleen ja oikeesti toivoin että kuolisin itsekin sinne. Oon yrittäny itsaria monta kertaa, mutta en sitten kai niin tosissani.

Onko sillä väliä kuka jää kärsimään, onko sillä väliä että jättää kysymyksiä jälkeensä. Kannattaisiko mun nyt kirjoittaa kirje jossa selitän poislähtöni syitä? Onko sillä mitään väliä, voisi jokainen läheinen ajatella vaan että tuska oli liian suuri ja siitä haluaa pois. Sitten kuitenkin mietin muiden kohdalla että olisinko voinut tehdä jotain toisin.

Ja taas mä itken, noiden kaikkien kolmen poismenon tähden, ja itseni tähden, kun täällä vielä olen. Kuka on seuraava?

Ymmärrän sun ajatuksia. Olen ollut monissa hautajaisissa ja moni läheinen on lähtenyt täältä, myös itsemurhan tehtyään. Ajattelen, että niiden on oikeasti parempi olla poissa. On sellaisia ihmisiä joita ei voi auttaa. Ne haluaisivat parantua, mutta läheisyys ei auta eikä mikään muu. On vaan paha olla koko ajan.
Olen mennyt pyytämään itse apua, mutta ensin ollaan huolehtivaisia ja viikon päästä sanotaan, että en mä nyt ehdi jutella kun on muuta menoa. Mun kaupungissani itsemurha on niin yleinen asia, ettei kukaan ota sellaista tosissaan. Vaikka haluaisi elää, on hankala saada apua. Tuntuu, ettei toisten apu riitä, aina tarvitsee enemmän.