Isäni kuoli 4 ja puoli vuotta sitten kun olin 9 vuotias. Silloin en ymmärtänyt edes kunnolla, mitä oli tapahtunut. Äiti vain sanoi, että isä on poissa. Silloin kysyin mitä hänelle tapahtui äiti vastasi, että hän kuoli työmurheisiin. Vuosi sitten kysyin, mitä hän teki. Vastaus oli ”itsemurhan”. Pari kuukautta sitten sain tietää, että hän hirttäytyi. Isällä oli vakava masennus. Isän kuoleman jälkeen muutimme pois toiselle paikkakunnalle, toiselle puolelle Suomea äidin uuden miesystävän luokse jota en tuntenut. Paljastui, että tällä oli vakava alkoholiongelma ja hän oli meidän perhettä kohtaan hyvin väkivaltainen. Pelkäsin aina mennä kotiin. Viime kesänä muutimme takaisin tänne kotipaikkakunnallemme ja siitä lähtien olen miettinyt isää paljon enemmän ja pohdin kaikkia asioita esim. Mitä isä teki, miksi hän teki ja mitä ongelmia hänellä oli. En puhunut kenellekkään ajatuksistani kunnes 2 kk sitten jouduin sairaalaan koulusta, koska minun oli niin paha olla. Siitä lähtien olen puhunut äidilleni ja kavereille, mutta osa kavereistani ei edes kuuntele, eikä välitä. Sen jälkeen kun rupesin käymään terveydenhoitajalla ja lasten- ja nuortenkeskus Nikulassa, tuntuu että minua on alettu syrjiä ja niin on alettukkin. Olen ulkopuolinen kaikista asioista ja jos minun on koulussa paha olla, kukaan ei välitä. Paitsi poikakaverini ja pojat, mutta tytöt eivät huomaa, he ajattelevat, että haen huomiota tuolla. Silloin 2 kk sitten kun äiti sanoi, että isä hirtti itsensä, itkin. Itkin, itkin ja itkin. En saanut nukuttua, enkä saa vieläkään. Minulla on unilääkkeet, mutta tuntuu ettei nekään auta. Minulla on myös keskittymishäiriö ja se vaikuttaa koulunkäyntiini negatiivisesti. Tarvitsisin tukea, mutta en saa sitä kavereiltani, koska he vain ajattelevat, että haen huomiota. Ne vaan syrjii.. Pojilta saan enempi tukea, mutta niiltäkään en aina sitä saa. Tuntuu, että mun elämä on romahtanu ihan kokonaa. En tiiä enää mitä tekisin kun mulla ei oo ees oikeita kavereita, ne vaa puhuu pahaa seläntakana…