Hei, olen 17-vuotias lukiolaistyttö, joka on joutunut pahaan kierteeseen, josta toivoisin löytäväni pakokeinon.
Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan, suurimmalta osin jatkuvaa haukkumista, nälvimistä ja sellaista omien luokkalaisten, vuotta vanhempien että nuorempien toimesta. Olin yksin, tai sitten ”kaveriporukassa”, jossa olin kaikkien pilkankohde. Koko ala-asteen ajan myös kotiolot olivat ikävät: isäni oli alkoholisti, ja äitini lähes poikkeuksetta töissä, joten vietin vapaa-aikani juoppoisäni kanssa kotona (eli minä istuin omassa huoneessani, lukemassa, piirtämässä tms. kun isäni kittasi kaljaa toisessa huoneessa). Äitini ja isäni riitelivät päivittäinö. Kavereita en omannut, ja siskoni asuu eri paikkakunnalla, äitiäni näin vähän, joten purin koulukiusaamisen ja kodin kireän ilmapiirin tuoman ahdistuksen kirjoittamiseen ja piirtämiseen.
Siirtyessäni yläkouluun luokanvalvojakseni tuli mahtava, uusi opettaja, jolta pyysin apua kiusaamiseen. Olin jo pari kertaa aiemmin kääntynyt opettajien ja äitini puoleen samassa asiassa, mutta kiusaaminen jatkui aina hetken päästä samanlaisena, ellei pahempana. Nyt kuitenkin tämä uusi opettaja otti asian oikeasti tosissaan, ja laittoi luokkalaiseni kuriin (silloin he olivat pahimpia kiusaajia). Tutustuin tuolloin myös paarin muuhun luokkani kiusatuimpaan tyyppiin, joista tuli ensimmäisiä oikeita kavereitani. Tämä luokanvalvoja piti minun kiusaamistilannettani silmällä, ja kyseli muutenkin, miten jaksan yms. Kotona meno oli samanlaista, riitelyä ja tappelua päivästä (ja yöstä) toiseen.
Tilanne muuttui, kun isäni kuoli yllättäen aloittaessani toisen yläkoululuokan. Äitini romahti täysin, mutta koska en koskaan ollut saanut kokea isärakkautta tai edes pitänyt isääni muuna kuin juoppona, ei tapahtuma liikuttanut minua paljoa. Otin vastuun kodista, ja annoin äitini surra. Luokanvalvojani alkoi kysellä entistä enemmän, miten jaksan ja miten menee, jonka ansiosta luultavasti jaksoin oikeasti niin hyvin. Koulussa kiusaaminen puhkesi uudestaan loistoon, tällä kertaa vuotta vanhempien poikien toimesta. Ei, kyseessä ei ollut mitään ”kiusoittelua” vaan totista henkistä pahoinpitelyä. Tuolloin sorruin ensimmäistä kertaa viiltelyyn. Se oli ”harmiton” tapa purkaa stressiä. Tapa kuitenkin jäi onneksi pois ennen kuin alkoikaan kunnolla.
Siirtyessäni lukioon äitini tapasi uuden miesystävänsä. Olen aina ollut hirveän läheinen äitini kanssa, ja nyt olen kokenut jääväni ”kakkoseksi”. Lukiossa sain hyviä kavereita, mutta erinäisistä syistä en näe heitä kuin harvoin, ja tunnut etääntyväni heistä. Vuoden vaihteessa lukion tuoma stressi, suorituspaineet, vanhat koulukiusaamismuistot, äitini etääntyminen ja erinäiset pettymykset sekä äitini murheet (jotka koskettavat minuakin) ajoivat minut hakemaan helpotusta ja turvaa viiltelystä. Se oli ensin vain pintanaarmuja, jotka tuskin edes vuosivat verta. Yritin ottaa ahdistukseni esiin puhumalla, mutta sekä äitini, että siskoni ottivat sen vitsinä. ”Ei sinulla ole mielenterveysongelmaa, jos olisi, olisin nähnyt aikoja sitten sen” ja ”ne sun kaverit on saanut sellasen ajatuksen päähäsi” vastaukset saivat minut hiljenemään. Yritin hakea apua kuraattorilta, mutta juuri sinä päivänä hän ei ollut paikalla, ja menneisyyteni takia minulla on ”pienenlaisia” luottamusongelmia ihmisiin. Kävin entisellä koulullani katsomassa yhtä kaveria, ilmeisesti myös taka-ajatuksena oli, että tämä läheinen ex-luokanvalvojani huomaisi, että kaikki ei ole okei, ja antaisi vastauksia, tai edes ottaisi tosissaan. Niin ei käynyt.
Olin jo viikon, hieman yli, ”okei”, mutta ahdistus ottaa välillä vallan, jolloin olen sortunut samaan vanhaan keinoon selviytyä. Viillot ovat muuttuneet entistä syvemmiksi, ja joudun peittämään käsivarteni, ettei haavat näy (kun eihän minulla ole ongelmaa). Lukio on alkanut tuntua masentavalta paikalta ilman kavereita, kotona en saa äitini jakamatonta huomiota edes silloin, kun äitini miesystävä ei ole paikalla, koska silloinkin äitini viestittelee hänen kanssaan kokoajan.
Kotikunnassani ei ole mitään paikkaa, jonne mennä vain juttelemaan murheistaan. En osaa oikein luottaa vieraisiin, että avautuisin, mutta tämä menoni on alkanut huolestuttaa itseänikin, sen verran, että jotakin pitää tehdä.
Olisiko kenelläkään neuvoa, miten tästä kehästä pääsisi pois? Erityisesti olisi mahtia tietää, kenelle ja miten voisin kertoa viiltelystä, ilman, että vastaus olisi ”ne sun kaverit…”
– pahoille hukkateille joutunut
Moi hukkateillä,
Hienoa kun sait kirjoitettua ajatuksistasi. Mun mielestä sun kannattaisi mennä kertomaan kuraattorille, terveydenhoitajalle tai psykologille, kun joku heistä on paikalla. Luottamusongelmien takia voi tuntua siltä, ettei viitsisi kertoa, mutta he ovat ammattihenkilöitä ja perehtyneitä näihin juttuihin. Aina kemiat ei kohtaa auttajan kanssa, ja silloin puhumisesta voi jäädä huonoja kokemuksia. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö apua voisi saada - joskus oikean henkilön löytäminen vie vähän aikaa.
Oot joutunu kokemaan paljon kaikenlaista, ja on kyllä sietämätöntä, ettei sua ole otettu vakavasti. Tietenkin sun ajatukset on tärkeitä ja vakavia, ja sä ansaitset saada apua. Tuosta viiltelystä kannattaa pyrkiä eroon, ja siinä voivat nuo edellämainitut henkilöt auttaa. Tahdonvoimalla ja pahan olon purkamisella johonkin muuhun (kirjoitus, piirtäminen, musiikki, tyynyn hakkaaminen, ystävälle puhuminen...) voi myös hillitä haluaan viiltää. Pyrithän olemaan satuttamatta itseäsi? Sun keho ei ansaitse niitä haavoja. Voit myös jutella nettipäivystäjälle täällä Tukinetissä tai soittaa/kirjoittaa MLL:n nuorten puhelimeen ja nettiin. Kaverien kanssa oleminen on myös yksi tärkeä keino piristymisessä ja alakuloisen mielialan kohentamisessa. Mukavien asioiden harrastaminen auttaa myös. Pidätkö vielä kirjoittamisesta tai piirtämisestä? Ne ovat loistavia keinoja purkaa tunteitaan paperille ja pois mielestä 🙂
Tsemppiä ja halauksia! 🙂🌻
Eikö myös lukiossa ole kuraattorin tai koulupsykologin palveluita? Ymmärrän hyvin, ettei vieraille ihmisille puhuminen juuri houkuttele varsinkaan tällaisissa asioissa, sillä ihmiset osaavat suhtautua todella nihkeästi asioihin, mutta silti sinun kannattaisi hakea apua mielellään nyt ennen kuin tilanne ehtii yhtään pahemmaksi. Jos joku sanoo, etteivät tunteesi ole oikeita ja että vain kuvittelet, niin tiedät, ettei hän ole oikea ihminen jolle jutella. Sinun tunteesi, niin ne pahat kuin hyvätkin, ovat tärkeitä ja aitoja ja nimenomaan sinun tunteitasi. Niitä pitää muidenkin kunnioittaa.
Jos koulullanne ei suoraan ole kuraattoria tai vastaavaa, niin mene terveydenhoitajan luokse. He osaavat auttaa tällaisissa tilanteissa etsimään apua ja oikeita tahoja.
Viiltely kannattaa lopettaa, sillä se ei tuo mitään hyvää tai helpotusta tilanteeseesi. Sanoit ennen purkaneesi ahdistusta kirjoittamiseen ja piirtämiseen - voisitko jatkaa niitä? Itse olen tottunut kirjoittamaan pahaa oloani pois. Välillä niin, että kirjoitan sen hetkiset ajatukset suoraan paperille. En kuitenkaan yleensä lue tekstejäni jälkikäteen, mutta ajatusten uloskirjoittaminen auttaa. Useimmiten luon kuitenkin mielessäni erilaisia hahmoja, joille annan tunteitani ja joiden kautta käsittelen niin hyvää kuin pahaakin oloa. Jos kirjoittaminen tuntuu yhtään omalta, niin sitä kannattaa ehdottomasti kokeilla, samoin kuin piirtämistä. Jos ei muuta, niin ne ainakin vievät ajatukset hetkeksi muualle kaikesta inhottavasta.
Hei, kiitokset vastauksistanne! <3
Yritin tässä viikkojen aikana kolme kertaa mennä kuraattorin puheille, mutta ajatus kariutui joka kerralla siihen, että hän ei ollut paikalla / oli varattu, ja tuntuu jo typerältä käydä vain kuikkimassa siinä ovella, että milloinkahan hän sitten olisi paikalla.
Sain kerrottua tästä elämäntilanteestani yhdelle läheiselle kaverille, joka nyt sitten ilmoitti pari päivää sitten muuttavansa monensadan kilometrin päähän. Näin ollen viimeinenkin oikeista kavereista (ymmärtänette mitä tarkoitan) lähtee ja jään yksin lukiolle (ja elämään). Olen pysynyt vahvana jo yli pari viikkoa, lähinnä sen ansiosta, että pystyin puhumaan tuolle yhdelle ihmiselle oikeasti, että miltä minusta tuntuu ja mitä on meneillään, mutta yritän nyt seisoa omilla jaloillani, eihän tässä muutakaan vaihtoehtoa ole, kun ulkopuolinen apu katoaa kuin tuhka tuuleen.