Ihmissuhdeongelmia

Ihmissuhdeongelmia

Käyttäjä hanna000 aloittanut aikaan 24.11.2009 klo 17:54 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä hanna000 kirjoittanut 24.11.2009 klo 17:54

Sori jos teksti on vähän sekavaa mutta kirjoitan nyt ihan siinä järkässä miten asiat mieleen tulee, kunhan saa johonkin purkautua..
Mul on hirveetä ahdistusta, ja nyt vielä ketuttaakin. En tuu vanhempieni kanssa toimeen, en ymmärrä niitä keiden kanssa oon tekemisissä päivittäin, ja vaikka oon oikeesti mukava tyyppi saan eräältä vaan valituksia, kun sillä tuntuu olevan jotain mua vastaan. Mul on ollu pitkään yks paras kaveri jonka kanssa ollaan kasvettu erilleen ja hän on monesti loukannu mua ja saanut mut epäilemään itseäni. Hän kohtelee mua ku kynnysmattoa, kun on narsistinen ihminen. Nyt kun oon ymmärtäny et mun tarvii päästä tosta kaikesta eroon, olo on jo parempi, mutta ahdistus jatkuu sekä kotona että koulussa, tuntuu ettei mistään löydy ”vertasta” juttukaveria, vanhemmatki ”lapsellisia” välillä ja herkkiä niin, että epävarmuus tarttuu… mulla ei tällä hetkellä siis oo ketään, kun tärkeimmät on niitä keistä on pakko luopua ainakin toistaseks, muutama sukulainen ketkä auttaa ja kavereita ei sit yhtään semmosta läheistä, tai ylipäätänsä ketään kenen kanssa olis mukava, oikeesti mukava jutella ja jotain mielenkiintosia puheenaiheita. jotain itsenäistymistä’ täs on mulla menossa varmaan mut ei oo helppoo tuntuu että joku tunkee kokoajan lastenkenkiin kun ympäristö on vähän semmonen etten sinne sovi. sinänsä mulla ei oo mitään ketään vastaan, mutta nyt just tää kaikki aiheuttaa niin mieletöntä ahdistusta etten siedä ketään lähelläni, jotain rauhallisen olosia ihmisiä kun tulee vastaan heti hiukan helpottaa ku pääsee tommosten rentojen seuraan mutta sit se ahdistus palaa kun ei oo nyt niissä piireissä missä oon paljon semmosia ihmisiä..siis tosi stressaavia ihmisiä, kotona stressataan paljon, onneks se ei enää muhun niin paljo vaikuta ku oon päästämässä irti vanhemmista, mut kyllä se vähän vaikuttaa.
no sit pahimman ahdistuksen aiheuttaa se, et tunnen itteni niin seksuaalisesti ahdistelluks, inhottaa vaan melkeen joka ihkinen asia ja ihminen, kaikki inhottaaja ahdistaa nykyään, kun ei oo semmosta turvaa ja tukea missään. ja kun missään ei tunnu olevan muutenkaan mitään järkeä. en oo kovin tyytyväinen tähän elämäntilanteeseen, ja sitte tavallaan oon hyvin tyytyväinen siihen mitä oon saanu aikaan itsessäni, mitä oon oppinu jne. mutta kaikissa asioissa tuntuu nyt olevan kakas puolta toisaalta rakastan perhettäni ja niitä kavereita jotka on ollu kusipäitä, en enää takerru niihin silleen miten joskus oon ollu tosi takertuja, mutta sekin kai aiheuttaa tätä kamalaa oloa. ei oo enää mitään mistä tarttua kinni? yritän epätoivosesti tarttua jostain kiinni jostain löytää tukea ja turvaa että ja jotain hyvää mutta tunnemaailma on niin sekasin tällä hetkellä et pakko vaan taistella ettei tunteet nouse pintaan ja sit oon aika tyhjä, enkä tajua mistää mitään, siis opiskelusta ei tuu mitään, kun ei vaan mikään mene päähän mikään asia. ja ja…
tunnen itteni (tätä on vaikee tajuta ja käsitellä mite se oikeestaan vaikuttaa muhun) seksuaalisesti ahdistelluks, ja sit kaiken lisäks mun vanhempien takia… mul joskus tuli pienet traumat siitä kun olin lomalla ja en voi tavallana olla ihan varma mutta aika varma kuitenkin, että isä katto mun jalkoja ja hymyili, se oli inhottavaa, se on jättäny kauheen tunteen mulle sisälle ja edes sukulaisten tai kenenkään tuki ei auta koska en luota enää kehenkään, en vaan pysty pitään kenestäkään tällä hetkellä kun en osaa, ihannku kukaan ei pitäis musta muuten ku en luota siihen että jos joku pitääkin, millä lailla se pitää musta, vaikka nää pelot on, mun järki sano, että ne pelot on kai turhia, mutta semmosen ahdistuksen mun kummatkin vanhemmat on muhun jättäny.. inhoon tällä hetkellä kumpiakin, en pidä siitä miten he suhtautuu muhun, en siitä kun me ei tulla toimeen , ymmärretä toisiamme, siitä kun he vaan ei tunnu äidiltä ja isältä ollenkaan, tavallaan välitän kaikista, välitän ja rakastan niitä tavallaan mutta sitten astuu toi ahdistus mieleen enkä voi luottaa niihin OLLENKAAN ja sitten inhottaa.. ja se tarttuu muhun mä en osaa suhtautua tällä hetkellä kehenkään mitenkään normaalisti.. en mä tiedä, tää on vaikeeta. haluaisin vaan olla oma itseni taas mutta oon joko ihan yksin ja kiukkunen tai sitten muiden kanssa ja hiljaa, tai ahdistuneena.
missään ei tunnu olevan mitään järkeä, ihanku mun vanhemmat ei tajuais mitään, mua ahdistaa myös hiukan se, et millasia ne on kun ei tee asiolleen mitään, mua INHOTTAA millaisia ne on. ja haluaisin muuttaa pois kotoona, varmaan pääsenkin muuttamaan, mutta tää ahdistus varmaan jäis silti, siitä pitäs jotenkin päästä eroon… pääsen puhumaan koulun kuraattorille mutta siihenkin on aikaa.. vaikeuttaa vaan opiskelua tää tämmönen, nyt on vielä koeviikko… ahdistaa se että koulu pitäis hoitaa, muttakun jos alankin tekemään kouluasioita iskee semmonen inhotus ja ahdistus.. huhhuh…inhottaa ajatella koko koulua kun yks ihminen vielä on aiheuttanu mulle niin monta pettymystä, pettymystä rakkaudessa, ja en enää ees osaa särkeä sydäntäni sen takia, mutta silti huomaan olevasi tosi mustasukkanen ja kaikkea, toisaalta sekin tyyppi ahdistaa ja inhottaa, silti ajattelen sitä enemmän ja enemmän vaan, hirveen vaikeeta tää..toisaalta ymmärrän sitä niin hyvin, liianki hyvin, ettei voi käsittää miten joku on niin samankaltanen, oikeesti kaikkee jännää on tapahtunu meidän välillä mitä ei pysty oikein selittämään, en nyt ryhdy selittämään sitä kaikkea, mutta jotenki tää on tosi merkittävä mulle eikä me olla edes puheväleissä nyt. ja syvällä sisimmmässä tietää että on ihan rakastunut, mutta sitten kun se onkin jossaain syvälle juurtunu mutta pinnallisemmin ei oikein ymmärrä eikä enää jaksas koko juttua, kun on kestänyt niiiin kauan.. huhhuh.. mikään mun elämässä ei vaan vaikuta normaalilta nyt, koulu täynnä semmosia taiteilijasieluja, itsekin vähän, mutta nyt kun kaipais tasasempaa menoa sitä ei löydy mistään..koulussa siis tunteet niin pinnassa, kotonakin, jos ei iha yksin oo, ja se tunne elämä just niin sekasin ettei sitä kestä ja tuntuu vähä että mene ejärki niitten tunteitten kanssa kun ei ota niistä selvää ne on niin ristiriitasia.. vaikea luopua yhtäkkiä kaikesta, muttakun se kaikki aiheuttaa loppujen lopuks vana lisää pahaa oloa ja ahdistusta, mutta helpottaa, toisaalta sit tulee niin tyhjä olo, mul ei oo sit mitään?
typerää kun ei voi olla ajattelematta, siis väkisinkin ponnahtelee mieleen se ihminen, vaikka sitten se ennemmän vihastuttaa kun ihastuttaa, ja tosiaan loppujen lopuks se on semmonen ihminen kenestä aidosti pidän kokonaisuutena, mutta nyt sekin vaan suututtaa ja inhottaa ja ahdistaa, ahdistaa siis toisin sanoen kaikaikki hyvä..? se on omitista, kaikki rakkaus ja semmonen vaan ahdistaa kun on niin huonoa kokemusta kavereista, en muista enää millasta on kunnon ystävyys, millasia oikeesti hnhyvät vanhemmat (ja hyh, miten pääsen eroon siitä ahdistuksesta minkä he on muhun jättäny?) en vana osaa suhtautua sen takia kehenkään normaalisti ja olla niinku minä, mun vanhemipen takia.. tavallaanhan mun elämä on mun elämä eikä mun tarttis niitten ongelmia miettiä, nin paljo en enää mietikkää kun ennen, mutta se miten ne muhun suhtautuu ja mua kohtelee, ei nyt huonosti missään nimessä, mutta sillain kuitenkin, että elämihnen tuntuu tosi rajoitetulta, kun heidän rajoittuneisuus ja no muutkin tavat tarttuu nyt jotenkin kumman helposti, enkä’ haluaisi että tarttuu, en siedä nähdä niitä nytte, ne saa mut hirveen ahdistuneeks, se miten ne muhun suhtautuu, ihan kummallisen varautuneesti ja näin, ei yhtään niinkuin vanhemmat! se on niin mielettömän outoa.

ja ookoo olkoot niin outoja kun haluaa, miten pääsisin eroon siitä että vatvon asiaa kokoajan ja mietin niitä kokoajan, niin että se haittaa opiskeluja ja mun omaa aelämää? kun siihen tulokseen olen tullut ettei meidän kannatakaan yrittää tulla toimeen niinkuin vanhemmat ja tytär se ei onnistu kun he ei onnistu saamaan mun luottamusta takas käy pikemminkin päinvastoin oon entistä epäluottavaisempi ja vihaisempi niitä kohtaan ja semmonen inhottava olo aina vaan palaa.. tosiaan seksuaalisesti ahdistelluks kun tunnen itteni, se sit vaikuttaa sillain että kun oon heitä kohtaan tosi epäluulonen oon sitten epäluulonen kaikkia kohtaan, ihan kaikkia, enkä osaa suhtautua, en osaa nyt oikein olla seurassa, se niinkun tarttuu muhun, kun tuntuu että he suhtautuu muhun silleen että, no he vaan ei kohtele mua ninku vanhemmat lasta se iljettää ja tekee niin pahaa, tavallaanhan mulle ei koskaan oo todellakaan tehty mitään fyysisesti, mutta henkisesti mua satutetaan kokoajan, joka päivä kotona. sitten kun mua inhottaa se, no, ensinnäkin mun vanhemmilla ei oo oikeestaan minkään laista suhdetta, silti yhdessä eletään, mutta sitten ne tuntuu vaan olevan semmosia nysviä jotka ei tee asioille mitään en kestä kattella semmosta, kun varsinkin kun tää ykskin semmonen nysvä ettei saa mitään koskaan aikaseks, nekin kenen seurassa on semmosia nysviä kaikki, anteeks vaan, tällä hetkellä tuntuu vähän kiehuvan yli kaikki tommonen kun sitä samaa tulee joka tuutista.
mutta, miten tästä ahdistuksesta pääsis eroon ja epäluottamuskesta ja ennakkoluuloista, jotka on siis täysin turhia, tavallaan tässä on nyt myös se että inhoon itteeni, kun en oo yhtään oma itteni kun vanhemmilta tarttuu toi tommonen inhottava asenne, kun katon peilii nään vaa sen et mite ne mut näkee, hyi saatana.
ei vaan asiat näytä yhtään normaaleilta niinku pitäs ku rakkaus on tollasta epävarmaa ja epävakaata ja inhottavaa..et niitä keistä välittää kuitenkin niistä ois päästävä eroon, muista ainaki mut tästä yhestä en kyllä haluu eroon mutta toistaseks en voi sietää sitäkää…
oisko kenelläkää vinkkiä?
tietysti se puhuminen varmasti helpottaa et jotenkin tää pitää ratkasta tää mun ja mun vanhempien välinen sotku, se on kaamee…ja seuraa mua mitä ikinä teenki mihin ikinä meenki. se on kiusallista ja haittaa mun elämistä.
siis selvennystä vielä, ne on semmosia visuaalisia ihmisiä kai, äitikin, että sen lisäks et ne on oudon vaivautuneita, ne on tosi välinpitämättömän olosia musta,, vaikka sanoo kaikkee muuta, sit se niitten sanomiset on niitten läytöksen kanssa niin ristiriidassa et sekin sekottaa mua entisestään. ne ei kato muhun kun puhun, välttämättä, tai sit kattoo sillee kulmat koholla ja muutenki sen näkösenä et ne joko oikeesti kattoo mun ulkonäköä sillai et pitää sitä hyvänä tai jotain se on oksettavaa, ne vaan ei suhtaudu muhun yhtään niinku vanhempien pitäis..varsinki isä ei tunnu yhtään isältä katos ei se tunnu ees kohtelevan mua yhtään niinku lastaan, sen kanssa on todsi vaivautunutta kun on se muutaman kerran sillai jos mulla on jotain, tai no yks kerta kun mulla oli kivat kengät se vaan kattoo mua ja hymyilee, no jossain tapauksessa toi ei ois inhottavaa mut kun nää tuntuu olevan ihan tosissaan se on kuvottavaa, eikö ne nää että mä kyllä huomaan miten mua katsotaan, mä en vaan voi antaa anteeks tota kaikkea, mut se on jättäny muhun kuitenki jälkjet ja semmosen syvän pahan olon ja inhotuksen.. tää eniten, mutta kaikki asiat yhdessä aiheuttaa sen että vaikee itkee ja vaikee käsitellä tätä. ja sitten se, että kun kerron äitille tosta lomamatkajutusta ja isästä, se ei edes ottanu sitä kovin tosissaan, tai osannu käsitellä tai mitä tahansa mut se juttu jäi sit siihen. tää kaikki on niin sairasta mun perhe tuntuu tällä hetkellä vaan niin sairaalta et sitä on ees vaikee käsitellä ja siitä kaikesta päästä eroon, varsinkin kun pitää vielä tulla toimeen niitten kanssa kun asuu kotona..
anteeks nyt tää saattaa olla jonkun ongelmiin verrattuna pientä, varsinkin kun omn tunne että tästä selviää…mutta jospa jollain ois samanlaisia ongelmia?

Käyttäjä IisaMari kirjoittanut 29.11.2009 klo 22:44

Hei, hanna000.

Kun aloitin lukemaan viestiäsi, ajattelin, etten välttämättä jaksaisi vastata juuri tänä iltana. Mutta kuin katsoin tekstiäsi, aloin tuntea vahvaa myötätuntoa, sillä se on hyvin pitkä. Se saa minut miettimään, miten paljon sinun mielessäsi onkaan asioita, jotka sinun olisi hyvä purkaa. Aivan kuin sinulla olisi hirvittävä tarve saada kuunteleva korva itsellesi.

Ja haluan kertoa, että luin koko viestisi ajatuksen kanssa, vaikka se olikin hirvittävän pitkä ja siinä oli paljon asiaa. Ymmärrät varmaan, että tänä iltana en jaksa vastata kaikkiin asioihin, mitä siinä esitit. Toisaalta en usko, että minulla ylipäänsä on vastauksia kaikkiin kysymyksiisi.

Mutta olen todella iloinen, jos löydät sen kuuntelevan korvan. Ansaitset rinnallesi oikeudenmukaisen ihmisen, joka on sinun puolellasi. Ansaitset oikeuksiesi kunnioitusta. Yksi askel tässä tilanteessa voisi olla se, että menet sinne kuraattorille ja teet selväksi, mitä tunnet tarvitsevasi juuri nyt. Tiivistettynä voisi sanoa, että tarvitset apua.

Minä en voi muuttaa sinun perhetilannettasi, enkä edes tiedä siitä kaikkea. Mutta ansaitset kunnioitusta perheessäsi. Kukaan ei ansaitse huonoa käytöstä, ja vanhempasi ovat vastuussa teoistaan. Vaadi kunnioitusta.

Jossain vaiheessa elämää sitä huomaa, että vanhemmatkaan eivät aina tee kaikkea oikein. Nyt on ilmeisesti tullut sinun aikasi huomata se. Ja alkaa vähitellen ymmärtää myös se, että ansaitset tulla kohdelluksi hyvin.

...Minä haluaisin halata sinua, mutta olet siellä ruudun toisella puolella. Haluaisin tehdä niin, koska toivon vilpittömästi asioittesi järjestyvän. Olen itse kokenut syvää pettymystä tätä maailmaa kohtaan, joten empatiani sinua kohtaan on suuri. Nyt olet kuullut ainakin sen.

Voimia sinulle!