Identiteetti hukassa
Tämä on ensimmäisiä kertoja kun kirjoittelen tänne. Rekisteröidyin jo vähän aikaa sitten, tarkoituksenani kirjoittaa ja purkaa tunteita, mutta se jäi luettuani muiden kirjoituksia. Minulle tuli niistä niin paha olla jo muiden puolesta, etten käynyt täällä vähään aikaan. Olisin kovasti halunnut auttaa, mutta rupesin murehtimaan muidenkin asioita, joten en pystynyt.☹️
Itse asiani oli toinen. En enää tiedä kuka olen. Ennen kaikki oli niin selvää, olin fiksu ja vahva tyttö, joka selviää melkein mistä vain. Olin kehittänyt itselleni kuoren ja näytin vahvalta ja minusta tuntuikin siltä. Sitten alkoivat perheessäni ongelmat, vanhempani erosivat, ”masennuin” (omasta mielestäni, sitä ei ole diagnosoitu koskaan) ja sen takia ystävyyssuhteenikin kärsivät. Menetin parhaan ystäväni, hän alkoi välttelemään minua. Nyt olen päässyt jaloilleni, ainakin tavallaan. Edelleen tuntuu aina välillä pahalta, mutta olen taas sosiaalinen ja olen saanut paljon kavereita. Mutta enää en tiedä, millainen olen. Olen huomannut, etten olekaan vahva, en olekaan niin päättäväinen – en enää tunnista itseäni.😯🗯️
Muutenkin tuntuu, ettei elämässäni ole kuitenkaan sitä varsinaista sisältöä. En ole ikinä seurustellut – olen kuitenkin jo kohta 17. Olen niin tottunut, enhän tiedä muusta. En ole edes ollut koskaan ihastunut. Tämäkin seikka saa minut miettimään, mikä minussa on vikana ja varsinkin, kuka oikein olen.
Poikkesin aika lailla sivuraiteille, mutta jos joku jaksoi lukea ja ymmärsi jotain, niin olisin kiitollinen kommenteista.🙂🌻
hei! luin viestisi, itse oon 13.v.. mun mielestä voisit mennä puhumaan jollekkin esim) jollekkin kuraattorille tai muulle lääkärille... siellä voisit jutella luetattavan ihmisen kanssa ja saisit apua myös ehkä masentuneisuutesi saataisiin varmistettua!
Voimia ja *hali*🙂🌻
Moikka!
Nyt kun ite aloin ajatteleen menneisyyttäni, niin kyllä mäkin taisin joskus tuntea itseni vahvemmaksi ja pirteämmäksi kuin nykyään. Kaikki vaan jotenkin muuttui. Pikkuhiljaa, mutta sitäkin pahemmin. Ajttelin että kaikki se alakuloisuus ja innostuksen puute, oli vaan jotain teinimasennusta joka menee sitten ohi kun yläasteelta pääsee. Vaan ei. Vieläkin tuntuu, että tarvisin jonkun jolle purkaa huolia ja joka ymmärtää. Olen täyttänyt jo 17, tuntuu jotenkin siltä että mun paha olo haihtuu tuhkana ilmaan kun tästä vielä kasvan ja saan itsevarmuutta. Toisaalta tuntuu ettei se varmastikkaan niin mene.
Juttele opettajalle, kuraattorille, terveydenhoitajalle, vanhemmille, psykiatrille tai jollekkin. Se helpottaa kun saa jutella jollekkin kaikista ihmeellisistä asioista jotka pyörii mielessä. Sitä varten ne siellä on, ne auttaa ja tukee sua. Tännekkin voi jutella, rohkeasti vain! Mä olen itse saanu täällä apua ja auttanut muita parhaani mukaan. 😀
Tsemppiä! 🙂👍
Minäkään en oikein tiedä kuka olen. Olen aina matkinut opettajia, halunnut olla samanlainen kuin he. Se on toistunut joka vuosi, ala-asteelta lukioon. Aina minulla on joku, jota melkeinpä palvon, joka on kaikkien muiden yläpuolella. Jahäneltä otan mallia, olen kiinostunut hänen aineistaan, elämästään. Ikään kuin etsin ihmistä, joka voisi hetken aikaa olla äitini. Joka lohduttaisi kun voimat on loppu. Ja aina joudun pettymään. Pilaan opettajien elämän omilla huolillani, ja luulen heidän auttavan. Mutta aina sanotaan, että ongelmani ovat liian suuria. Ei niitä kukaan jaksa kuunnella. Miten jaksaisin kantaa sellaista taakkaa, jota kukaan ei ole valmis ottamaan minulta pois. Ja oma äiti ei koskaan, ikinä, suostuisi lohduttamaan, sillä hänen mielestään avun pyytäminen on raukkamaista. Ja kaikkea on yritetty, lääkäri, psykiatri, opettajat, kaikki ovat koittaneet puhua vanhemmille, eikä se ole onnistunut. Ihan kuin olisi mitätön ihminen, josta kukaan ei välitä. Yksin täytyy pärjätä, etsiä itseään.
Mutta kun minua ei ole olemassa, olen pelkkä haamu, näkymötön, herkkä, menen rikki niin helposti, ettei minuun voi edes koskea. Menen palasiksi. Ja silti joka päivä yritän koota itseäni niistä palasista jotka vielä ovat jäljellä.
Paljon voimia sinulle <3