Kirjoitin joskus pari vuotta sitten tänne omasta ujoudestani. Kärsin siitä vieläkin ja on helpottavaa huomata, että en ole ainoa. Takionille tiedoksi, että minäkin olen miespuolinen, ja toivon että saat haluamasi uuden alun. Minun tilannettani helpotti juuri se, kun sain opiskelupaikan uudesta kaupungista.

Oikeastaan se uusi kaupunki ei vielä auttanut, mutta sain sattumalta tosi mahtavan kämppiksen. Hän on juuri kaikkea mitä minä en ole, eli rohkea, puhelias (jopa hölöttäjä), viehättää naisia, aika tyylikäs jne, jne. Normaalin kaavan mukaan olisi mennyt niin, että hän olisi alkanut kiusata minua, mutta sen sijaan hän on yrittänyt vetää minua normaaliin nuorten elämään mukaan. Esimerkiksi olen aina pitänyt aika nuhjuisia vaatteita, koska olen ajatellut, että jos joku päivä pistäisin jotkin muodikkaammat vaatteet, niin ihmiset naureskelisivat minulle. Kämppikseni osti minulle synttärilahjaksi kauluspaidan ja sanoi, ettei päästä minua maanantaina kouluun, jos en lähde se päällä. Niinpä pistin sen paidan ja selvisin päivästä hengissä.

Kämppikselläni on paljon parempia kavereita kuin minä ja masensi aika tavalla kun kerran tajusin, että he joskus katsovat minua vähän naureskellen kun tulen solukämpän keittiöön. Kämppikseni on varmasti selostanut, kuinka ujo ja kummallinenkin olen. Vaikka kämppiksenikin tuntuu joskus naureskelevan minulle, niin hän toisaalta juttelee minulle kavereidensakin nähden, eikä mitenkään pilkkaa minua. Viime aikoina olen ruvennut ottamaan nuo naureskelut jotenkin sillä tavalla, että kämppis ja sen kaverit pitävät minua vaan jotenkin vähän erikoisena, mutta ihan ok:na heppuna. Niin, että saan olla ujo ja kummallinen, mutta olen kuitenkin ihan pidetty tyyppi.

tämä on erityisesti sinulle kii, ja muillekin.

mietin pitäisikö kirjoittaa tänne vai ujouden haitat-otsikon alle. mutta juuri kiin ajatuksien takia päädyin tänne kirjoittamaan.

minä tunsin koko yläasteajan etten ole "oma itseni", että minusta näkyy vain se kuori. luokka oli oikeastaan ihan sama kuin ala-asteella. en ollut varsinaisesti kiusattu, mutta ehkä syrjitty jossain määrin. kuitenkin oli vahva tunne siitä, etten ole se minä, vaan lukkiutunut johonkin outoon rooliin.

lukioon hakeuduin sellaiseen, johon ei varmasti tullut ketään samalta entiseltä luokalta. mutta niinpä vain kävi, etten osannutkaan olla "minä", vaan sulkeuduin täysin.

nyt, jo lähemmäs kolmikymppisenä, mietin sitä, että syynä ei tavallaan ollut minä, mutta eivät myöskään uudet lukiokaverit. jos oma minuus on tavallaan hakusessa, on aika vaikea antaa "oikeaa kuvaa" itsestään. en myöskään ole sitä mieltä, että välttämättä olisi hyvä paljastaa itsensä kokonaisuudessaan kaikille uusille tuttavuuksille. itse olen tajunnut (ja tajusin jo viimeisenä lukiovuonna), että ikinä en tule olemaan se "minä" noin yleisesti, joka omissa ajatuksissani olen. eikä se ole tarpeenkaan. näin myöhemmin ajateltuna olen ollut elämässäni ehkä "liiankin" luottavainen ja avoin ja olen edelleen. mitään en vaihtaisi pois. kuitenkaan.

hyviä ystävyyssuhteita on nykyään, mutta vaikken kenellekään mitään esitä tai valehtele, olen erilainen eri ihmisten seurassa. seurustelusuhde on sitten vähän eri juttu, mutta ei siinäkään anna ihan kaikkea itsestään toiselle. olisi kai hyväksyttävä se, että oma minuus kuitenkin on aika pitkälti oman pään sisäinen juttu myös. ja se on niin jokaikisellä ihmisellä. riippumatta sosiaalisista taidoista sinänsä.

oliskohan tästä ollut kelleen mitään apua... mutta voimia kaikille!

Kiitos minäsini vastauksestasi! Voi olla, että olet kokenut jotain samanlaista kuin mie. Tahaton "rooli" jota ei haluaisi esittää mutta josta ei pääse irti.. Se on mulla ongelmana.
Miusta tuntuu, että syynä tähän rooliin on erityisesti se, että en pysty rentoutumaan ihmisten parissa. Ja se, että tämä on käyttäytymismalli, jonka olen oppinut. Ja hyvin olen oppinutkin.. ☹️

Mie haluisin jotain terapiaa tähän, muutakin kuin hoitajan kanssa keskustelua mielenterveystoimistossa..
Ja ajattelin vaihtaa lääkitystäkin ehkä. Zoloft on toiminut ok, mutta jos olisi olemassa vielä jokin parempi lääke.

PS.Ujoudessahan sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta sitten kun se kasvaa vähän liian suureksi ja alkaa haitata elämää.. ☹️
Mutta ei miun mielestä ujoudesta tarvii kokonaan päästä. Ujous on joskus jopa aika söpöä.. 😉

hei kii.

en tiedä, auttaako sinua, mutta minä sitten lukion kolmannella kirjoitin muutamalle luokkakaverille kirjeen. en mitään "kaikenpaljastavaa syvällisintä pohdintaa", mutta kun en osannut puhuakaan. kaverit vastasivat kirjeillä, ja... niin, ovat nykyisin ystäviäni edelleen. (minä en tiedä, miten tämä toimisi nykyään, tuolloin 90-luvun puolivälissä ei ollut kenelläkään kännyköitä tai sähköpostia.) tosin olen edelleen ihan viime vuosina luottanut kirjeen voimaan saadakseni asioita kerrottua. ja varmaan siitäkin johtuu, että nykyään minulla on ihana tyttöystävä.🙂

ihan oikeaa kuvaa itsestään ei pysty koskaan antamaan, koska muut ihmiset näkevät itsen aina eri tavoin. kirjoittaminen on minusta yksi keino, ei siinä tarvitse edes niin paljon sanoa, luulen, että vielä enemmän nykyään tekee "vaikutuksen", jos joku jaksaa paperikirjeen kirjoittaa, lyhyenkin. sinäkin kii, osaat ilmaista ajatuksiasi kirjallisesti.

on tietysti vaikea luottaa ihmisiin, ja siksi kannattaakin varmaan aloittaa aika "tunnustelevasti". minä en siis sano että tämä olisi ainoa tai paras keino, mutta yrittää voisi; ihmiset eivät ole niin "pahoja" kuin voisi olettaa... tämä siis vain minun keinoni, joka auttoi minua. ja se antoi minulle paljon; vaikka ystävystyimme, niin ainakin yhden ystävän kanssa tämä kirjeenvaihto säilyi todella merkityksellisenä (hän näet oli sittenkin minuakin ujompi). nykyään pystyy jo reaalimaailmassakin puhumaan.😉

tämä siis minun selviytymistarinani siitä, kuinka päästä roolien "taakse". neuvoa en osaa sen enempää. mutta hyviä ihmisiä on; harvassa ovat ne, jotka rupeaisivat henkilökohtaisesti itselle osoitetusta kirjeestä "juoruamaan". ihan oikeasti moni voi jopa häkeltyä "kunnianosoituksesta"...

Moi! En ole kenellekään tästä puhunut mitään, mutta en tiedä kuka olen, miltä näytän ja mitä teen. Olen ja elän niinkuin kuka tahansa muu, mutta minä en ole minä.

En tiedä mikä minulla on ja mihin viestiketjuun tämä kuuluisi, mutta minä häpeän itseäni ja "pelkään" ihmisiä.

Muut saman ikäiset tytöt "pelottelevat". Jos kuulen pienen tyttöjengin nauravan muutaman metrin päässä minua alkaa ahdistamaan ja tulee tunne, kuin he nauraisivat minulle.

Esimerkiksi päiväkodissa, erityiskouluissa ja perhe-/koulukodissa tunnen itseni joukkoon kuuluvaksi, mutta en muuten. ☹️