Huonot sosiaaliset taidot

Huonot sosiaaliset taidot

Käyttäjä Kii aloittanut aikaan 08.06.2004 klo 16:03 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Kii kirjoittanut 08.06.2004 klo 16:03

Minullakin on koulukiusausta takana, minua kiusattiin muistaakseni koko ala-asteen ajan. Vaikka olen jo 20 vuotias, kiusaus vaikuttaa elämääni ylä.
Kiusaus jätti pysyvät jäljet. Ennen suorastaan pelkäsin ihmisiä ja minulla oli pahoja sosiaalisia pelkoja. Vaikka pelkoni ovat lieventyneet todella PALJON, minulla on edelleen huonot sosiaaliset taidot. Vaikka periaatteessa tulen kai jotenkin toimeen ihmisten kanssa, minun on MAHDOTONTA luoda mitään syvempää suhdetta toisiin ihmisiin. Tuntuu kuin minulla olisi jokin sisään rakennettu mekanismi, joka estää minua olemasta vapautunut ja oma itseni muiden ihmisten seurassa, vaikka kuinka yrittäisin. Se on niin turhauttavaa! 😠 Ärsyttää, kun ihmiset eivät tunne minua sellaisena kuin oikeasti olen. Tuntuu että moni saattaisi tykätäkin minusta, jos pystyisin olemaan oma itseni heidän seurassaan. Mutta en vain yksinkertaisesti pysty. Tuo ”esto” saataa olla päällä, vaikka olisin tuntenut ihmisen jo vuosia.
Minulla ei ole ystäviä, eikä minulla ole koskaan ollt poikaystävää.

Lisäksi en aina tiedä, miten käyttäytyä ihmisten ja etenkin omanikäisteni parissa. Mitä voi sanoa, mitä voi tehdä, mikä on ok ym.
Olen ollut niin paljon yksin etten vain yksinkertaisesti tiedä. 😐 ☹️

En ole kovinkaan rauhallinen ihminen enkä oikein viihdy yksin, luulen olevani oikeasti aika sosiaalinen ihminen, kaipaan ihmisiä ja etenkin kavereita elämääni. Haluan tehdä kaikkia asioita, joita ikäiseni ja tyyliseni ihmiset tekevät, haluan kokeilla ja kokea, mutta huonot sosiaaliset taitoni estävät minua saamasta kavereita. 😭 Tämä on todella julmaa ja hirveää.

Olisi kiva kuulla muiden ihmisten kokemuksia ja kommentteja asiasta.. Kiitos!

Käyttäjä Puff kirjoittanut 10.08.2004 klo 23:49

Heipä taas!

Tämä on vähän hassua, että kirjoitan näin paljon. Kirjoitustulvani johtuu kai siitä, että pääsin nyt pitkästä aikaa tänne nettitukeen.

Ajattelin vielä lisätä, että on olemassa ainakin yksi paikka, jossa voi pikku hiljaa alkaa tuntea, että toinen hyväksyy juuri sellaisena kuin on. Minä ainakin koin näin kun aloin käydä terapiassa. Suurin osa terapeuteista on sellaisia, että he osaavat todella auttaa vapautumaan, ja siellä uskaltaa olla juuri oma itsensä, vaikka se voikin aluksi viedä vähän aikaa. Minä koin ensimmäistä kertää elämässäni, että minut hyväksyttiin juuri sellaisena kuin olen. Tämä on auttanut minua vuosien myötä hyväksymään myös itseni, jopa sen, että olen ujo ja arka. Olen huomannut, että terapiassa käyminen on auttanut luottamaan siihen, että on mahdollista tulla hyväksytyksi. Jostain syystä minulla menee siihen vaan pitempi aika kuin monilla muilla ihmisillä.

Käyttäjä Virtaava vesi kirjoittanut 11.08.2004 klo 21:22

Puff, kirjoitit aivan kuin minun ajatuksiani. Kärsin pitkään siitä, kun en kyennyt puhumaan. Menin aivan lukkoon, tuntui, ettei uskalla sanoa mitään, ettei vain mokaa itteään. Ajattelin myöskin, että minua oidetään tylsänä kun en mitään suustani saanut ulos, vain jos kysyttiin.

Mutta sit keksin: Kuka määrittelee sen mikä on tyhmää? Onko olemassa ihmistä joka ei koskaan sano mitään "tyhmää" ? Kukaanhan ei minua todella opi tuntemaan, jollen puhu ja kommentoi omalla tavallani. Miettiessäni tarkkaan mitä sanon, tulee olo, että enhän se oikeasti ole minä joka niin sanoo.
Kaikista isoin potku puhumiselleni oli, kun ymmärsin, että kuka todella on minun puhumiseni laatua määrittelemään? Jos joku häiriintyy tai pitää tyhmänä sanomaani, on tuo kyseinen ajatus sen kyseisen ihmisen päässä. Miksi minun pitäisi puhua kuten he ehken haluaisivat. Minusta tuntuu, että itse luulin tietäväni että toiset pitävät puhumisiani tyhminä, siksi siis parempi olla hiljaa. Luulenpa vain, että tuo kyseinen ajatus on tällä kertaa omien aivojemme tuote, harva osaa muiden ajatuksia lukea. Olen ymmärtänyt myös sen, että on pidettävä ensin itsestään, tultava sinuiksi itsensä kanssa, ja sitä kautta tuleva itsevarmuus ja itseluottamus heijastuu myös kanssakäymiseen, jännittäminen vähenee aika lailla. Ensano, ettäkö noin ehdottomasti olisi, tarkoitan että noin minä asian näen, ja näkökulmiahan on aivan yhtä monta kuin on katselijaakin 🙂

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 12.08.2004 klo 09:12

Kun sie Puff sanot, että terapeutti auttaa sinut hyväksymään itsesi juuri sellaisena kuin sinä itse olet. Ja, että siellä hyväksytään, että olet ujo ja arka.

Nyt sanon ihan vaan omia mielipiteitäni terapian vaikutuksesta ja ihan vaan minuun. Muilla on omat kokemukset siitä, minulla omani.

Mutta just terapiassa sitä ihminen ei saa ollakaan oma itsensä. Mie olen ujo ja arka. Sitä terapeutti ei hyväksynyt. Se yritti väkisin minusta tehdä puheliaan ja seurallisen. Jos, se olisi tajunnut, että olen ujo ja arka, niin se olisi edes ottanut minut sisään juuri mun ajalla. Eikä aina olisi ollut myöhässä. Siinä mie istuin muitten joukossa odotushuoneessa ja olin jäykkänä kauhusta. Se istuminen ja odottaminen oli niin kauheaa, että muutaman kerran jälkeen pyysin anopin mukaan odottamaan. Kun sanoin terapeutille, että otin anopin mukaan odotushuoneeseen, niin ei sitä kiinnostanut kysyä , että miksi niin tein. Ujo ja arka ihminen ei sano, että piru, kun sie aina myöhästyt. Mie vaan istuin ja olin hiljaa.

Jos, mie olisin saanut olla oma itseni, niin mulle olisi annettu aikaa miettiä vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Mie kyllä sanoin ihan alussa, että mie en mihinkään asiaan vastaa noin vaan. Mie mietin pitkään, että mikä tarkoitus sillä kysymyksellä on ja mikä tarkoitus sillä mun vastauksella on. Mulle olisi
riittänyt, että olisimme vaikka yhtä kysymystä ja vastausta käsitelleet 45 min.
Ja, sitten nämä kotitehtävät?? Jos, terapeutti olisi ollut ammattitaitoinen, ei se mulle mitään tehtäviä olisi antanut. Mie menin paniikkiin, kun yritin niihin vastauksia löytää.

Olen käynyt monilla terapeuteilla, kunnallisilla ja yksityisillä. Ainakin yksi terapeutti laittoi minut kahden viikon tauolle miettimään, että haluanko mie jotain puhua vai en. En koskaan palannut takaisin. Mulle on ihan turhaan puhua, että pitää antaa henkilökemioiden muodostua tai muuta samaa. Mie en usko, että tällä yhteiskunnalla on varaa siihen, että kohta kaikki käyvät verorahoilla maksetussa terapiassa. Ja mie melkein jo luulen, että terapeutit ovat haluttomia edes selvittämään kenenkään ongelmia muuten kuin vaan monen vuoden käsittelyillä. He jäisivät työttömiksi, jos olisivat nopeampia tai ammattitaitoisempia.

ps1 se uusi otsikko tehdään näin; paina sitä nuorten foorumia, sitten vasempaan ylälaitaan tulee keltainen laatikko, sitä painat, siinä lukee tee uusi otsikko.
ps2 miekin paljot kirjoitan, ei sitä kukaan huomaa

Käyttäjä Rusakko kirjoittanut 13.08.2004 klo 10:13

Minä katselin joskus jotain amerikkalaista dokumenttia hiljaisista lapsista, joista yritettiin tehdä "terveitä". Amerikkalaisen käsityksen mukaan ei ole tervettä olla ujo ja hiljainen. Minusta taas olisi hirveää, jos kaikki ihmiset olisivat yltiösosiaalisia ja pälättäisivät taukoamatta. Sillä, mitä sanoo, ei ole väliä, kunhan vain suusta lähtee jotain ääntä! On minullakin ollut kavereita, jotka eivät ole ymmärtäneet hiljaisuuttani ja ovat halunneet parantaa minut siitä. Lisäksi on ollut sellaisia holhoajia, jotka kohtelevat minua kuin aivovammaista, kun en koko ajan puhu. Ja sellaisia, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen "pitää minusta huolta", kun olen selvästi niin yksinäinen ja tarvitsen seuraa. "Ettei tuo raukka joudu olemaan aivan yksin."

Kuitenkin minä viihdyn ihan hyvin näin. Pystyn riittävästi kommunikoimaan ihmisten kanssa ja minulla on ystäviä. Minusta on usein kiinnostavampaa seurata tapahtumia vierestä, olla hiljainen tarkkailija. Sillä tavalla voi oppia ihmisistä paljon enemmän kuin höpöttämällä jotain yhdentekevää muiden mukana. Tietyissä rajoissa ujous ei todellakaan ole mikään sairaus, josta pitäisi parantua. Kunhan se ei häiritse elämää ja on sinut sen kanssa. Suomessakaan ihmisten ei usein anneta olla introverttejä. Jo ala-asteella yritetään ihmiset pakottaa hyväksyttävään muottiin, osallistumaan, näyttelemään, tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Lukiossa viimeistään saa kuulla kuinka töitäkään ei saa, jos ei hölötä koko ajan tosi menevästi. Vaikka hakisit yösiivoojaksi. Hiljaisuutta pidetään outouden, säälittävyyden ja ehkä jopa kierouden merkkinä, koska siihen ei osata suhtautua.

Minä en halua ekstrovertiksi. Haluan pysyä juuri tällaisena, hieman ihmisiä karttavana ja hiljaisena.

Käyttäjä Kii kirjoittanut 16.08.2004 klo 19:30

Tottakai ihmisten pitäisi saada olla hiljaisia, ujoja ja arkoja, jos ne ei siitä itse kärsi!
Kai kyse on ihan normaaleista luonne-eroista, toiset on enemmän sisäänpäin, toiset enemmän ulospäin kääntyneitä. Mitä pahaa siinä on?
Miun mielestä sosiaaliset taidot tarkottaa sitä, että pystyy luomaan kontakteja muihin ihmisiin.
Ei se välttämättä tarkota jatkuvaa puhevirtaa tai hirveetä määrää kavereita, tai sitä että on aina menossa ja että seuraa riittää, vaan sitä, että pystyy luomaan tarvittavia luonnollisia suhteita toisiin ihmisiin ja tulemaan tarvittavalla tavalla toimeen muiden ihmisten kanssa. Jos haluaa.
Minä haluan, mutta en pysty. Luulen tietäväni minkälainen olen, enkä kadehdi "ylisosiaalisia" ihmisiä (niitä jotka aina hölöttää ja ovat suorastaan ylivilkkaita, ymmärrätte varmaan minkälaista ihmistyypiä tarkoitan?)
Haluan vai olla pystyväinen luomaan ihmissuhteita.
Pieni yksinäisyyskään ei silloin tällöin haittaisi, jos olisi kuitenkin se oma ystäväpiiri.
Tai vaikka aluksi yksikin ystävä..

Käyttäjä Rusakko kirjoittanut 17.08.2004 klo 11:24

Kii, ymmärrän kyllä että sinun kohdallasi ujous on siinä määrin vakavaa, että siitä olisi parempi päästä vähän eroon. Minähän kirjoitinkin, että hiljaisuus ja ujous on tervettä niin kauan, kun ne eivät häiritse elämää. On kuitenkin ihmisiä, joiden mielestä hiljaisuus on aina jotain käsittämätöntä ja omituista, eivätkä he oikein ymmärrä sitä edes luonteenpiirteeksi. Ainakin näin minä olen asian kokenut. Joskus se häiritsee minua vähän, mutta enimmäkseen huvittaa.

Olet kirjoittanut muutamaan viestiketjuun, että olet jo vähän menettänyt toivosi saada ystäviä. Älä ihmeessä vielä, ennen kuin olet edes todella yrittänyt! Oletko yrittänyt hankkia kirjeystäviä? On minulla sinulle yksi ehdotus lisää, tosin olet jo ehkä kokeillutkin tätä. Käväise jossain chatissa aina välillä juttelemassa ihmisten kanssa. Se on vähän kuin kirjoittaisi tänne, mutta joutuu miettimään nopeammin mitä kirjoittaa. Päädyt kyllä juttelemaan enimmäkseen idioottien kanssa, mutta siitä ei kannata välittää... Ujoja ihmisiä on paljon ja parhaiten heidät kai löytää internetistä. Jos on itsekin ujo, niin ymmärtää kuinka vaikeaa puhuminen aluksi on. Ja jos vaikka onnistut löytämään kiinnostavan kirjekaverin, niin älä heti ala murehtia tapaamista, vaan vasta sitten JOS se tulee ajankohtaiseksi.

Käyttäjä aavaton kirjoittanut 17.08.2004 klo 12:05

Mie olen paljon miettinyt tuota sos. tilanteita. Lähinnä kai siksi, koska olen yrittänyt itsehoitaa itseni kuntoon. Ja paraneminen alkaa siitä, että tuntee itsensä. Ensin tuntee ja sitten hyväksyy itsensä oman itsenään. Mie olen ujo ja arka, netissä rääväsuu. Oikeassa elämässä hiljainen, netissä hölötän. Ja niin minun pitää osata elääkin, itseni hyväksyä juuri tällaisena.

Mie sanon netissä ihan mitä sattuu mieleen tuleen. Moderoijan vastuulle jätän sitten hylätä mun sanomiseni tai ei. Yritän olla niin, että en ketään loukkaa, Silti sitä tulee aika pahasti joskus sanotuksi. Varsinkin, jos ei ole moderoitu juttu, niin välillä oikein hämmästyy, että olinko se mie, kun noin kirjoitin.
Oikeasti minua on kaksi ihmistä; mie ja aavaton.

Mie en koskaan loukkaa ihmisiä, olen melkein aina hiljaa muiden joukossa. Silti pyydän jatkuvasti anteeksi vaikka en edes mitään ole sanonut. Laulussakin sanotaan, että osaan sanoa kymmenellä kielellä anteeksi. Mie osaan. Kun lapsena matkusteltiin paljon, niin aina osasin sen maan kielellä sanoa anteeksi.
Joskus, kun terapeutille onnistuin jotain sanomaan tai nettukeen jotain kirjoittamaan, niin kohta jo pyysin anteeksi sanomisiani. Oikeastaan tämä anteeksipyytäminen estää mua ikinä saamaan oikeasta elämästä ystävää. Mie koko ajan varon puheitani ihmisten joukossa, kun en jaksa aina pyytää anteeksi.

Juuri nyt mie olen tyytyväinen tähän elämääni. Mulla on perhe ja suku, ei oikeita ystäviä. Hölötän nettiystäville, oikeassa elämässä olen melkein hiljaa.
En jaksa itseäni rasittaa ystävillä tai niiden puuttumiselta. Mulla ei oikeastaan olekaan sosiaalista elämää.
Sitten, kun joskus lähden työelämään, mun vaikeudet alkavat. Mulla on sellainen ammatti, että pitää koko ajan olla ihmisten kanssa. Ehkä jo ensi vuoden alussa voisin ainakin teoriassa yrittää mennä töihin. Mulla on jo valmiina sellainen harjoittelupaikka. Kun, edes ajattelenkin asiaa, niin menen paniikkiin. Enää siihen vaiheessa en voi olla oma itseni. Mun pitää muuttua yhteiskuntaan sopivaksi ihmiseksi. Ja unohtaa oma itseni.

Käyttäjä takion kirjoittanut 28.08.2004 klo 18:45

Luettuani tätä ketjua voin todeta olevani ihan samassa tilanteessa kaikilla tavoin ja samat ovat tunteetkin. Ainoa ero on siis, että olen mies...

Muutin hiljattain uuteen kaupunkiin, koska sain täältä opiskelupaikan ja halusin muutenkin "uuden alun". Saa nähdä mitä tästäkin tulee... Tsemppiä sulle!

Käyttäjä kääpiö kirjoittanut 30.08.2004 klo 21:37

On täällä muitakin miehiä. Minä asuin pari vuotta opiskelukaupungissa ja olin koko ajan yksin. Onneksi koti oli aika lähellä, että aina viikonloput pääsin kotiin. Kun en viihtynyt kaljaporukoissa, niin illat vaan luin omassa pienessä huoneessa. Olisi mulla vieläkin yksi vuosi käymättä mutta en kyllä enää lähde kotoani pois. tai nyt mulla on jo vaimo ja lapset, että en edes voi lähteä. Mutta se yksinäisyys oli niin hirveä, että vieläkin sitä kauhulla muistelen.
Käy kirjoittelemassa kuulumisia, olisi muitakin miehiä kuin minä kirjoittelemassa.

Käyttäjä Tizku kirjoittanut 30.11.2004 klo 19:18

Hei! Olen "vasta" 14-vuotias. Ensivuoden elokuussa täytän 15. Vuonna 2000 jouduin vakavaan liikenneonnettomuuteen. (josta en kerro enempää) Kun palasin kouluun viidennelle, olin koulukiusattu.

Kiusaaminen tapahtuu pääasiassa huutelemisena. Huudellaan kaikkea alentevaa, kuten läski, vammanen, jne.
Minussa ei ole mitään, minkä takia minua pitäisi kiusata. Olen oppimiskyvyltäni normaali, ja muutenkin ihan normaali. Lujlen, että kiusaajani haluavat vain matchoilla ja osoittaa omaa pahaa oloaan. 😞

Käyttäjä Lisabello kirjoittanut 02.12.2004 klo 19:39

Anteeksi, en nyt jaksa tälläkertaa kahlata tätä koko keskustelua läpi. Toinen kerta sitten.
Mun sosiaaliset vuorovaikutustaidot ei myöskään ole riittävät. Opiskelen lähihoitajaksi. Työharjoitteluja hylätään yksi toisensa jälkeen juuri tämän takia. Olen motivoitunut alalle ja mulla on aika paljon työkokemustakin. Koulunkäynti on kestänyt ihan liian kauan jo.

Mulla ei myöskään ole ystäviä. Ovat jääneet seurustelujen myötä vaan johkin. Avomies mulla on ja me ollaan onnellisia 🙂 Välillä kuitenkin kaipaan myös muuta seuraa, mutta toisaalta oon tottunut tähän. Olen kuitenkin kateellinen muille esim. ketä näen kaupoissa yms. kaupungilla. Niille, jotka kavereidensa kanssa liikkuvat. Mutta hyvin usein tuntuu siltä, että tähän on apu olemassa ja mun ei tartte tyytyä tähän.

Nyt mua masentaa ihan hitosti, koska elämä tuntuu olevan solmussa ja junnaa paikoillaan. Keväällä kerroin tästä lääkärille ja pääsin psyk. polille juttelemaan. Kävi kuulemma joulu.

Mikähän hitto tähän auttais ? Psyk. sairaanhoitaja näyttää tarttuneen liikaa tähän masennuspuoleen. Pöh.Terapiaan on varmaan vaikea päästä, mutta kun mä tarttisin näitä taitoja työssäni.

Käyttäjä Tizku kirjoittanut 04.12.2004 klo 16:31

Lisabello, nyt otat niskasta kiinni ja hoidat asias kuntoon. Jos toi (lähi)hoitaja on sun haavees, ni pidä siitä tiukasti kii ja anna palaa! 😎

Itse en tiedä, mikä musta pitäis tulla "isona". Olen päättänyt, että aikuiseksi en haluaisi koskaan kasvaa.
Jokin rekka- tai bussikuski haluaisin olla, mutta terveyteni taitaa olla liian huono siihen.

Voimii sinulle. 🙂👍

TiiTii

Käyttäjä Greg kirjoittanut 14.12.2004 klo 20:55

Heti tuli mieleeni kirjoittaa.
Monesti kun illalla/yöllä kävelen kaupungilla minun on pakko kiertää KAIKKI ihmiset kaukaa. Varsinkin jos on omanikäistä porukkaa. Kauniimman puolen edustajajoukkoja en kyllä pelkää, mutta varsinkin 11-18 vuotiaita. Tämä on ihan outo pelko, mutta siitä on alkanut tulemaan jo haittaakin. Nykyään tuskin uskallan kävellä päivälläkään ilman ystävää tai jotain tuttua.
Minua kiusattiin ala-asteella, josta jäi erittäin pahat jäljet.
Tulen paremmin toimeen vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa kuin saman sukupuolen edustajien kanssa. Olisiko identiteetille kuitenkin parempi, jos olisi enemmän saman sukupuolen kanssa tekemisissä?

Käyttäjä Niina-Maria kirjoittanut 18.01.2005 klo 16:41

Olen alkanut käsitellä omaa asiaani vasta viime aikoina ja nyt uutena vuotena tein lupauksen, että alan "korjaamaan" elämääni ihan perusteellisesti tänä vuonna. Onneksi on 12 kuukautta aikaa. En odota mitään suuria muutoksia, mutta kunhan edes jotain saisin ja varmasti olen saanutkin, koska tunnen oloni hieman pirteämmäksi. Ehkä jo siitä syystä, että olen alkanut puhumaan hieman enemmän tuttavilleni tästä masennuksesta mikä on kestänyt jo tarpeeksi kauan. Haluan oloni paremmaksi. Piste.

Minuu on kiusattu ihan niin kauan kuin mie muistan. Tarhassa en kyllä oo varma onko siellä kiusattu, mutta sen jälkeen ainakin. Ollaan muutettu moneen kertaan, joten oon neljään kertaan joutunut aloittamaan uuden koulun ja yhdessä vaiheessa vielä ihan eri paikkakunnalle.

Muistan joskus kaikista pahimman kiusaajan, joka joutu sen jälkeen tarkkikselle, kun se selvis. Enpä kyllä tainnut olla tän kyseisen herran ainoo uhri.. Mutta minuu se rääkkäs ainakin ihan enemmänkin, niin että rehtorikin asiaan puuttui. Kerran lensin melkein rappusistakin alas siitä syystä. Onneks muita vastaavia koulukiusaajia ei oo ollut.

Eipä se neljänteen luokkaan ollut kovin kummosta, vasta neljännellä se alkoi kasvaa. Neljännellä se koventu varmasti siitä syystä, kun alkoi kuulua huhuja, että mie oon muuttamassa. Mie asuin pienellä paikkakunnalla ja siellä monet tunsi toisensa, joten jutut kiersi nopeasti henkilöltä toiselle, myös kiusaajille. Eikä asiaa ainakaan auttanut yks "kaveri" (jota moni muukin kyllä vihas), joka liitty sitten koviksien joukkoon neljännellä ja alkoi kiusaamaan minuu.. Onneks pääsin siitä koulusta sitten eroon, mutta ystävät jäi harmittamaan. Oon kyllä saanut osan niistä takasin, kun ovat viisastuneet matkan varrella. Ei kyllä kukaan niistä ollut virallisia kiusaajiani, mutta ne jäi kuitenkin sitten muuton jälkeen. Harmitti hirveesti, kun tutustuin niihin jo tarhassa..

Vitosella jouduin pienempään koulussa, jossa luokalla oli onneks paljon vähemmän poikia kuin tyttöjä. Koulukiusaus oli kuitenkin jo jonkun verran vaikuttanut minuun ja mie aloin tulla jo hiljasemmaks ja ujommaks. Vielä kun siihen lisätään miun pieni koko, sekös vasta auttoikin kiusaajia. Miulla oli vielä siihen aikaan pieni puhevika mikä sekin omalta osalta edisti kiusaajia. Yksi kiusaajista sattui vielä kaiken lisäksi asumaan yhden kaverin kanssa samalla kadulla, joten aina koulun ulkopuolellakaan ei saanut olla rauhassa.

Kutosen jälkeen muutettiin toiselle paikkakunnalle, vielä 400 kilsan päähän. Harmitti vielä enemmän, kun jouduin kavereistani eroon. Eipä onneks kukaan lopettanut pitämästä yhteyttä ja kävin entisellä paikkakunnalla niin useesti kuin vain pystyn ja käyn kyllä vieläkin. Uudelle paikkakunnalle (ja isommalle!) muutettua en saanut yhtään kaveria. Olin aina omissa oloissani ja joskus tosi harvoin juttelin luokkatovereitteni kanssa. Kaikista pahin oli ripari, johon ei tullut edes ketään johon olin kerennyt kasi luokalla tutustua. Seiska luokan olin lähinnä vain yksin. Riparin jälkeen eristäydyin vielä lisää, koska siellä ihmiset olivat tutustuneet enemmän toisiinsa ja olivat luoneet ystävyyssuhteita myös sellaisten kanssa, joita eivät aiemmin tunteneet. Ysi luokalla sain jälleen olla taas yksin ja onnekseni jälleen yksi kiusaajista siirrettiin tarkkikselle. Ei kyllä siitä syystä. Ysi luokalla lintsasinkin aika paljon, ihan juuri siitä syystä ettei vain huvittanut mennä kouluun kiusattavaksi ja kuitenkin tiesin, että joutuisin olemaan yksin kaiken ajan.

Pääsin yläasteen vieressä olevaan Kauppikseen ja sinne tuli toisaalta onnekseni, toisaalta surukseni samoja ihmisiä kuin yläasteelta, aika paljonkin. Kauppiksen kuitenkin lopetin kesken, kun en viihtynyt enää toka luokan jälkeen koulussa. Ekalla luokalla Kauppiksessa olin tullut ihan hyvin ihmisten kanssa toimeen ja juttelinkin niille, mutta sitten meillä alkoi suuntautumiset ja tuli jälleen uudet ihmiset, tosin muutama vanha tuttu sieltä yläasteella. Sitten vain se kiusaaminen taas jälleen kerran alkoi ja rupesin lintsaamaan niin paljon, että lopetin sen lopulta kesken. En vain olisi sillä hetkellä jaksanut yhtään enempää koulukiusaamista. Tuntui vain jotenkin, että ne jätti miut porukan ulkopuolelle.. ja se tuntuu vieläkin aika pahalta.

Elämääni ei ainakaan auttanut se, kun paras kaverini alkoi seurustella syksyllä 2003. Totta kai olin toisaalta ilonen hänen puolesta, mutta seurustelun alussa hän hylkäsi miut melkein kokonaan. Väitti minuu mustasukkaseks, mutta asia oli kyllä vähän erilailla mitä hän oletti! Eipä hän muihinkaan kavereihin pitänyt seurustelun alussa yhteyttä, että sikäli.

Nyt miusta tuntuu, että oon saanut hieman elämän iloa takaisin. Muutama pitkäaikainen ystävä (itellä niitä on onneks ollut) muutti tänne samalla paikkakunnalle tuolta vanhasta koulusta ja olen saanut hieman seuraa. 🙂 Nyt tuntuu myöskin, että opiskelu motivaatiokin alkaa parantua. Tahtoisin aloittaa uuden elämän, kun ja jos pääsen opiskelemaan muualle paikkakunnalle. Eniten toivon, että pääsisin jotain opiskelemaan tuonna vanhalle paikkakunnalle, niin pääsisin kaikkien vanhojen kavereiden luokse.

Jos joltain jäi sosiaaliset taidot hieman epäselväks, ni pointti oli se, että oon tullut tässä koko ajan vaan hiljasemmaks. En vaan pysty aina edes kavereitteni kanssa puhumaan mitään. Mietin aina hiljaisena hetkenä, että mitäköhän sitä nyt sanoisi ja mitäköhän toi toinen nyt mahtaa miusta aatella. Piti vaan kertoo oma tarina ensin, että ihmiset ymmärtäis.

Toivottavasti jonain päivänä pystyn taas hymyilemään niin kuin ennenkin..

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 18.01.2005 klo 18:21

Hienoa, kun jokun muukin selvittää asioita tarkasti. Musta aina tuntuu, että mie liian tarkasti pointtini selvitän. Ja sitten mietin, että mikähän tuon vastapuolen ymmärtymystaso oikein on. Mietin usein, jos se on hämmystyneen näkönen, että alanko alusta. Mie en enää oikeastaan mieti, mitä muut musta ajattelevat, siinä ajatelkoot, eihän ne taas toisaalta tiijä mitä mie niistä aattelen.

Pystyt sie vielä hymyileen. Tässä malli😀