Mulla ehkä on myös niin ,että koulussa olen hieman jännityneenpi kuin muualla. Johtunee ala-asteen koulukiusaamisesta. Tai iso porukka puolituntemattomia ihmisiä, se on kanssa vaikeampi. Mutta heti jos mukana on myös joku tuttu, jonka on tuntenut jo pitenpään, olo on paljon rennompi ja varmempi. Paha vaan, ettei noita tuttuja tai kavereita pahemmin ole, niiden avulla vois olla helpommin myös muiden joukossa.. ☹️

Minä olisin kyllä hirveän mielelläni tutustumassa uusiin ihmisiin ja haluaisin saada kavereita ja olla heidän kanssaan, mutta ihan kuin olisin sellainen venäläinen puunukke. Kaikki näkee minusta vain sen ylimmän "kuoren", mutta minä olen siellä alla! Ja vaikka kuinka yrittäisin ja haluaisin, en pääse ulos! En vain osaa tulla ulos.. ☹️

Onko muuten kellään kokemusta käyttäytymisterapiasta sosiaalisten pelkojen hoidossa? Onko ollut hyötyä?

Välillä kyllä tuntuu mahdottomalta, että joku voisi minustakin pitää. Kaikkien huonojen kokemusten jälkeen ei enää jaksa uskoa ihmisiin. Kuitenki vähitellen olen onnistunut saamaan ystäviä. Aluksi uudessa koulussa tuntui tosi toivottomalta, mutta kyllä se siitä.

Ei kai sitä ihan heti tarvi mistään ihmeellisestä tai hienosta puhua. Ensin pitää vaan tunnustella, että tuleeko toimeen ja onko jotain yhteistä. Ja kai sitä eri ihmiset tarvitsevat eri määrän sosiaalisia suhteita. Minä esimerkiksi olen välillä jopa yli sosiaalinen ja haluan koko ajan enemmän ystäviä, enkä koskaan ole tyytyväinen. Haluaisin aina vaan oppia tuntemaan ihmisiä paremmin. Toisella saattaa riittää yksi hyvä ystävä, jota näkee vähän harvemmin.

Samalla kuitenkin pelkään läheisyyttä ihan hirveästi. Haluan, että minuun luotetaan, mutta en itse haluaisi paljastaa arkoja kohtiani. Vähitellen yritän opetella. Kun on liian usein antanut enemmän kuin toinen, haluaisi välillä saada enemmän kuin antaa. Tietysti oikein olisi kai pyrkiä tasapainoon. Siis että antaisi ja saisi yhtä paljon. Silti sitä ihan liian helposti yrittää käyttää muitä hyväkseen ja toisaalta antaa tehdä pahaa itselleen hakiessaa hyväksyntää.

Kauniisiin sanoihin ja vakuutteluihin on ihan liian helppo uskoa. Toisaalta valehteleminenkin käy minulta nykyän jo ihan vahingossa. Sitä alkaa niin helposti uskoa omiin puolitotuuksiinsa. On niin helppoa vaikuttaa mielenkiintoiselta vähän värittämällä omia juttujaan.

Kii, oletko ajatellut hankkia kirjeystäviä? Minulle uusiin ihmisiin tutustuminen on hyvin vaikeaa, mutta kirjoittamalla se onnistuu paljon helpommin. Ehkä olet myös joskus aikaisemmin yrittänyt tutustua "vääriin" ihmisiin. Tällä tarkoitan sitä, että yleensä heikot sosiaaliset taidot omaava ihminen pystyy vapautumaan parhaiten, jos tietää vastapuolen olevan jokseenkin samanlaisessa tilanteessa ja suhtautuvan yhtä pelokkaasti tutustumiseen. Silloin ystävyyttä rakennetaan hyvin hiljalleen ja vähitellen alkaa huomata toisen ymmärtävän sellaisiakin asioita, joiden ei olisi ajatellutkaan kiinnostavan tai koskevan muita ihmisiä.

Kehotan siis tutustumaan muihin ujoihin ihmisiin esimerkiksi Ylen teksti-tv:n kirjeenvaihtosivujen (s. 507) avulla. Jos löydät jonkun kiinnostavan (yleensä ilmoituksiin tulee kai aika paljon vastauksia), niin kerro rohkeasti vaikka samaan tapaan kuin täällä kuinka vaikeaa sinun on tutustua ihmisiin. Ehkä myöhemmin voitte kokeilla netissä juttelua tai oikeaa tapaamista, jolloin te molemmat tiedätte tilanteen olevan ainakin sinulle pelottava. Eikä sillä ole oikeasti mitään väliä, jos keskustelu ei heti luista, kuinka se voisikaan niin uudessa tilanteessa. Pitää vain hyväksyä, että se tulee ehkä olemaan vähän kiusallista ja vaikeaa. Siitä ei kannata masentua.

Minä olen huomannut kovin turhaksi sellaisten kavereiden hankkimisen, joiden kanssa ei ole paljon mitään puhuttavaa. "Kavereita ei ole koskaan liikaa" ei mahdu päähäni suurena totuutena, koska minusta yksi hyvä ystävä korvaa sata tylsää kaveria. Kirjoituksesta huomaa usein hyvin helposti tuleeko toimeen jonkun ihmisen kanssa, koska siinä voi suhteellisen helposti olla oma itsensä kunhan muistaa alussa olla hieman varovainen ja eikä paljasta heti liikaa itsestään. Luottamus rakentuu sitten hiljalleen. Jos päätät laittaa jonnekin oman kirjeenvaihtoilmoituksen, niin suosittelen sinua kirjoittamaan siitä hyvin omannäköisesi, kerro mikä sinua kiinnostaa ja mikä on sinulle tärkeää. Ehkä voisit jo ilmoituksessa kertoa luonteestasi. Älä matki kaikille tuttua formaattia tyyliin: "Sinun harrastuksillasi, ulkonäölläsi tai millään muullakaan ei ole mitään väliä. Kuva on plussaa.", koska yleensä JOLLAIN on jotain väliä. Kaikkien kanssa ei vain löydy kirjoitettavaa. Äläkä lannistu, jos et ihan heti löydä hyvää ystävää, koska välillä he tuntuvat olevan aika kiven takana. Toivon todella, että tästä oli sinulle jotain apua ja vaikka ei ollutkaan, löydät jollain toisella tavalla itsellesi ystävän.

Kii: Löysin tämän foorumin vasta vähä aika sitten, heti huomasin sun kirjotukses kun se olisi voinut olla melkein mun kirjottama! Mulla on kanssa ongelmana olla ns. rennosti ihmisten kanssa. Jostain syystä(jota en oo viellä pystyny ratkasemaan)jännitän ihmisten seurassa enkä uskalla tuoda esille omaa itseäni. Kärsin myös tod. huonosta itsetunnosta ja jos tota itsetuntoa sais ylemmäs ni varmaan sekin jo auttaisi jotain..Ärsyttävää tässä on se, että musta kanssa tuntuu että olisin pohjimmiltani aika sosiaalinen ihminen ja mä haluisin uusia ystäviä ja olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa mutta kun se on niin vaikeeta mulle. Näitten asioitten takia mulle tuli masennuskin☹️

Kii, samat sanat, viestisi voisi olla minun näppiksestäni peräisin. Minuakin kiusattiin ala-asteella ja vielä yläasteellakin, ja niistä ajoista itsetuntoni on muodostunut heikoksi ja olen sosiaalinen nolla. Minulla on kyllä aviomies, tapaamisemme aikoihin tilanteeni oli parempi, mutta nykyisin hän on oikeastaan ainoa ihminen, jonka seurassa en koskaan jännitä ja olen täysin oma itseni. Muiden seurassa tilanne on juuri tuo minkä kuvailit, olen teennäinen, tarkkailen itseäni ja kasvoni saattavat alkaa nykimään. Keskustelut tyrehtyvät aina minusta johtuen, koska yritän lopettaa tilanteen mahdollisimman pian ja oma-aloitteisesti en koskaan sano kenellekään mitään. Aina vaan huomenet ja heit ja sitten livahdus omalle paikalle, niin kuin töissä tapahtuu. En ikinä keskustelujen jälkeen muista mitä toinen on sanonut, koska olen niin keskittynyt olemaan "normaali". Häpeän sanomisiani jälkikäteen ja saatan vatvoa päiväkausia jotain ja miettiä että olenkohan loukannut tai sanonut tyhmästi. Kuten kirjoitit, minäkään en tiedä että mitä voi sanoa tai tehdä. Saatan joskus miettiä että olisipa kiva kysyä tuolta sitä tai tätä, mutta en tiedä voiko sellaista kysyä vai olisiko se jotenkin loukkaavaa. Yhteydenpito kaikkiin vanhoihin ystäviin on jäänyt, koska tuntuu etten osaa enää olla ihmisten kanssa. En uskalla ottaa kontaktia, en olla oma itseni, en uskalla antaa itsestäni mitään ihmissuhteisiin. Kaikki näkevät minusta vain sen hiljaisen ja tylyhkön ulkokuoren, jonka alla kuitenkin huudan että kaipaan seuraa ja ihmisiä. Jos joku puhuu minulle niin yritän hymyillä ja olla mahdollisimman ystävällinen, mutta juttu ei silti jatku kun vastaan yksitavuisesti ja tuntuu että järki sumenee. Kuitenkin olen fiksu ja kiva nainen, jolla olisi paljon annettavaa maailmalle.

Tilanne vaivaa minua suuresti, en edes uskalla miettiä että mitä ihmettä työtoverit mahtavat minusta ajatella. Onneksi siirryn parin viikon kuluttua uuteen paikkaan, mutta pelkään vain että tilanne äityy siellä yhtä pahaksi. Netissä minulla on muutamia ystäviä, jotka ovat ehdottaneet tapaamistakin, mutta en ikimaailmassa uskaltaisi, sillä olisi kauheaa paljastua punastelevaksi ja änkyttäväksi tylsimykseksi. Olen kuin lasikuutiossa, josta totta vieköön haluaisin ulos. Tilanne on edennyt niin pahaksi, että kärsin somatisaatiohäiriöistä ja elämänlaatuni on todella heikko. Olen miettinyt mielenterveyspalvelujen puoleen kääntymistä, mutta hyvinä päivinä sitten tulee sellainen olo että eihän tässä mitään hätää ole. No, hätä on ja suuri.

Taas tuli todistettua, että mun ei edes kannata yrittää mitään ystäviä hankkia. Mulla oli se hieno uusi ystävyys sieltä yliopistolta. Siis oli. Nyt jo entinen. Pari kertaa puhuttiin puhelimessa, kerran se kävi meillä lapsensa kanssa. Sitten en enää vastannut puhelimeen. Ja kaikkein paras juttu; mie lopetin kesäyliopiston, kun niin viitsinyt häneen kanssaan seurustella.

Viitsiä on väärä sana. Mie en keksinyt mitään sanottavaa. Sain jo paniikkikohtauksen, kun olisi pitänyt lähteä luennolle.
Hyvä mie.

Minua vaivaa tää tilanne todella paljon. Olen yrittänyt miettiä, mistä niitä ystäviä saisi, mutta en oikin keksi. Pelkään, että koulussakin olen jo niin leimautunut tiettyyn muottiin ("ihan kiva, mutta eipä ole tarvetta/kiinnostusta tutustua syvemmin"), etten enää sieltäkään saa ystäviä. Ainoassa harrastuksessa, jossa kävin, tulin kyllä ihan hyvin toimeen muiden kanssa ja yhden tytön kanssa juttelin enemmänkin, mutta en häneenkään saanut mitään kaverisuhdetta luotua, nähtiin vaan siellä harrastuksessa ja sattumalta joskus kadulla/kaupungilla. Olen alkanut ajatella, että jos yrittäisin myöskin tutustua niihinkin ihmisiin, joiden olen ajatellut olevan liian erilaisia kuin minä. Olisi ainakin jotain seuraa, ja ehkä sitä kautta löytäisin myös ihmisiä, joiden kanssa minulla olisi enemmön yhteistä. Jotenkin vaan olisi niin vaikeaa olla tietynlaisten ihmisten seurassa, koska olen aika persoonallinen tapaus. Saatan tuntea itseni hieman oudoksi ns. tavallisten ihmisten seurassa, vaikkei heissä varsinaisesti mitään vikaa olekaan.

Koska tilanne on todella vaikea, ja noita uusia tuttavuuksia eikä etenkään kavereita näytä liikaa ilmaantuvan, olen alkanut miettiä eri tapoja tutustua ihmisiin. Lueskelin tässä yksi päivä kirjeenvaihto ilmotuksia, ja löysinkin yhden joka vaikutti mielenkiintoiselta, ja kappasvain; tämä ihminen sattuikin olemaan vielä samasta kaupungista kuin minä! Ajattelin, että pitäisikö kirjoittaa hänelle, mutta sitten aloin ajatella, että jos en uskallakaan tavata häntä! Tai jos tapaan, ja hän ei pidäkään minusta jne. jne... Kauhukuvia piityy mieleeni.

Yksinäisyyteni lisäksi minua vaivaa se, etten ole koskaan seurustellut. Jos on tullut tapaamispyyntöjä, tai joku olisikin ollut kiinnostunut, en ole halunnut tavata heitä, on ollut paljon helpompaa välttyä tukalalta treffitilanteelta kieltäytymällä jo etukäteen. Tai jos minulla olisikin ollut joskus ns. saumaa johonkin vastakkaisen sukupuolen edustajaan, en ole tehnyt mitään tutustuakseni häneen lähemmin. Samat pelot tulevat esiin, kuin kavereitakin hankkiessani. Tuntuu, että minua pidetään outona, koska en ole tähän ikään(20) mennessä vielä seurustellut, enkä varmaan vielä seurustelekaan ihan lähiaikoina! On valtavat paineet seurustelukumppanin hankkimisesta, mutta miten pystyisin kehenkään tutustumaan, jos en pysty saamaan edes kavereita! 😭

Ehkä eniten pelkään sitä, että menee nuoruus yksinäisyydessä ja että seuraavatkin vuodet kuluvat ilman seurustelusuhteita.
On ihan sairasta, miten kaipaan sosiaalisia kontakteja ja luulen olevani melko sosiaalinen ja viihtyväni ihmisten parissa, mutta en vain pysty luomaan suhteita! 😭
Minulla on jotenkin sosiaalinen luonne vankina tässä pidättäytyväisyyden häkissä! Ja näissä kahleissa tulee hulluksi.. ☹️

Kii, suosittelen edelleen kirjeystävän hankkimista, vaikka tiedän kokemuksesta, että jo pelkkä tapaamisen ajattelu tuntuu pelottavalta. Minä tapasin parhaan kirjeystäväni vasta yli vuoden kirjoittelun jälkeen eikä tapaaminen sujunut erityisen hyvin tai huonosti. Olimme enimmäkseen hiljaisia ja aika vaivaantuneita, mutta silti siitä jäi ihan hyvä mieli molemmille ja vielä reilu vuosi tapaamisen jälkeen olemme ystäviä (tosin tapaamme harvoin) ja kirjoittelemme paljon toisillemme. Lisäksi sain tästä tapaamisesta rohkeutta tavata sitten myöhemmin nykyistä poikaystävääni. Aloin seurustella melkein 20-vuotiaana ensimmäisen kerran, vaikka en ollut uskonut sen koskaan onnistuvan. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla kumpikaan meistä ei puhunut juuri mitään, mutta silti oli ihan mukavaa. Toisen tunsi jo kuitenkin niin hyvin kirjoitusten perusteella, että eipä siinä paljon kuulumisiakaan tarvinnut kysellä.

Ihmiset ovat yllättävän ymmärtäväisiä ja niistä jotka eivät ole, ei kannata niin välittää (sehän ei tietenkään ole ihan helppoa). Sanot, että tiedät olevasi kuoresi alla fiksu ja mukava ihminen, mikä myös näkyy kirjoituksestasi. Jos kirjoitat jonkun kanssa ensin pitkään ja jos tämä joku on vähänkään fiksu, niin hän muistaa tavatessannekin millainen olet kirjeiden perusteella. Yksi tapaaminen kumoaa harvoin koko kirjeenvaihdon perusteella saadut tiedot. Tai monikaan tapaaminen, jos niiden jälkeen kirjeessä selittää toiselle miksei ehkä osannut sanoa mitään. Sitten kun osaa olla kohtuullisen luontevasti hiljaa yhdessä, pystyykin jo vaikka mihin. Yleensähän ihmisille on niin vaikeaa olla puhumatta mitään seurassa. En minä ainakaan tiedä miksi edes pitäisi puhua koko ajan. Puhuu sitten jos on jotain sanottavaa.

Minä päädyin jostain syystä kirjoittamaan enemmän miesten kuin naisten kanssa. Ehkä minä halusin seurustella, vaikken oikein myöntänytkään sitä itselleni. Tavallaan en kokenut olevani siihen ihan valmis (enkä ollutkaan ennen kuin olin tapaillut poikaystävääni puoli vuotta) enkä ehkä siksi niin välittänyt muiden ihmettelyistä. Sanoisin, ettei siitä kannatakaan välittää, mutta se on luonnollisesti aika vaikeaa.

Sanot olevasi persoonallinen ihminen, minkä vuoksi et ehkä osaa olla ns. tavallisten ihmisten seurassa. Näin minäkin olen kokenut asian ja siksi lopulta alkanut vältellä ihmisiä, joita en vain voi ymmärtää. Heidän kanssaan en vieläkään osaa keskustella oikein mistään - korkeintaan koulusta, mutta se tuntuu hyvin turhalta. Persoonalliset ihmiset herättävät kiinnostusta. Ehkäpä joku joskus kokee hiljaisuutesi viehättäväksi ja jännittäväksi piirteeksi (kuten minä koen, eihän sellainen ihminen ole kiinnostava, joka heti räjäyttää kaikki ominaisuutensa päälleni eikä jätä mitään arvoitukseksi) ja alkaa miettiä mitä kaikkea mielessäsi liikkuu.

Löysinpä minäkin taas tänne melkein kokonaisen vuoden jälkeen.

Minullakin on tuo ongelma ettei keksi mitään sanottavaa. Jostain syystä sitä pidetään yleisesti niin tärkeänä että pölisee jatkuvasti jotain. Isäni on yksi niistä harvoista ihmisistä joiden kanssa voin viettää aikaa puhumatta juuri mitään. Kummankin mielestä se on täysin normaalia eikä siitä vaivaannuta. Ja sitten kun tulee jotain mieleen niin sen voi sanoa, ja toinen on aina kiinnostunut.

Pitäisi vain löytää jostain sellaisia ystäviä jotka ajattelevat samoin.

Eikö sitä Mammuutti täällä meillä Lapissa olekin tapana, että ei turhaan pölistä. Mitä tuota joka päivä jotain puhumaan. Miten sie siitä saat ongelman itsellesi, että et keksi mitään sanottavaa? On niitä sellaisia ystäviä olemassa joille riittää, että olet vaan olemassa. Niille mitään tarvi keksiä sanomista.

Mie olen jo niin monesti yrittänyt ystävyyttä puheliaan ihmisen kanssa. Semmoisen joka soittakin monta kertaa päivässä. Ei semmoista pölinää jaksa.
Mulla on vaan tämä sukuni. Välillä ne pölöttävät koko päivän, välillä ollaan monta päivää hiljaa. Mulle he riittävät. En mie enää yritäkään ystävystyä kenenkään ulkopuolisen kanssa.

aavaton kirjoitti:
Miten sie siitä saat ongelman itsellesi, että et keksi mitään sanottavaa? On niitä sellaisia ystäviä olemassa joille riittää, että olet vaan olemassa. Niille mitään tarvi keksiä sanomista.

Eihän se mikään ongelma olisikaan jos sellaisia ystäviä olisi, mutta kun ei ole.

Huah, täällä meidän kaupungissa tuntuu olevan niin vaikea saada edes pätevää terapiaa. Tuntuu, että ne ei ota vakavasti. En jaksa enää olla yksin. En jaksa, en jaksa, en jaksa!

Tuntuu uskomattoman pahalta olla sosiaalinen ihminen, joka joutuu olemaan sisällä tämmösessä "kuoressa". Melkein toivoo, että kunpa olisin ihminen, joka ei edes viihdy paljon muiden kanssa.

Minä en edes ole kovin hiljainen, ne 3 ihmistä, joiden kanssa pystyn kunnolla olemaan luonnollisesti, pystyn puhumaan "väsyksiin". Kun tahtoo vaan sanoa kaikkea ja jutella. En ole myöskään kovin rauhallinen. En viihdy perjantai-iltoja kotona, en halua aina vain olla yksin.
Kunpa joku pystyisi avaamaan tän lukon, ja saisin viimein olla minä.
Sitä paitsi oikeasti alkaa tuntua siltä, että alkaa pää seota, kun aina vaan ajattelee asioita yksin.

Tai kyllä minä tarvitsen myös aikaa yksin, enkä ole koko ajan "sosiaalisella päällä", mutta minä tarvitsen myös toisia ihmisiä niin paljon. 😭

Yksin minäkin nykyisin olen. En uskalla lähteä ystävien kanssa ulos,kun sitten alan juomaan. Ystävät juovat pari pulloa kaljaa, minä itseni sammuksiin. Yksin,kun olen mietin pääni puhki kaikkia asioita.Samassa ympyrässä vaan pyörin. Ystävien kanssa aina hetkeksi oman surkeuden uhohtaa. Nykyisin mulla aina särkee päätä. Ennen särki vaan krapula-aamuisin.

Päänsärky onkin mulle oikeastaan hyvä juttu. Meillä on lääkkeet lukkojen takana ja joudun äidiltäni pyytämään avainta. Ja sitten samalla tulee puhuttua vähän asioistaan. Kun äiti on terveydenhoitaja,niin en ilman selitystä saa edes yhtä asperiinia.

Mutta ei silti ilman ystäviä ole kiva elää.

Kii kirjoitti 08.06.2004 klo 16:03:

Vaikka periaatteessa tulen kai jotenkin toimeen ihmisten kanssa, minun on MAHDOTONTA luoda mitään syvempää suhdetta toisiin ihmisiin. Tuntuu kuin minulla olisi jokin sisään rakennettu mekanismi, joka estää minua olemasta vapautunut ja oma itseni muiden ihmisten seurassa, vaikka kuinka yrittäisin. Se on niin turhauttavaa! 😠 Ärsyttää, kun ihmiset eivät tunne minua sellaisena kuin oikeasti olen. Tuntuu että moni saattaisi tykätäkin minusta, jos pystyisin olemaan oma itseni heidän seurassaan. Mutta en vain yksinkertaisesti pysty. Tuo "esto" saataa olla päällä, vaikka olisin tuntenut ihmisen jo vuosia.

Hei Kii!

Tuo mitä kirjotit voisi olla minunkin kirjoittamaani. Mulla on juuri tuo sama ongelma, että tulen kyllä joten kuten toimen ihmisten kanssa (vaikka yleensä se kovasti jännittääkin), ja nimenomaan se, että mulla on hirveät estot ja pelot toisten ihmisten läheisyydestä. Jotenkin pelkään sitä, että voisin tulla läheisemmäksi jonkun ihmisen kanssa. Muakin harmittaa todella paljon se, kun suurimmalle osalle ihmisistä on tuttua vain se punasteleva, jännittävä ja kömpelö minä, joka ei oikein koskaan sano mitään. En tajua, miksi en osaa vapautua muiden ihmisten seurassa, en tajua mitä oikein pelkään. Mulla ei oikeastaan ole yhtäkään hyvää ystävää, jonka seurassa uskaltaisin ilman jännittämistä olla oma itseni.Vaikka olen tuntenut nämä ihmiset monia vuosia, niin aina on se esto olemassa. Ainoastaan aviomieheni seurassa olen vapautunut.

Kirjoitin, koska halusin kuitenkin rohkaista sinua Kii. Olen nyt 25-vuotias ja ajattelin juuri sinun ikäisenä, että en varmaan koskaan uskalla tutustua kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, että jäisin aivan yksin. Nyt olen kuitenkin ollut pari vuotta onnellisesti naimisissa. Tutustuin mieheeni aluksi sähköpostin välityksellä. En oikein uskaltanut lähestyä häntä livenä, mutta halusin tutustua häneen niin kovin, että uskaltauduin pyytämään häneltä sähköpostiosoitetta. Asuimme myös eri paikkakunnilla, joten siinäkin mielessä siinä kirjoittelussa oli järkeä. Ajattelin kuitenkin ehdottaa, että ehkä voisit tutustua johonkuhun ensin netissä tai sähköpostitse. Sitten kun olette tutustuneet tarpeeksi sillä tavalla, niin voisitte tavata livenäkin. Kyllähän se aluksi on todella jännittävää, jopa pelottavaa, mutta voi onnistua. Meillä ainakin se toimi hyvin. Ei ole mitään syytä jäädä yksin vain siksi, että muiden kanssa puhuminen on vaikeaa. Kannattaa hyödyntää näitä nykyaikaisia apuvälineitä. Kyllä sen jännittyneisyyden pystyy voittamaan, vaikka se tuntuukin aluksi vaikealta.

Haluaisin kysyä, että oletko sinä Kii, tai joku muu löytänyt selityksen sille, mikä siinä toisen ihmisen lähestymisessä oikein pelottaa? Miksi on niin vaikeaa olla vapautunut? Mikä on se asia joka estää?
Minulla se on ehkä se, että pelkään kovasti sitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pelkään, että jotenkin mokaan, ja muut eivät sitten hyväksykään minua. On helppo ajatella, että sehän on sitten yksinkertaista: yritän vaan olla pohtimatta sitä, millaisen kuvan annan itsestäni muille, että mitä muut ajattelevat. Mutta sitten kuitenkin se esto tulee aina päälle. En kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että muut hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Mikä teitä on auttanut siinä, ettette ole niin estyneitä muiden ihmisten seurassa? Onko teillä joku ajatus tai muu vastaava, joka rohkaisee teitä lähestymään muita?

Kii kirjoitti 08.06.2004 klo 16:03:

Lisäksi en aina tiedä, miten käyttäytyä ihmisten ja etenkin omanikäisteni parissa. Mitä voi sanoa, mitä voi tehdä, mikä on ok ym.

Heipä taas!

Tuli vielä mieleen muutamia asioita:
Minä olen myös miettinyt tuota, että en oikein osaa olla muiden ihmisten kanssa juuri siksi, etten tiedä mitä puhua ja mitä tehdä. Usein käy sillä tavalla, että olen vaan, ihan hiljaa, en puhu mitään. Se on kamalaa, olen ihan kuin sellaisessa vankilassa. Kaikkein vaikeinta on murtautua siitä vankilasta ulos. Joskus se onnistuu edes vähäksi aikaa. Silloin ei pitäisi luovuttaa.

Olen miettinyt sitä, että mitä ne sosiaaliset taidot oikeastaan tarkoittaa. Aiemmin mulla oli sellainen käsitys, että hyvät sosiaaliset taidot on sellaisilla ihmisillä, jotka puhuu eniten. Nyt olen tajunnut, ettei se välttämättä ole niin. Yhtä tärkeää on myös se, että osaa kuunnella. Olen joskus rohkaissut itseäni sillä, että olen hyvä kuuntelija. Olen ajatellut, että ehkä minun roolini on sitten enemmän sellainen, että kyselen ihmisiltä asioita ja he saavat sitten hoitaa sen puhumisen. Ongelma on vaan joskus se, etten edes keksi mitään kysyttävää. Pointti tässä on nyt kuitenkin se, ettei ehkä kannata asettaa itselleen sellaista tavoitetta, että yrittää puhua paljon. Siitä tulee ainakin minulle vaan liikaa paineita. Ehkä kaikki eivät ole sellaisia, että isommassa seurassa ovat niitä puheliaita. Ehkä tavoitteekseen kannattaakin asettaa se, että sanoo välillä edes jotain, eikä yritäkkään puhua aluksi sen enempää. Sitten pikku hiljaa uskaltaa puhua enemmän ja enemmän. Puheen määrä ei kuitenkaan saisi olla mikään ihmisen hyvyyden tai sosiaalisten taitojen mittari.

On kyllä kieltämättä todella inhottavaa ja ristiriitaista, jos sisällä tuntuu siltä, että "oikeasti" olisi vaikka mitä sanottavaa, mutta sitten sitä ei vaan saa ulos. Mulle on kuitenkin käynyt niin, että kun olen pikku hiljaa alkanut osallistua keskusteluun, niin sitten se paine purkautuu ajan myötä. Siinä kyllä meni ainakin minulla pitkään, mutta kyllä sen tilanteen voi saada tasoittumaan. Paljon vaivaa ja uskallusta se kyllä vaatii, mutta se on vaivan arvoista. Taistelen tämän asian kanssa vieläkin, joskus tuntuu jopa ihan epätoivoiselta, mutta olen tullut siihen lopputulokseen, ettei kannata luovuttaa. Olen huomannut, että vuosien myötä on tullut helpommaksi osallistua keskusteluun. En olisi kuitenkaan saavuttanut sitä ilman työtä.

Minulla yksi asia on myös se, että välillä asetan itselleni aika korkeat vaatimukset siitä, millä tavalla mun pitäisi puhua. Ajattelen välillä, että mun puheenvuorojen pitäisi olla sellaisia valmiiksi ajateltuja, hyvin jäsenneltyjä paketteja, joihin kenelläkään ei olisi mitään huomauttamista, ennen kuin voin mitään sanoa. Koskaan en tietenkään saanut tällaista pakettia valmiiksi, joten olin vaan hiljaa. Sitten aloin seurata sitä tapaa, jolla muut ihmiset keskustelevat. Huomasin, että yleensä ihmiset vaan sanoo jotain ihan hajanaisia ajatuksia, ihan vaan mitä sattuu tulemaan mieleen, ja sitten siinä keskustelussa syntyy yhdessä se kokonaisuus. Rohkaisin mieleni ja kokeilin sitä. Tuntui siltä, että vihdoinkin olin tajunnut, miten keskustellaan: Sanoin vaan aina mitä tuli mieleen, ihan "keskeneräisiäkin" ajatuksia tai vaan jotain kysymyksiä. Osa kommenteistani oli myös sellaisia, kuten "ai jaa", "ihanx totta" "oho" "ai mitä?" minkä takia" jne. Silläkin tavalla voi osallistua keskusteluun. Kun huomasin, ettei mun tarvitse tietää kaikkea valmiiksi ja esittää sitä siinä muodossa, vapauduin kyselemään ja ihmettelemään. Jos seuraa ihmisten keskusteluita, niin voi oikeastaan huomata, että suurin osa ajasta on juuri sitä, että ihmiset vaan kommentoi lyhyesti asioita "ai jaa" tms. ja kyselevät tai selventävät asioita, joista eivät tiedä tai joita eivät ymmärrä. Loppujen lopuksi siinä on todella vähän mitään sellaista, millaista ajattelin, että sen hyvän puhumisen pitäisi olla. Ei siinä tarvitsekaan paljon puhua sillä tavalla kuin pelkäsin.

Näistä huomioista on ollut minulle apua sosiaalisten pelkojeni voittamisessa ja lievittämisessä. Ehkä niistä voi olla apua myös jollekin muulle.