Mie en oikein tiedä mitä tarkoittaa sosiaaliset taidot. Vissiin, että osaa hölöttää ja pukeutua, olla niinku muutkin ihmiset. Ja mie kyllä viihdyn hyvin itsekseni mutta on kyllä kiva aina joskus nähä kavereitakin.

Helpoimmin pääsee, kun pukeutuu niinku muutki, sanoo samat kirosanat aina väliin, sitten sylkäsee silloin tällöi kadulle. Siehän itte sanot että haluat tehdä samoja asioita kuin sun ikäset ja tyyliset ihmiset. Sitte sun pitää kattoo peiliin mikä sun tyylisi on. Sitten vaan valitset saman tyylisii ihmisii. Meet joukkoon ja katot mitä ne tekee. Älä itte ekana ala hölöttään vaan kuuntele mitä ne hölöttää, sitten vaan samalla tavalla alat puhuu. Ja vähän teet samoja liikkeita ku ne. Aluksi näin oot ja sitte kun niitä opit tuntee, alat vähä omia juttujasi esittään.

Anteeksi, jos en ymmärtäny mitä halusit, että sulle vastataan. Itte mie opettelen olemaan perheessä. Olen niin kauan ollut ilman oikeaa perhettä, että en tiedä miten pitäsi käyttäytyä.

Mulla on vain kokemusta kanssakäymisen hiipumisesta..

Mutta keittiöpsykologin pitkäntähtäimen neuvoni on tämä, hanki ensiksi kirjekaveri/mailikaveri/chattikaveri vaikka jostain yhtä fiksusta foorumista kuin tämä, (muttei ihan kuitenkaan täältä) sellaisesta missä tunnet olevan kuin kotonasi, vaikka harrastuspohjaisista, jos olet kiinnostunut koirista tms. Kirjoittelu kartuttaa kielenkantimia hieman, itse koen ainakin niin, että helpompi on lähteä sitä "vähemmän pelottavaa" kautta tuttavuutta hieromaan.

🙂👍

Hyvä maanvaiva,

tarkoitin sosiaalisilla taidoilla lähinnä normaalia suhtautumista toisiin ihmisiin ja normaalia kykyä tulla toimeen ihmisten kanssa ja muodostaa suhteita. Tiedän kyllä minkä tyylinen ihminen olen, siinä ei minulla ole mitään ongelmaa, mutten vain osaa suhtautua ihmisiin luonnollisesti.
Olen ehkä aina liian pidättyväinen ja jollain lailla teennäinen, vaikka kuinka yrittäisin. Sen takia minun on vaikea muodostaa suhteita ihmisiin, ja sen takia ihmiset eivät saa oikeanlaista kuvaa minusta.

Ongelma ei siis ole siinä, ettenkö esim. pukeutuisi tai muuta oman itseni mukaisesti, vaan ongelma on nimenomaan suhtautumisessani toisiin ihmisiin.
En siis halua muuttua, vaan pystyä suhtautumaan luonnollisesti tänä omana itsenäni muihin ihmisiin.

Ymmärsiköhän joku..?

Semmoset chatti tai mailikaverit jotka antaa vaan nimimerkin, ovat aika vaarallisia. Niihin tutustuu ja melkein ystävystyy ja sitte ne vaan häipyvät. Niille on voinut vaikka mitä ittestään kertoa. Ja sitten niitä ei yhtäkkii olekaan. Niille on kyllä aika helppo kaikkee kirjottaa. Varsinkin, jos semmose löytää joka samaa harrastaa.
Mutta se tuntuu tosi kamalalta, että se yhtäkkii vaan lopettaa kirjottamisen. Sitten miettii vaikka kuinka kauan, että kuoliko se vai mitä sille tapahtu.

Mullekin on tosi helppoa ystävystyä netin kautta. Ja multa on tosi monta ystävää kavonnutkin. Noin vaan. Yksi sano kerran, että hän ittensä tappaa. Nyt sitte mietin, että tappakohan se ittensä. Se oli vaan joku nimimerkki, mulle tosi ystävä. Mie en sille vissin ollu.

Koulukiusaaminen saattaa aiheuttaa sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Sosiaalisten tilanteiden pelko haittaa usein lähes kaikkia ihmissuhteita ja hoitamattomana voi johtaa jopa masennukseen ja päihdeongelmiin. Oireista kannattaa rohkeasti lähteä puhumaan esim. lääkärille. Hoitoon menoa ei kannata siirtää, sillä asioilla on taipumus pahentua pitkittyessään. Sosiaalisten tilanteiden pelkoon on saatavilla apua ja hoitoa ja erilaiset terapiat on koettu hyödyllisiksi.

Avun hakemista ei kannata jättää viime hätään, sillä pitkään jatkunut tilanne pahentaa usein noidankehämäisesti itseään. Joten Kii, älä jää yksin ongelmasi kanssa vaan hae rohkeasti apua, jottei tilanne pahene entisestään.

Jotain vissiin ymmärsin, Kii. Toivoisin ainakin niin ja toivottavasti keskustelu jatkuu. Hyvä aihe.

Mie en taida tietää mikä mun oma itseni edes on. Eikä mulla paljon edes ole mitään ihmissuhteita. Suku lähinnä. Luulen, että eilen löysin ystävän, kesäkursseilta. Hän alkoi mulle puhumaan ja samalla kertoi omasta itsestään kaiken. Tai ainakin musta siltä tuntui. Minä kerroin perheestäni, en muuta. Hän halusi antaa puh.numeronsa ja miekin olin sitten sen verran kohtelias, että annoin myös omani. Koko ajan mulla oli tosi vaivautunut olo, kun en oikein tiennyt mitä olisin puhunut. Tulemme jatkossa näkemään aika usein.

Kaikkein kauheinta oli, kun tämä ihminen soitti mulle illalla. Piti pitkään miettiä, että vastaanko. Vastasin ja taas hän hölötti ummet ja lammet. Kysyi vielä, että voiko hän jonain päivänä tulla käymään lapsensa kanssa. Meinasin sanoa, että tule vaan, mie en silloin ole kotona.

Myöhemmin oli tosi kateellinen tälle naiselle. Noin vaan hän alkoi puhumaan vieraalle ihmiselle. Musta ei ikinä ole siihen ja varmaan keksin jonkin tekosyyn, että saan hänetkin katomaan elämästäni. Ihmisessä ei ollut mitään vikaa, mie en vaan osannut olla hänen kanssaan. Just sellaista ystävää mie kyllä elämääni tarvitsisin.
Yleensä mie olen aika töykeä vieraille ihmisille, että tajuaisivat mut jättää rauhaan. Oikeasti en haluaisi niinkäyvän.

Mulla oli aikaisemmin tuollainen samanlainen tilanne, kuin sulla aavaton.
Olin helposti todella vaivautunut ihmisten seurassa ja en oikein mitään osannut sanoa. Itseasiassa, mulla oli niin pahoja sosiaalisia pelkoja, etten oikein aina uskaltanut edes puhelimella soittaa.☹️

Nykyisin en enää sillälailla pelkää ihmisiä, ja osaan jutustellakin kai aika hyvin, mutta en siltikään pysty suhtautumaan luonnollisesti ihmisiin. Tietysti varmaan melkein kaikki nyt on pidättyväisempiä ja varautuneempia uuden tuttavuuden kanssa kuin normaalisti, mutta minulla se vaihe ei mene millään ohi, tai sitten siihen tarvittaisiin tuhottomasti aikaa, vuosia, eikä se tietenkään oikein toimi.

On todella ärsyttävää, kun haluaisi ihmisiä lähelleen, muttei pysty niitä oman itsensä takia saamaan. 😭

Joo ja sitten kans tuo, että ihmiset saattavat luulla etten ole heistä kiinostunut koska en välttämättä "osaa olla", tai saavat muuten minusta tahtomattani "estojeni" takia väärän kuvan.. ☹️

Tekisi vaan mieli huutaa, että "mutta kun en minä oikeasti ole tällainen, ja kunpa pystysitte näkemään todellisen minäni!" 😭

Ei tästä ole kuin puoli vuotta, kun mie eka kännykkäni ostin. Eikä siinä kyllä montaa numeroa ole muistissa. Enkä vastaa kelleen tuntemattomalle, en kuitenkaan mitään osaisi sanoa. Nyt mieheni on illan töissä ja mie olen anopillassa. Jos vaikka se eilinen uusi ystävä soittaa, ei tarvitse yksin vastata.

Vaikka kyllä mie vakavasti olen päättänyt, että tämän ystävyyden yritän pitää. Puhun vaikka perunanistutuksesta ja toivon , että hän olisi kiinnostunut. Tulisi takaisin vaikka vaikuttaisin hieman omituiselta. Jossain vaiheessa sitten sanoisin, sun sanasi Kii " en oikeesti ole tälläinen."

Mie en pelkää ihmisiä, mie en vaa osaa olla niiden kanssa. Ei mua ole koulussa koskaan kiusattu. Mutta meidät on jostain syystä kasvatettu niin, että muita ihmisiä ei tarvitse. Meitä oli aina lapsuudessa vaan meidän perhe ja ukki ja mummo. Ei meillä koskaan tainnut vieraita edes käydä, joskus juhlapyhinä. Mie olen aina ollut veljeni kanssa. Ei mulla ollut lapsuudessakaan muita ystäviä kuin veljeni, siskoni ja tuleva mieheni. Hänkin asui toisella paikkakunnalla, niin, ettei kovin usein nähty. Mie osaan puhua veljelleni mutta hänkin on aika usein pois. Siksi nyt haluaisin, että olisi edes yksi ystävä.

Minäkin haluaisin, että olisi edes yksi samanhenkinen ystävä, jota vois raahata paikkoihin ja olla sen kaa, jutella ja hengailla vaan ympäriinsä, jonka kaa vois olla oma itsensä ja jonka kaa meillä olisi samanlaisia kiinnostuksenkohteita ja samankaltainen elämäntyyli. Että viihdyttäs yhdessä, eikä kumpikaan haluaisi pois siitä ystävyydestä vaan haluaisi todella olla toisen ystävä..
Et ois vaan joku jonka luo mennä..

Mieluummin tietysti vaikka kaksi hyvää ystävää, ettei koko ajan tarvitsisi olla sen saman kanssa ja olisi myös joku toinen jonka kanssa viettää aikaa silloin kun sillä toisella ei ole aikaa.

Mutta kun ei niin ei ☹️ Pää hajoo. ☹️ Tai hajos jo, mutta kohta hajoo vielä enemmän. ☹️

Jotkut ihmisethän suorastaan viihtyvät erakkoina, miksen minä voi olla sellainen, miksi minun pitää kaivata muita niin paljon..? ☹️

Vähän typerältä tämä tuntuu sanoa, mutta sosiaalisesti rohkeammaksi ei tule kuin olemalla rohkea. Tietysti helppohan tuo on sanoa. En minä vieläkään pysty tietyille ihmisille olemaan oma itseni. Ajattelen vain, että kunpa tuo ei nyt heti hyökkäisi ja painaisi maahan.

Mitä kauemmin on puhumatta ja tutustumatta ihmisiin, sitä vaikeampi on taas aloittaa. Itse ainakin pelkään ihan valtavasti torjutuksi tulemista. En pyydä ystäviä kylään, koska pelkään kieltävää vastausta. En puhu tuntemattomille, koska pelkään heidän olevan epäystävällisiä. Kuitenkin ainoa apu ainakin minulle on ollut positiiviset kokemukset. Kun huomaa, etteivät kaikki ihmiset inhoakaan minua, on taas ihan vähän helpompi puhua uusille.

Itsekin olen välillä jopa liiallisen sosiaalinen ja todellakin tarvitsen ihmisiä ympärilleni. Yksinäni lamaannun melko äkkiä ja vain makaan, nukun ja syön. Siksi onkin välillä ahdistanut uusiin piireihin joutuminen erityisen paljon.

Kamalaa tunnustaa, mutta kyllästyn useimpiin ihmisiin melko nopeasti, ainakin jos vietän heidän kanssaan paljon aikaa. Senkin takia haluaisin jatkuvasti tutustua uusiin ihmisiin, etten liikaa suuttuisi vanhoihin ystäviini.

Se minun piti vielä sanoa, että toivottavasti sinä aavaton onnistut ystävystymään sen kurssikaverisi kanssa. Koita olla pelkäämättä, varsinkin kun hän vaikuttaa olevan niin aloitteellinen, ettei sinun tarvitse tehdä aloitteita, mikä helpottaa ystävystymistä jo huomattasti.

Aivan, Elmi, positiivisista kokemuksista on hyötyä ja eristäytyminen voi vaan pahentaa sosiaalisia pelkoja, mutta minuun vaikuttavat huonot kokemukset niin helposti ja etenkin tuona koulukiusaus aikana minulle todellakin taotiin päähän huonommuuteni, tai siis niin minulle uskoteltiin, vaikka kyllä sen kai jotenkin ymmärtää, että en ole muita huonompi, tai ainakin pitäisi ymmärtää. Tai kyllä minä kai sen ymmärrän, olen muutenkin oman tieni kulkija, joten aina ei voi ottaa kaikkien kritiikkiä kauhean henkilökohtaisesti, enkä minä otakaan.

Ehkä minulle ei vaan ole päässyt kehittymään kunnollisia ja tarvittavia sosiaalisia taitoja, koska olen joutunut olemaan niin paljon yksin.
En vain osaa olla muiden kanssa! ☹️

Kiitos selostuksesta Kii. Ei pitäsi mitään kirjottaa, ku ei tiijä mitä edes asia tarkottaa. Nytkö tiijän, niin tiijän myös että mulla on huonot sosiaaliset taidot. Koska mie inhoon ihmisiin. Hyvin viihtysin yksin mettäsä koirani kanssa.

Mulla on yksi kaveri, mun serkku. Sen oon tuntenut puoli vuotta , sitä enne mulla ei ollut ketään kaveria. Ei me yleensä nähdä kuin viikonloppuisin,kesällä useammin. Enkä kyllä haluaakaan nähä kovin usein. Riittää, kun tietää, että se on olemassa.
Sen kanssa kyllä mennään sitten muiden nuorten joukkoon. Ja ollaan niinku kaikki muutki. Näytellään, niin kukaan ei ainakaan ala haukkuun. Mie vähän Kii luulen, että kun on joukossa, niin kukaan ei ole sellainen kuin oikeesti on. Kaikki näyttelee jotain muuta. Kukaan halua joukosta erottua. Mie en koskaan meille ketään pyydä kylään enkä mee koskaan kenenkään luo. En osallistu mihinkään bileisiin.

Mulla tulee syksyllä oleen vaikeaa, kun pitäs mennä uuteen kouluun. Ja suoraan toka luokalla. Kaikki muut toisensa tuntee, mie oon ainut uusi. Mulla menee usein taju kankaalle, kun jännitän jotain uutta asiaa. Sitte, jos eka päivänä pyörtyy, niin on varma, että sitten aletaan haukkuu. Ja sitte en mee enää kouluun. Kesälläki tätä asiaa miettii ja oottaa joka päivä postii, että mihin kouluun joutuu.

Kaikkein huonoimmat sos. taidot mulla on kotona. Mie en osaa edes näytellä mitään osaa kotona enkä varsinkaan olla luontevasti. Siksi mie oonki usein mettäsä, kun koko ajan on tunne, että möhlää kaikki asiat kotona. Mie opettelin lut. uskonnon tavat linkistä, pitäsi olla joku linkki myös, miten olla kotona.

Mie olen oikein seurannut mitä ihmiset puhuvat. Kävin tytön kanssa satutunnilla ja meitä oli useita äitejä siellä. Ei ne kyllä kovin kummosia asioita puhu. "Aurinko paistaa, tuleekohan sade, vauva valvoi koko yön, mitä ostaisi kaupasta". Mie olen ne ihmiset puoli vuotta tuntenut. Ikinä en ole kelleen mitään sanonu. Huomenta vaan. En mie kyllä tänäkään mitään
sanonut, ensi viikolla sanon, että aurinko paistaa. Siitä se vissiin alkaa.

Ratsastustallilla on vaan aikuisia. Sielläkään en ole koskaan mitään sanonut. Eikä siellä mitään sen vaikeampaa asiaa puhuttaisi.
Mie vissiin vähän kuvittelen, että, kun suuni joukossa avaan, niin pitäisi tulla tosi hienoa asiaa. Ettei ihmiset luule, että mie en mitään mistään tiedä. Netissä mie osaan vaikka mitä hölöttää; asiaa ja asian vierestä. Jos näen ihmisen kasvot, menen aivan lukkoon.

Eikä mun terapiakaan ikinä tule onnistumaan, jos en opi puhumaan ihan "tavallisille" ihmisille ensin. Eikä mulla kyllä ole tullut mieleenkään, että terapiassa voisi näistä sosiaalisten taitojen puuttumisesta puhua. Mie olen vaan ajatellut, että mulla yksin tämä ongelma on.

Elmille tiedoksi; olen tänään sopinut sen uuden ystävän kanssa, että hän tulee ensi viikolla kylään. Oli aika yllätys, kun hän aamulla soitti ja kertoi, että hänelle ei ole oikein ketään ystävää. On vasta muuttanut pohjoiseen.

Moi!
Itse olin lukossa vuosia. Olin ujo lapsi, koulussa lukossa ja vielä puhevikainen, eli änkytin aika lailla ja yläasteella siitä sitten kiusattiin sen verran, että lukioon mennessä olin aivan lukossa. Mulla oli paljon sosiaalisia pelkoja ja koulussa olin koko ajan paniikissa ja ahdistunut, enkä tajunnut tähän hakea apua ajoissa... Kun tuli muita vastoinkäymisiä, niin psykoosi tuli päälle ja lukio jäi kesken. Suljetulla oltiin. Kun lääkitys napsahti kohalleen ja aloin saada itseäni kuntoon, ujous ja pelko ihmisiä kohtaan katosivat lähes kokonaan. Nykyään puhun todella paljon, vaikka välillä vielä änkytänkin, olen koko ikäni ollut asiakaspalvelussa, joka on vähän auttanut tähän ihmispelkoon ja muuhun...

Mutta nyt, kun olen vuoden ollut koulussa, olen tajunnut, että vanhat pelot ovat osittain palanneet. Aluksi pelotti olla koulussa ja nykyäänkin tunnen hassua jännitystä ja pelkoa. Työharjottelussa ei ollut mitään, vapaa-ajalla ei ole mitään, mutta heti kun mennään KOULUympäristöön, kaikki kauhut palaavat, enkä pysty toimimaan normaalisti, ku pelottaa ja jännittää. Vanhoja traumoja siis. Ja heti kun astun pois koulusta... tsip... pelot häviävät ja tunnen itseni taas eheäksi ja sosiaaliseksi omaksi itsekseni. Koulupersoonani on hiljaisempi, arempi ja jännittyneempi. Onneksi työympäristössä olen aina viihtynyt, ei puhettakaan tälläisistä jännitystiloista...

Että hassua, miten jotkut 6 vuoden takaiset kiusaamiset voivat vieläkin vaikuttaaa opiskeluun ja kykyyn olemaan kouluympäristössä...🙄