Hukassa omassa elämässäni
Tästä asiasta kirjoittaminen tuntuu vaikealta ja en tiedä miksi edes teen tämän, koska en tiedä onko tuntemukseni oikeita vai kuvittelenko vain kaiken. Olen korkeakouluopiskelija ja nautin opiskelusta. Minulla ei ole kuitenkaan juuri kavereita. Tulen hyvin toimeen opiskelijatovereiden kanssa, mutta koen itseni ulkopuoliseksi ryhmässämme, koska en vietä heidän kanssa aikaa juurikaan koulun ulkopuolella. Tämä pääasiassa siksi, että en käytä alkoholia, jota tavallaan pelkään. Koulussakin harvoin puhun luokkatovereiden kanssa, koska koen, että minut usein ymmärretään väärin ja loukkaan muita ihmisiä, vaikka en tarkoita pahaa.
Olen melko väsynyt tietyllä tavalla kaikkeen ja kliseisesti olen ajatellut, kuinka paljon helpottaisi jos elämäni loppuisi jo. Minusta tuntuu, että elän pääasiassa muita ihmisiä varten ja minun pitää aina miellyttää heitä, siltikin koen olevani jokseenkin epäsuosittu.
En ymmärrä miten olen tähän tilanteeseen joutunut, miten voin ajatella näin, miksi minä? Minulla on asiat hyvin ja silti kirjoitan tätä, en ymmärrä itseäni. Miksi en osaa olla kiitollinen siitä, mitä minulla on. Koen syyllisyyttä, että yritän hakea huomiota tällä. Minusta tuntuu, että haluaisin ehkä puhua jollekin ammattilaiselle, mutta en halua osakseni sitä häpeää. En ikinä pystyisi kertomaan vanhemmilleni ja muille läheisille siitä tuntuu, että pettäisin heidät. Helpompaa olisi, jos vain lakkaisin olemasta.
Tuntuu, että olen henkinen umpisolmu. En näe miten voisin menestyä tulevaisuudessa ilman sosiaalisiataitoja, joita minulla ei ole. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen kyllä yrittänyt ottaa itseäni niskasta, en vain ymmärrä mitään.
Hei!
Sun ei tarvitse hävetä oloas/tunteitas. Tiedän kyllä, että siitä häpeästä on vaikea päästä yli, en mäkään täysin oo päässy. Mutta mä oon ymmärtänyt miten tärkeetä apu on ja se et mietin tosissani esim miten paljon mun äiti ym läheiset musta välittää jos tulee olo et ei vaan jaksais enää.
Kärsin suht samanlaisista asioista kun sinä, itse en vois kiittää lähipiiriäni ja terapeuttiani tarpeeksi siitä miten paljon he on mua auttaneet. Ilman heitä mua tuskin enää olisi. Mustakin tuntu et pilaan kaiken jos koskaan sanon ääneen mitä tunnen. Vuosia pidin kaiken sisällä, joka lopulta johti siihen et aloin oireilemaan ja rakoilemaan eri tavoin. Menetin ystäviä ja voin todella pahoin. Lopulta kerroin yhdelle ystävälle, joka sit mun puolesta puhu mun äidin kanssa ja autto käynnistämään terapiakäynnit. Kaikilla on omat vaikeutensa, sun tuntemukset ei tee susta huonompaa ihmistä.
Terapia ei oo oikeesti enää niin tabu, mua on yllättänyt kuinka moni siellä oikeesti käykään. Monet uudet ihmiset jota oon tavannu on avoimesti maininneet käyvänsä tai harkinneet aloittavansa. Aina ei pidä jaksaa olla muiden mieliksi, vaan pitää myös miettiä omaa parasta! Miten sitä jaksais auttaa muitakaan, jossei itestä pidä ollenkaan huolta.😉 Ja on vaikee saada todellisia ystäviä jos vaan koittaa olla mieliks, trust me I know. Itse oon vaa koittanu olla rohkee ja altistaa itteeni mahd usein sosiaalisiin tilanteisiin vaikka ne on mulle tosi vaikeita (miellyttämisen halu täälläkin + muita sosiaalisia vaikeuksia), mut jos en tee niin, mun sosiaalinen kammo vaan pahenee. Mitä useammin oon sellasissa tilanteissa, sitä helpompi on mennä uudestaan!
Oo ylpee et oot päässy kouluun ja jaksat opiskella kaikesta huolimatta! Toivottavasti itsekkin joskus pääsee siihen pisteeseen🙂
Kaikkea hyvää sulle🙂👍