En tiedä kauanko vielä jaksan.
Olen kohta 17-vuotias tyttö ja tuntuu että olen kadottanut kokonaan otteen elämästä. Ahdistus pahenee päivä päivältä. Paniikkikohtauksia saan nykyään todella usein. Alan voida helposti fyysisesti pahoin, kun alkaa ahdistamaan. Pari kertaa olen pyörtynyt paniikkikohtauksen takia. Joskus tulee epätodellinen olo ja kaikki näkyy sumuisena.
Minulla ei tule mieleen mitään hetkeä elämässä, jolloin olisin ollut onnellinen. Nykyään mielialat vaihtelevat surun ja turtuuden välillä. Minun on vaikea keskittyä mihinkään. Joskus tulee hetkiä jolloin inhoan itseäni niin paljon että viillän.
Pienestä pitäen olen ollut syrjäänvetäytyvä, mutta liika on liikaa. Ihan oikeasti ketään paitsi ehkä sukulaisia ei pahemmin hetkauttaisi jos kuolisin. Itsemurhaa olen miettinyt pari vuotta. Olen kuitenkin aika varma, etten sitä tule tekemään. Ensinnäkään ei kuitenkaan uskaltaisi ja toiseksi pieni osa minusta vielä uskoo että kyllä tässä elämässä on vielä koettavaa ja asiat voivat muuttua.
En tiedä mikä minua oikein vaivaa. Esimerkiksi: aloitin lukion syksyllä. Siellä sitten yksi poika tuli juttelemaan ja, no miten sen sanoisi. En halunnut jutella sen kanssa. Valitan yksinäisyydestä ja sitten kun joku ottaa kontaktia niin peräännyn, hienoa. Pystynköhän ikinä päästämään ketään lähelle. Olen kai ollut niin paljon yksin, etten osaa olla ihmisten kanssa. Muutenkin tuntuu etten ymmärrä ihmisiä; miksi aina pitää arvostella muita, miten pikkuasioista jaksetaan valittaa niin paljon, miksei asioita voi sanoa suoraan jne.
Nykyään käyn iltalukiota ja se on auttanut edes vähän, en todellakaan olisi jaksanut käydä päivälukiota.
Kävin terapiassa reilu vuosi sitten, mutta lopetin sen. Ärsytti että vanhempani otettiin siihen mukaan vaikka sanoin etten haluaisi. En olisi halunnut heitä mukaan koska he olisivat voineet auttaa vain yhdellä tavalla: muuttamalla erilleen asumaan. Mutta sitä he eivät tee. Tästä en nyt viitsi tarkemmin avautua, mutta kotona on todella ahdistavaa. Odotan sitä kun pääsen muuttamaan pois mutta siihen on vielä aikaa. 😞
Olen sitä mieltä jos löytää yhden ihmisen jolle ei tarvitse esittää mitään, jolle voi puhua kaikesta, joka on oma itsensä ja jonka kanssa on hyvä olla niin ei paljon muuta tarvitse. ._____. Mutta eipä taida tapahtua
Tulipa sekava viesti..
millaisissa tilanteissa saat paniikkikohtauksia? oletko hakenut omaa asuntoa?
Hei fija!
Tunnistan sinussa samanlaisia ominaisuuksia kuin itsessäni. Minäkin olen syrjäänvetäytyvä ja harvoin onnellinen yhtään mistään. Myös minulla on joskus kotona erittäin ahdistavaa kuunnella vanhempia, joten ymmärrän ainakin osittain, mistä puhut. Sinäkin kaipaat sellaista ihmistä rinnallesi, joka välittäisi, ja koet suurta ahdistusta sen vuoksi.
Ei itsemurha ole mikään ratkaisu, ja onneksi, niin kuin itsekin totesit, et luule pystyväsi siihen. Elämässä on paljon, minkä vuoksi elää, ja toivon että jaksat🌻🙂🌻, vaikka joskus kaikki tuntuu kaatuvan niskaan.
Sinulla on sisälläsi selvästi paljon sekasortoisia tunteita, ja niiden käsitteleminen on erittäin vaikeaa. Jos sinulla on jotain, josta pidät, esimerkiksi kirjoittaminen, lukeminen, maalaaminen yms., kannattaa purkaa pahaa oloa siihen. Itseäni se ainakin auttaa.
Toivon, että pystyt käsittelemään pahoilta kuulostavia paniikkihäiriöitäsi ja hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet.🙂 Sinä olet arvokas ihminen, ja varmasti moni surisi sinun puolestasi, vaikkei siltä ehkä tällä hetkellä näytäkään. Jos sinulla on mahdollisuus käydä terapiassa, hyödynnä se.
Toivottavasti tämä viesti auttaa sinua. Ainakin tiedät että on muitakin samoin ajattelevia.
Terv. Kyynikko23
Ei ole oikein mitään tiettyjä tilanteita, joissa paniikkikohtaus tulee. Se voi tulla yhtä hyvin ollessani yksin kotona tai kaupungilla kävellessä, kun ahdistavia ajatuksia nousee pintaan. Omaa asuntoa en ole hakenut, sillä vanhempani eivät anna minun muuttaa yksin asumaan.. No mutta reilu vuosi vielä kunnes täytän 18-vuotta ja vihdoin saan päättää itse omista asioistani.
Kiitos paljon viestistäsi kyynikko 🙂