Henkisesti hengiltä otetun valitusta..

Henkisesti hengiltä otetun valitusta..

Käyttäjä Tearless aloittanut aikaan 11.05.2014 klo 12:59 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Tearless kirjoittanut 11.05.2014 klo 12:59

Olen kohta 17-vuotias tyttö, asunut perhekodissa 7½kk, itsetuhoisuus, vaikea-asteinen psykoottinen masennus ja ahdistuneisuus olleet elämässäni mukana jo 5-vuotta. Uusin tuttavuus on traumaperäinen dissosisaatiohäiriö. Söin 3 vuotta masennuslääkkeitä mutta lopetin ne kun niistä ei ollut apua. Psykiatrisella osastolla olen ollut 5kertaa.

Olen ollut täällä tukinetissä, kesästä 2012 lähtien ja siitä asti halunnut kirjoittaa tänne, mutten ole uskaltanut, mitä olisin kirjoittanut? Nyt mun on pakko kirjoittaa tänne, mä en kestä pitää tätä sisälläni.
Muhun sattuu vaan henkisesti niin etten meinaa pystyä hengittämään, tätä on jatkunut yhteen menoon viikon, yhteensä 2kk, siinä on onneksi ollut välillä hetken taukoja.
Olen taas parina päivänä ollut tämän oloni kanssa ihan finaalissa, olen harkinnut soittavani johonkin kriisipuhelimeen, mutten ole viitsinyt, koska olen täällä perhekodissa, sanoisivat varmaan että mun pitäisi puhua tän perhekodin ohjaajille. Siinä onkin yksi ongelma, en pysty, en osaa luottaa heihin. Kumpa voisin vaan itkeä, mutta sekään ei onnistu, mä itken vaan silloin kun olen paniikissa.
Kun tulin tänne perhekotiin, en kokenut itseäni masentuneeksi, vaikka se diagnoosi roikkui mukana, nyt tilanne on toinen, nyt ensimmäistä kertaa koko 5-vuoden sisällä koen itseni masentuneeksi. Sillä muistan sen ajan kun olin 7.luokalla, silloin mulla oli tälläinen olo, ja silloin olin muiden mukaan masentunut. En silloinkaan saanut nukuttua kunnolla, en saanut syötyä lähes tulkoon mitään, mikään ei kiinnostanut, halusin olla vaan yksin. Nyt tilanne kun tilanne samalta, tein masennus testin ja pahalta näytti, en ole ikinä saanut niin suurta piste määrää. En uskalla sanoa testistä mitään aikuisille. Mutta onhan ne jo huomannut tuon syömis homman. Tosin, ne luulee että se on taas sitä etten halua syödä koska haluan laihtua. Ennen kun tulin tänne perhekotiin, mulla oli sitä. Mutta sitä se ei tällä kertaa ole. Vaikka mulla olisi nälkä, en vaan saa syötyä.
Mua suoraan sanottuna hävettää, kun en saa lähes tulkoon mitään tehtyä. Makaan tälläkin hetkellä sängyllä. Mä haluaisin sanoa noille ohjaajille totuuden olostani, mutten pysty. Mä en osaa luottaa. ☹️ Ja yleensä rupean vain peittämään todellista oloani. Nyt en ole jaksanut, mulla ei vaan voimavarat riitä, oon psyykkisesti ihan riekaleina. ☹️
Pyydän anteeksi, sekavaa kirjoitustani, olen liian väsynyt muodostamaan järkeviä lauseita, mutta mun oli pakko saada kirjoittaa, pahoitteluni.. Muutenkin kun päässäni on miljoona asiaa, mutta maailmassa on miljoona sanaa liian vähän että saisin ne kerrottua. Kiitos jos joku jaksaa edes lukea tämän

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 12.05.2014 klo 06:27

Onhan sinulla oikeus soittaa kriisipuhelimeen vaikka olet perhekodissa.
Soitin minäkin en vaan kertonut mitään perhekodista.
Sain myös käydä puhumassa perhekodin ulkopuolella jollekin nuorisotyöntekijälle.
En minä koskaan osannut perhekodissa mitään ohjaajille puhua.
Aivan samanlaiset oikeudet sulla on saada muualta apua vaikka oletkin perhekodissa.

Käyttäjä Pauliina_R (Työntekijä) (A-klinikkasäätiö) kirjoittanut 12.05.2014 klo 11:23

Moi Tearlerss,

toivon kovasti, että olosi alkaa helpottaa jossain vaiheessa. Maanvaiva tietää mistä puhuu, että vaikeuksista voi selviytyä. Ja jokaisella on oma tiensä niiden läpi. Tuntuu, että sä olet saanut aika hurjan ryteikön läpi tulla. Ehkäpä olet jo lähellä ratkaisuja ja helpotusta??

Ja kyllä se vaan niin on, ettei perhekodilla ihan joka lähtöön ole tarvittavaa apua. Usein auttaa ulkopuolinen apu pk:n lisäksi. Avun suunnittelun solmukohdissa on tärkeää miettiä, mistä sä hyödyt eniten? Onko sun tapasi käydä kiinni asioihin puhumalla? Kirjoittaa osaat, huomaan. Joskus auttaa, kun ottaakin piirtämisen tai valokuvaamisen avuksi. Joitain ihmisiä tukee eläinten kanssa oleminen, on olemassa niin ratsastus, taide kuin musiikkiterapiaa.

Voit itse miettiä, mikä on sua joskus auttanut? Tee sitä lisää!

Voit myös printata tuon ketjun aloitusviestin, ja mennä se kädessä perhekodin aikuisen luo. Että nyt sä kaipaat apua, mutta et saa sanottua. LUE!

Pahan olon lievittämistä tukevia työkaluja olet varmaan saanut jo paljon, mutta varoiksi mainittakoon mindfulness ja HOT-terapian keinot; rentotuta, olla läsnä tietoisesti. Kun rentoa ja hvyäksyvää läsnäoloa tässä hetkessä lisää, voi olo lähteä paranemaan kokonaisuudessaankin.

Tässä linkki Vahvistamo.fi ja alasivuun oivamieli.fi , joissa tietoa ja jopa mobiilisovellus minfulness -harjoituksiin!

Vahvistamo (Suomen Mielenterveysseura)

http://www.vahvistamo.fi/vahvistamo

Hyvinvointiohjelma Oiva - verkko- ja mobiilisovellus

http://oivamieli.fi/

Jaksamista päivä kerrallaan,

Pauliina_R
🙂👍

Käyttäjä Tearless kirjoittanut 12.05.2014 klo 15:28

Maanvaiva,
Kiitos tiedosta. 🙂 Voisin ihan hyvin soittaa tuohon kriisipuhelimeen vaikka heti..
Kävinhän itsekin juttelemassa nuorisopolilla psykologin kanssa, mutta lopetin ne koska se oli mulle liian raskasta kun välimatka oli 100 km sivu. Nykyään juttelen kahden viikon välein lääkärille.

Pauliina_R ;
Puhuminen ei ole ollut mun keino, pääsääntöisesti olen kirjoittanut. Mutta nyt tuntuu haluan puhua! Mutta ongelmana on vaan tuo luottamuksen puuttuminen. Ja juuri perjantaina kun olisin saanut sanottua rehellisesti kuinka paha olla mulla on, niin tuli sellainen tunne että mulle ollaan vihaisia tuon syömis-asian takia, koin ohjaajan hyökkäävänä ja menin lukkoon enkä pystynytkään sanomaan totuutta. :/
Ennen mua auttoi mun lemmikit. Mutta nyt kun olen täällä, 100km päässä niistä, ei nekään pysty auttamaan. Ilman kissaani, tuskin olisin edes hengissä! Onhan täällä nuo kissat, mutta ei se ole sama asia..
Olenkin joskus käynyt noilla sivuilla, mutten silloin jaksanut perehtyä niihin, kiitos kuitenkin!

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 13.05.2014 klo 15:32

Oletko kysynyt saisitko ottaa oman kissasi perhekotiin?
Minä sain ottaa koirani mukaan.
Käytkö kuinka usein kotonasi katsomassa kissaasi?

Käyttäjä Tearless kirjoittanut 13.05.2014 klo 16:17

En ole kysynyt, kun tiedän vastauksen. :/ en saa, sillä täällähän on nuo kissat. Ne tuskin tulisi toimeen. Molemmat koirani ovat olleet täällä pari yötä (eri aikaan tietenkin) mutta kun täällä on välillä tosi levotonta, paimenkoirani oli ihan hermona kun ihmiset huusivat ja pienempi koirani on vannoutunut vahti koira. :/ vahtii yökköä.. Eipä nukuttu pariin yöhön.
Käyn kotona katsomassa niitä todella harvoin. Nyt 3kuukauden aikana olen käynyt katsomassa niitä 3kertaa.

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 13.05.2014 klo 21:19

Ei ole pakko vastata mutta miksi käyt noin harvoin kotona? Onko se ehkä kaukana. Käykö sinulla siellä vieraita?

Vaikka oli minullakin kerran puoli vuotta etten halunnut käydä kotona, kun inhosin äitiä.
Mutta yleensä oli sellainen sääntö uudessa sijoituspaikassa, että kolme ensimmäistä viikkoa piti olla vaan siellä eikä saanut käydä kotana. Äiti olisi saanut käydä luonani mutta ei jaksanut käydä.
Sitten alkoi kotona vierailuoikeudet ja kotiin olisi saanut mennä joka viikonloppu. Vaikka sen oikeuden sitten menetti aika helposti, jos teki jotain väärin.

Voisithan kuitenkin kysyä omista kissoista, ei toisten kissat ole sama kuin toisten kissat.
Sano, että sulla on niitä ikävä ja kyllä ne varmaan menisi siinä muiden joukossa.

Käyttäjä Pauliina_R (Työntekijä) (A-klinikkasäätiö) kirjoittanut 15.05.2014 klo 11:30

Heippa Tearless!

Harmi kuulla, että luottamus on teillä hukassa. Kerrot hyvin tuosta perjantaista, jolloin olit valmis puhumaan, mutta pienet asiat sai sut muuttamaan mielesi ja menit lukkoon. Yritä uudelleen! Ole sitkeä. Uskon, että voit luottaa perhekodin aikuisiin. Ehkä voisit aloittaa tästä tunteesta, että on vaikea puhua, kun on vaikea luottaa?

Yhtään mistään ei aikuiset saisi arvostella. Joskus voi olla, että meille vaikeissa asioissa myös tulkitsemme viestejä eri tavalla kuin mitä ne on tarkoitettu. Jos tulee tällainen olo, opettele kertomaan että kuule, nyt tuntuu että arvostelet syömättömyyttäni, eikä se auta yhtään. Voit myös antaa tämän ketjun linkin sun ohjaajille, mitäs sanot?

Ethän nyt lannistu. On niin hieno asia, että kaikkien näiden vaikeuksien jälkeen haluat puhua! Siitä alkaa toipuminen!

Onnea Oivamieli.fi -sivun kanssa, ne harjoitukset voi oikeasti auttaa parantamaan oloa.

Tsemppiterkuin

Pauliina_R

🙂👍

Käyttäjä Tearless kirjoittanut 15.05.2014 klo 19:26

Maanvaiva;
Käyn kotona harvoin koska olen kuluneiden 3kuukauden aikana kokenut itseni sen verran huonokuntoiseksi etten ole suostunut menemään. Ja muutenkin, mulle jäi kotiin menemisestä kammo, kun olin erittäin ahdistunut palaverin jälkeen ja mut pakotettiin kotiin, kun pääsin takaisin pk:lle sain neljä paniikkikohtausta 1½ tunnin aikana. Sama homma seuraavalla kerralla. Kolmas kerta menikin jo ihan hyvin. Vaikka haluaisin mennä kotiin koirien ja kissan takia, nuo vaan muistuu mieleen.
Mulla on kesällä mahdollisuus saada tuo paimenkoirani tänne, JOS mun vointi sen sallii. Sillä nyt täältä yks aikuinen jo tietää paremmin missä mennään, annoin luvan lukea blogiani.
Kyllähän mun vanhemmat käy täällä aina kun jaksavat. Onhan tuo välimatka aika pitkä, 100km, ymmärrän hyvin ettei välttämättä joka viikonloppu jaksa tulla.

Tuo mun kissa tuskin menisi täällä, aikamoinen riitapukari kun on. Samaa voisi sanoa näistä kissoista täällä, tappelevat jo keskenään.

Pauliina_R;
Ne tietää sen, että mun on vaikea puhua niille. Olin maanantaina jo sen verran lopussa, että menin juttelemaan nuorten chattiin, oma ohjaajani sai tietää, vaikutti tosi tympeältä loppu illan mua kohtaan. Sain muutenkin palautetta ohjaajilta siitä, enpä mene enää. Tuli sellainen tunne, että jos en puhu täältä kenellekään, niin mun pakko kestää kaikki yksin.
Mä alan ehkä pikkuhiljaa luottamaan tuohon yhteen tyyppiin, vaikka harkitsin etten anna senkään enää lukea blogiani, niin annan kuitenkin. Sille on ehkä helpointa kertoa asioita, ainakin blogin välityksellä. Ja sitten kun se tietää mitä oon kirjoittanut blogiini, se ei kerro niistä kenellekään, vaikka aluksi epäilinkin..
Voisinhan mä rohkaistua, antamaan tämän linkin sille. Tai näyttämään suoraan puhelimesta, sillähän tätä kirjoitan nyttenkin.. Mutta kun en halua niiden tietävän nimimerkkiäni, joudun varmaan lukemaan :/

Käyttäjä Pauliina_R (Työntekijä) (A-klinikkasäätiö) kirjoittanut 19.05.2014 klo 15:53

Moi Tearless.

Mene toki sinne chattiin jatkossakin, jos se tuntuu hyvältä. Ehkäpä voit myös saada neuvoja puhumisen vaikeuteen sieltä? Muistathatn myös Tukinetin Net-tuen. Sieltä saa tukea kahdenvälisesti.

Usein näyttää siltä, että meidän aikuisten on joskus vaikea käsittää, mitä nettielämä on. Muistakaa siksi kertoa kokemuksistanne, että aikuiset ymmärtävät, miten tärkeä osa tavallista elämää netti on! On mieletön juttu kohdata vaikkapa vertaisiaan netissä, joiden ei tiennyt olevan olemassakaan. Saati sitten, että netistä voi saada oikeaa apua. Näistä kannattaa kertoa, niin aikuiset alkavat käsittää, ettei aina ole kannattavaa vain rajata netin käyttöä. Toki joku tasapaino on elämässä syytä olla, että on elämää netin ulkopuolellakin 🙂

Valitettavasti tämä on viimeinen viestini tällä kertaa. Toivottavasti asiat alkavat järjestyä elämässäsi. Ehkäpä tuo koiran saaminen luoksesi motivoi ottamaan pieniä askelia perhekodillakin? Hyvä idea myös lukea tekstejäsi!

Muista myös, että olet jo selviytynyt paljosta. Sussa on voimaa, joka auttaa eteenpäin elämässä, päivä kerrallaan. Selviydyt kyllä 🙂👍

Pauliina_R
nettisossu

Käyttäjä Tearless kirjoittanut 19.08.2014 klo 17:50

Täällä taas... Tilanne on edelleen sama kuin tämän ketjun aloitettuani. Mutta tänään, tuntui kuin maailma olisi kaatunut niskaani. Koirani lähti koeajalle (toivon mukaan) uuteen kotiinsa. Musta ei ollut sille kouluttajaksi, mieleni on liian riekaleina.
Mulla oli 2viikon "viiltely-putki" päällä, eli olin 2vko:n aikana 2päivää viiltämättä täällä perhekodilla. Mieleni ei kestä mitään. Jo että joku sanoo huomenta, saa ajatukseni jumiin, meinaan jo ruveta hermoilemaan että mitä sanon? Olen tällä hetkellä kaupassa, ihmisten näkyvillä, haluan pois, täällä oleminen ahdistaa tällä kertaa entistä enemmän. Voisinpa vetäytyä oloihini!