Nellie kirjoitti 4.10.2011 16:36

Olen kohta 15 vuotias tyttö, takana jo useamman vuoden itsetunto-ongelmat ja paheneva masennus. Haluaisin mielipiteitä siitä mitä seuraavaksi..

Käyn säännöllisesti koulukuraattorilla, joka sanoo kaiken olevan hyvin.
"Se menee ohi" on yleisin lause mikä tähän asiaan liittyen kuuluu kenenkään suusta.
Entä jos se ei mene ohi?

Kaksi vuotta olen odottanut että kaikki palaisi normaaliksi, olisin taas iloinen.
Mitään ei ole tapahtunut.

Itsetunto huononee päivä päivältä, kaikki juontaa juurensa jo päiväkodissa alkaneeseen kiusaamiseen ja alistamiseen sekä perheen että ystävien keskellä. Kesti lähes puolet elämästäni, että päädyin tähän tilanteeseen eikä tästä hetkessä poiskaan pääse, ymmärrän sen.

Kuraattori on ainut apu jonka puoleen olen kääntynyt, aluksi ajattelin että kuinka mukavaa kun joku kuuntelee. Nyt huomaan, että hoito ei ole mitään parasta mahdollista.
Muutama tuntemani ihminen on saanut kuraattorilta diagnoosin masennukseen, toiset suoran lähetteen osastolle, ja minä, tapauksista yksi vakavimmista, jumitan siellä ilman minkäänlaista suuntaa elämässä.

Kysymys siis kuuluu, mitä teen? Hakeudunko psykologin puheille, ehdotanko kuraattorille pidemmälle vietyä hoitoa tai jotain muuta?

Kotonani ei asiasta tiedetä melkein mitään, kaikki olettavat että olen täydellinen nuori nainen.
Pärjään koulussa ja kotonani on "kaikki hyvin".. Asiat eivät vaan minun kohdallani ole enää hyvin. Olen kaksonen, minulla on identtinen sisko joka tekee kaiken paremmin kuin minä.
Koko elämäni olen joutunut kuuntelemaan haukkuja, ja ollut syypää kaikkeen.

Nykyään elämä on pelkkää samaa paksua puuroa päivästä päivään. Pelkään ajatella tulevaa, koska ei minulle voi olla tulevaisuutta, se on mahdotonta. Jo pelkkä huominen pelottaa.
Suvussani on myös todettu vaikeita masennustapauksia joka vain lisää huolta itsestäni.

Pyydän, kertokaa mielipiteenne tilanteestani.

Hei Nellie!

Mitä lyhyesti kerroit olosuhteista minkä keskellä elämääsi elät,
- kaksoissikosta joka kaikessa saa kehuja kun sinua sen sijaan moititaan -
syyllistäminen -
ja mitä muuta ikävää elämääsi sisältyykään,
tarvitset nyt kun näin hyvin tiedostat omaa tilaasi
semmoista itsen kannustus latausta
eli
tsemppaa itseäsi kun tilnteessa sinua moititaan esim niin, että
asioilla on toinenkin puoli; jos tässä minusta halutaan nähdä vaan epäonnistuva puoli
se on vain puoli totuutta. Samaan asiaan/tilanteeseen liittyy toinen puoli jota he ei sinulle sano vaan sulla on hoksottimet huomata että olet hyväkin.
Aika armotonta jos oma perhe ei koskaan kannusta vaan aina kaataa kököt niskaan.

Tsemppi tukea lähetän!

Itsestään tilanne ei muutu hyväksi.
Saat vahvistua pitämään puoliasi.
MItä rohkeammin nostat pääsi, sitä nujumpaa voi olla aluksi vastustus,
mutta se kestää vaan aikansa.
Pääasia, että ymmärrät olevasi enemmän kuin he sinulle myönteistä palautetta antavat.

Se, että kannat huolta itsestäsi, on terveen merkki.
Vaikka suvussasi on ollut ja kenties on muitakin kuin mihin viittasit viestissäsi,
muista että se alavireisyys ei ole kuolemaksi.
Masennus on kuin illankajoa aamussakin, sen hyväksyminen on osa elämää.
Jos siitä on liiassa määrin surua, lääkitys on olemassa ja se tasaa apatianvaihteluita.

Jos /kun käyt kuraattorilla, kysy mitä hän sanoo neuvoa esim.tuohon että sinua pidetään kotona kuin sylkykuppina?
Minkälaista tukea hän voi sinulle antaa konkreettisiin tilanteisiin esim tuo mitä mainitsin?

Muistan sinua Nellie.
V o i m i a <3

erakoksiko kirjoitti 4.10.2011 22:23

Hei Nellie!

Mitä lyhyesti kerroit olosuhteista minkä keskellä elämääsi elät,
- kaksoissikosta joka kaikessa saa kehuja kun sinua sen sijaan moititaan -
syyllistäminen -
ja mitä muuta ikävää elämääsi sisältyykään,
tarvitset nyt kun näin hyvin tiedostat omaa tilaasi
semmoista itsen kannustus latausta
eli
tsemppaa itseäsi kun tilnteessa sinua moititaan esim niin, että
asioilla on toinenkin puoli; jos tässä minusta halutaan nähdä vaan epäonnistuva puoli
se on vain puoli totuutta. Samaan asiaan/tilanteeseen liittyy toinen puoli jota he ei sinulle sano vaan sulla on hoksottimet huomata että olet hyväkin.
Aika armotonta jos oma perhe ei koskaan kannusta vaan aina kaataa kököt niskaan.

Tsemppi tukea lähetän!

Itsestään tilanne ei muutu hyväksi.
Saat vahvistua pitämään puoliasi.
MItä rohkeammin nostat pääsi, sitä nujumpaa voi olla aluksi vastustus,
mutta se kestää vaan aikansa.
Pääasia, että ymmärrät olevasi enemmän kuin he sinulle myönteistä palautetta antavat.

Se, että kannat huolta itsestäsi, on terveen merkki.
Vaikka suvussasi on ollut ja kenties on muitakin kuin mihin viittasit viestissäsi,
muista että se alavireisyys ei ole kuolemaksi.
Masennus on kuin illankajoa aamussakin, sen hyväksyminen on osa elämää.
Jos siitä on liiassa määrin surua, lääkitys on olemassa ja se tasaa apatianvaihteluita.

Jos /kun käyt kuraattorilla, kysy mitä hän sanoo neuvoa esim.tuohon että sinua pidetään kotona kuin sylkykuppina?
Minkälaista tukea hän voi sinulle antaa konkreettisiin tilanteisiin esim tuo mitä mainitsin?

Muistan sinua Nellie.
V o i m i a <3

Ensinnäkin suuri kiitos siitä että jaksat välittää, se merkkaa mulle tosi paljon.

Mä yritän ja yritän "tsempata" itteeni jaksamaan eteenpäin, ja jos en ois siinä edes joskus onnistunu, olisinko mä tässä?
Nykyään se on vaa kaikkien muidenki asioiden ohella vaikeempaa.

Vaikka mä saisin kehuja ne menee ohi korvien, mun mieli on sen verran valikoiva näiden asioiden suhteen nykyään..

Niin, masennukseen on lääkitys ja muutakin apua. Sehän tässä on se ongelma etten vaa pääse sinne asti, kuraattori ei älyä enkä viiti olla epäkiitollinen ja vaihtaa sitä johonki toiseen.. :I

Ja kun mä sinne menen, mun aivoissa napsahtaa. Alan vähätellä kaikkea minkä oon tännekki vuodattanu, en pysty katsoo sitä silmiin.. Kai mä ajattelen etten ole sen avun arvoinen.
Kyllä mä neuvoja saan, enemmän kuin tarpeeksi mutta osa niistä ei vaan auta.

Tekee mieli luovuttaa, entä jos en oo tarpeeksi elämään tätä elämää?
Entä jos mua ei koskaan tarkotettu elämään näin pitkään?

Ei kannata luovuttaa.
Elämä on taistelua ja sinä tulet vahvistumaan vaikka nyt vaikuttaa siltä, ettei valoa 'tunnu' olevan missään.
Meillä on älyttömän kova itsekritiikki,
sen karikoissa kun saavutamme sopivan itseluottamuksen,
kuljemme kohti mitä tahansa vaikeuksia eivätkä ne meitä kaada.
Tsemppiä Nellie!
🙂👍

Kirjoitin aloitusviestissä tästä kuraattorista, tänään hän sai tietää itsetuhoisuudestani ja soitti perheelleni. Ensikuussa odottaa psykologi ja psykoterapiaa suositellaan..

Vanhempani suhtautuivat asiaan yllättävän hyvin, vaikka tiedän tästä illasta tulevan vaikea kun he tulevat töistä. Joudun vastaamaan todella moniin kysymyksiin ja parhaimmassa tapauksessa kuuntelemaan syytöksiä..

Lopulta olen onnellinen siitä, että asiaani viedään eteenpäin.
Toivon että tämä lähtee tästä parempaan, kiitos kaikesta tuesta jonka olen täältäkin saanut.