Heip, minun tarina.
En oikein tiedä saako tänne vain alottaa uutta threadia, mutta jos minä jotain kerron ku kaikki muutkin. 🤔
Minun masennus alkoi muutama vuosi sitten, kun isoäiti kuoli. Hänellä oli syöpä joka tappoi hänet hitaasti ja kivuliaasti. Sitten kuoli yllättäen täti sairauskohtaukseen, hän oli about 35v vanha. Minun suku on aina ollut hyvin läheinen, mutta en oiken edes itse odottanut että nämä kuolemat vaikutti minuun niin paljon. Sitten minun vanhempani erosivat, isä lähti, ja jouduimme muuttamaan pieneen asuntoon koska ei ollut varaa entiseen. Pikkuhiljaa aloin eristätymään, en jaksanut enää jutella kavereiden kanssa, joten hekin häipyivät elämästäni. Ainoa henkilö joka todella piti minua elossa oli eräs nainen, jonka kanssa olen jutellut internetin kautta yli 2 vuotta, joka päivä. Tiedän että tämä kuulostaa helvetin säälittävältä, mutta se on totuus. Me oltiin alussa vain ystäviä, mutta sitten se jotenkin kehittyi siitä. Me alettiin juttelemaan puhelimen kanssa, ja niin edelleen. Ainoa ongelma oli siinä että hän asui Ruotsissa, ja minä olin nyt niin eristätynyt etten edes pystyisi ajattelemaan käymistä siellä. Lopulta muutama viikko sitten hän sanoi että ei enää pysty odottamaan, hän haluaa jotain ”oikeaa”. Joten me sovittiin että ei enää juteltaisi yhtään, edes ystävänä, jotta me kumpikin pystyisimme menemään eteempäin elämässä eikä vain haaveilla toisistamme. Mutta se murskasi minut. Ainoa henkilö josta välitin, jota varten jopa elin, hävisi. Koitin itsemurhaa, mutta se ei onnistunut ikävän sattuman kautta. Sen jälkeen näin miten hädissään äitini on, ja lupasin itselleni että en tee tätä enää hänen takia. Mutta kuitenkin ajattelen kuolemaa joka päivä, en edes pysty ajattelemaan mistä saisin voimia jatkaa normaalia elämää. Olen käynyt psykologilla nyt about 6-8 kuukautta ja käynyt läpi monta lääkemerkkiä mutta mikään ei ole tehonnut. Nyt otan vain yhden pillerin ilta joka auttaa saamaan unta ja hoitaa mielenterveyttä.
T, JK.
Niin ja unohdin lisätä että olen sairaslomalla koulusta tällä hetkellä ja ikää on 18v. Ja en ole kertonut kenellekkään tuosta internet ystävyydestä, en edes psykologille. Tuntuu että ei ne ymmärrä vaan ajattelee sitä jonain tyhmänä nykypäivän teinikliseenä. Hän oli minulle suuri tuki vaikeimpinakin hetkinä, silloin kun kukaan muu ei osannut auttaa. Ehkä tuntuu helpommalta kirjoittaa tänne tästä anonyymisti ja kuulla mitä mieltä muut ovat ensin.
Minusta ei tuossa tekstissäsi mikään ollut säälittävää!
On hienoa jos olit löytänyt jonkun jolle jutella.
En osaa kauheasti nyt mitään sanoa, mutta hienoa että olet hakenut apua, ja päättänyt että aijot elää, vaikka vain äitisi takia.
Toivottavasti olosi paranee! 🙂🌻
~Annie~
Heippa Jesmo!
Olet kokenut niin paljon niin nuorena! Vaikutat herkältä ja välittävältä ihmiseltä. Vaikeuksissasikin ajattelet äitiäsi. Hyvä, että olet huomannut avun tarpeesi! Heikkoutensa myöntäminen vaatii rohkeutta. Toisaalta kukaan meistä ei ole haavoittumaton; vastoinkäymiset sattuvat jokaiseen.
Sinua on auttanut nainen, joka on tuntunut ymmärtävän pulmiasi paremmin kuin kukaan muu. On luonnollista, että tarvitset empatiaa ja ymmärrystä. Kun ymmärrystä saa, se kannustaa avautumaan edelleen. Lähentyessänne naisen kanssa olet vetäytynyt muista, niistäkin, jotka ovat kauan osoittaneet välittävänsä. Jos he ovat ennenkin olleet tukenasi, niin mikseivät myös potiessasi erotuskaa? Ammattiauttaja ei säikähdä puheitasi. Niin monenlaista hän on nähnyt.
Etkö haluakin päästä ennemmin pois tuskastasi kuin lopettaa elämääsi? Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Toivon elämääsi kaikkea hyvää! 🙂👍
Juu, haluaisin todella alkaa elämään normaalia elämää taas. Vanhoihin kavereihin ei vaan saa otettua yhteyttä kun tuntuu että on kulunut niin kauan että heillä on nyt oma elämänsä eikä tartteis minua siihen. Ja vaikka saisinkin yhteyden, ja he pyytäisivät menemään ulos joitain tekemään, mitäpä sitten kun tuntuukin että ei piru vie jaksa lähteä minnekkään. Ja olen todellakin hakenut ammattiapua, mutta se ei ole vielä oikein tehonnut suuntaan eikä toiseen. Aikoivat laittaa osastolle, mutta en itse pystynyt siihen. Lääkärille on aika ensi viikolla ja ajattelin pyytää jos vielä kokeillaan jotain toista lääkettä, vaikka tiedän kyllä että tähän ei ole mitään ihmeparannusta. Nyt yritän saada elämästä kiinni pikkuhiljaa, hyvin pienin askelin, mutta välillä tuntuu aika toivottomolta yritykseltä. Mutta kiitos vastauksistanne, oli mukava kuulla mielipiteenne. 🙂
Jesmo, olet yksinäinen, mutta joku saa sinusta vielä hyvän ystävän! Sinussa on herkkyyttä ja välittämistä - tärkeitä todellisen ystävän ominaisuuksia. Voit olla hyvä kuuntelija, jollaisia ei koskaan ole liikaa. Menetyksesi voisivat kuitenkin aikaansaada sen, ettet uskaltaisi kiintyä. Se olisi sääli.
Samanlaisia ihmisiä ei ole kuin menettämäsi henkilöt. Sinulla on kauniita muistoja, joita kukaan ei voi sinulta viedä. Ehkä jokin päivä jaksat hymyillä niille. Kuolleet läheisesikin olisivat halunneet sinun pääsevän eteenpäin. Listaisitko asioita, jotka ovat hyvin elämässäsi?
Kiitos kauniista sanoista. Jaaha, mitähän niitä hyviä asiota olisi... Olen yrittänyt ulkoilla enemmän, vaikkakin vain sen takia että se lieventää psykologin ja vanhempien huolia. Lukemisen aloitin uudelleen, ja jaksan keskittyä siihen nyt. Terveys on vielä tallella, joka on aina hyvä asia varsinkin kun on nähnyt oman äidin rapistuvan sairauksien takia. On kait tuossa nyt joitan edes. 😉