Onpas vaikea aloittaa tätä viestiä. Kädet tärisevätkin. Näköjään tämä hermostuttaa minua vaikka tuntemattomillehan tässä kirjoittelen. Mutta asiaan.

Olen nuori aikuinen ja täysin hukassa (kuten varmasti moni muukin en epäile). Minulla on unelmia ja toiveita joiden haluan toteutuvan, mutta ongelmani liittyy jaksamiseen ja elämänhaluun. Kuten päiväkirjaani kirjoitin: En jaksa elää. Haluan elää mutta mieleni ei anna periksi vaan jumittaa minut tähän toivottomuuden tunteeseen.

Oikeastaan minulla ei ole mitään syytä olla tällainen. Minulla on kavereita ja muutama ystävä joiden kanssa puhua. Perheeni on mukava ja opiskelutkin menevät ihan hyvin. Mutta silti olen itkuinen, ahdistunut ja mietin kuolemaa. Minusta tuntuu että minulla ei ole mitään syytä elää, kaikki pyörii ilman minuakin ja jos lähtisin muut pärjäisivät. Tämä kaikki alkoi kun parannuin anoreksiasta. (Kyllä kun parannuin). Olen aina ollut hyvä näyttelemään ja kun aloin olla normaalipainoinen hoitoni lopulla sain terapeuttini vakuuttumaan että kaikki on kunnossa. En pitänyt hänestä ollenkaan enkä halunnut puhua hänelle, vaikka hän oli mukava ja halusi vain auttaa. Mutta olen sitä mieltä että kaikki se hoito vain sai minut siirtymään vaiheesta toiseen. Menetin kontrollin vaikka hoito henkilökunta sanoi että sitä anorektikot pelkäävät ja niin ei oikeasti tapahdu. Haha. Kuinka väärässä he olivatkaan, tai sitten hoitoni jäi pahasti kesken! Mutta kun en halunnut hoitoa sillä pelkäsin sen tuhoavan kaikki unelmani ja jos totta puhutaan anoreksia diagnoosini on vaikeuttanut montaa unelmaani joita olen yrittänyt toteuttaa.

Nyt kun mietin asiaa tämä kaikki on kytenyt sisälläni luultavasti jo lapsesta asti, mutta nyt kun kaikki paineet (opiskelut ja ihmissuhteet joita onnistuin hyvin hajottamaan anoreksiani aikana- en onneksi kaikkia) ovat olleet päällä jokin on napsahtanut. Olen jo pitkään yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni. Ruvennut liikkumaan ja keksinyt tekemistä mutta muutaman päivän jälkeen se päättyy siihen että löydän itseni peiton alta itkemässä sitä että en jaksa, henkisesti. Elämä vain tuntuu turhalta. Pelkään hakea apua koska uskon sen taas tuhoavan suunnitelmani ja tulevaisuuteni. En vain tiedä mitä tehdä kun elämänhalu on mennyt enkä voi puhua siitä kellekään koska en halua huolestuttaa rakkaitani enempää. Anoreksiani sai jo riittää. Koska jos kerron tästä tunnen itseni itsekkääksi ja heikoksi, joka on kyllä totta. Heikko ja yksin. Olen yksin kieron mieleni kanssa joka on sekoamassa. Ääneen en uskalla sitä sanoa, mutta hiljaa mielessäni huudan, Apua.