Onpa mukava yllätys nähdä, millaiseen kultasuoneen iskinkään aiheellani. Täältähän löytyy useampiakin tarinoita siihen liittyen. 🙂
Sellaiset asiat kuin oman vanhemman itsemurha ja vammaisuus ovat uskoakseni asioita, joiden häpeäminen ei ole tarpeellista, vaikka luonnollista olisikin. Ne kuulostavat korviini niin suurilta epäkohdilta, ettei yksi pieni ihminen niiden syntymisestä voi olla vastuussa.
Siksi itse häpeän enemmänkin sellaisia pienempiä tilanteita ja asioita - sellaisia, joista uskon olevani jollakin tapaa vastuussa. Voin itse loppujen lopuksi päättää, miten missäkin tilanteessa käyttäydyn, joten jos satun käyttäytymään mielestäni tyhmästi (miksiköhän sitä muuten tulee joskus käyttäydyttyä tyhmästi?), saan syyttää vain itseäni.
Jotkut - tai ainakin joku - teistä tuntuivat kokevan olevansa ujoja tietyssä seurassa(vaikka nyt siinä miesporukassa), eivätkä olevan sinut sen puolensa kanssa. Olenko oikeassa? Itse olen kokenut itseni kovinkin ujoksi ennen, mutta onneksi ihminen voi halutessaan koettaa hieman opetella tulemaan ulos kuorestaan, jos uskoo sen voivan helpottaa elämää. 🙂
Osittain uskon häpeän tunteen olevan opittua. Jos omassa synnyinperheessä on oltu hyvin tarkkoja siitä, miten asiat pitäisi tehdä ja ehkä vieläpä syyllistetty, jos niin ei ole niitä onnistunut tekemään, niin ei taida olla kummoinen ihme, jos vanhempanakin kokee mielestään epäonnistuessaan samanlaisen häpeäreaktion kuin lapsuusperheessä aikoinaan. Kun on joskus oppinut reagoimaan tiettyihin tilanteisiin häpeämällä, voi olla vaikeaa yrittää olla noudattamatta oppia vastaisuudessa.
Mitä enemmän itseltään vaatii, sitä enemmän varmaankin tuntee häpeää epäonnistuessaan (tai "epäonnistuessaan", jolloin kukaan muu itsensä lisäksi ei minkäänlaista virhettä käytöksessä huomaa). Perfektionismi eli täydellisyydentavoittelu on siis aika hyvä ruokkija tälle pikku tunteelle, vai mitä?
Se taas, miten paljon kukakin on oma itsensä seurassa, riippuu varmaankin näkökulmasta; mitä sitten tarkoittaakaan se kuuluisa lausahdus: "Ole oma itsesi!"? No, itse uskon, että kaikilla meillä on erilaisia rooleja riippuen siitä, kenen kanssa olemme tekemisissä, ja että täysin omia itsejämme olemme vain silloin, kun meillä on mahdollisuus ilmaista itseämme ja tunteitamme juuri niin kuin itse näemme parhaiksi - toisin sanoen luultavasti korkeintaan läheisimmän tuntemamme ihmisen kanssa itsemme lisäksi.
Tällaisia ajatuksia minulle syntyi teidän viestienne pohjalta. 🙂 Pärjäillään!
IisaMari