Minä häpeän eniten äitini itsemurhaa.
Toiseksi eniten häpeän omaa vammaisuuttani.

Lisäksi minä nautin siitä että noita häpeän. sitäkin häpeän.

Kiinnostava keskustelunaihe. 🙂👍

Jos minun pitäisi valita kahdesta sanasta itseäni kuvaavampi, hyväksyntä vai häpeä, se kallistuisi heti häpeään.

"Itse olen joskus ihan hukassa oman häpeäni kanssa - en siis ollenkaan tiedä, mitä tehdä sen kanssa. Jos uskon tehneeni jotain typerää, naurettavaa tai halveksuttavaa muiden ihmisten nähden, häpeän valtavasti. "

Sama täällä. Jatkuva häpeän tunne vie valtavasti energiaa...

En voi mennä mihinkään uusiin tilanteisiin. Elämäni on pelkkää taktikointia ja suorittamista.
☹️

Häpeän itseäni erityisesti, kun joku hyvännäköinen mies tulee juttelemaan minulle. Vaikutan aivan varmasti jotenkin kylmältä ja ylimieliseltä persoonalta, vaikka en piru vie ole!

Kerro toki itsestäsikin. 🙂

Hyvää kesän jatkoa,
Miaka

Hyvä aihe! 🙂

Häpeän oikeastaan itseeni kokonaan ja sitä millainen olen. Miksi olen tälläinen? Miksi synnyin tälläiseksi? Miksi en ole kauniimpi ja laihempi? Häpeän itseäni. Varsinkin jos on poikia siinä samassa seurassa häpeän itseäni, koska mielestäni kaikki ystäväni ovat paljon kauniimpia ja pystyvät helposti puhumaan pojille. Mää en.

Voisimpa muuttua, häpeän olla tälläinen. ☹️

Kiintoisa aihe minustakin, sillä yleisesti ottaen oma elämäni on pelkkää häpeää. Häpeän kaikkea mitä teen tai sanon tai jätän tekemättä tai sanomatta. Luultavasti tämäkin, että kirjoitan tästä tänne, hävettää minua joskus myöhemmin ☹️

Häpeä estää tekemästä asioita. En kehtaa koskaan mennä enää samoihin kampaamoihin, joissa olen kerran käynyt, koska häpeän sitä miten edellisellä kerralla käyttäydyin tai miten puhuin. En kehtaa mennä enää samaan tatuointi/lävistysliikkeeseen missä otin ensimmäisen tatuointini, sillä häpeän sitä ensimmäistä kertaa. Koulussa jos joku kysyy minulta jotain, tai muuten tulee juttelemaan, jälkikäteen häpeän kaikkea mitä sanoin.

Viimeksi tänään häpesin, kun poikaystäväni kaveri tuli kylään, enkä kehdannut olla heidän kanssaan tekemisissä vaan sulkeuduin makuuhuoneeseen "nukkumaan". Häpeän siis olla näin epäsosiaalinen.

Olisi kai noita esimerkkejä vieläkin, mutta siinä näin äkkiseltään mieleen tulevat.

Miaka kirjoitti 31.5.2010 15:25
Jatkuva häpeän tunne vie valtavasti energiaa...

En voi mennä mihinkään uusiin tilanteisiin. Elämäni on pelkkää taktikointia ja suorittamista.
☹️

Niinpä, sama täällä. Häpeä ja häpeällisten asioiden välttäminen on hirveän kuluttavaa ja ahdistavaa. Jos vain jotenkin saisi itsetuntoa paremmaksi, niin ehkä se häpeäntunnekkin joskus hellittäisi...

Mutta kertokaapa toki te muutkin lisää!

Todella hyvä aihe. 🙂

Minuakin häpeä estää tekemästä monia asioita.

Juuri äsken kävin kaupassa. Olin päättänyt, että haluan mansikkajäätelöä, josta pidän kovasti. Kaupassa ollessa minua alkoi hävettää kovasti, että haluan jotain tuollaista epäterveellistä herkkua. Päädyinkin sitten ostamaan banaaneja sekä mysliä. Hyvä sinäänsä, että päädyin terveellisempään vaihtoehtoon, mutta se on kovin rasittavaakin, sillä joskus haluaisin herkutellakin. En vain pysty ostamaan mitään tuotetta, minkä joku muu voisi ajatella olevan epäterveellistä. Näin käy joka kerta. ☹️

Lenkkeilen säännöllisesti ja pidän kunnostani suht hyvin huolta. Lenkkeilynkin joudun tekemään joko todella aikaisin aamulla, tai myöhään yöllä. Häpeän sitä, miltä näytän juostessa, joten en pysty siihen, jos joku näkee. Olen monesti myöhästynyt junastakin, kun juna on ollut laiturilla ja minun olisi pitänyt juosta muutama kymmenen metriä siihen ennättääkseni, mutta en pysty siihenkään. Häpeän myös sitä, että minulle tulee juostessa hiki.

Häpeän sitä, jos esitän jonkin asian huonommalla tavalla, kuin mihin olisin pystynyt. Jäänkin aina pohtimaan pitkään sanomisiani ja sättimään itseäni, jos olen käyttänyt vähemmän optimaalisia sanavalintoja aivan arkipäiväisissäkin tilanteissa.

Yksi kaikkein suurimmista häpeän tunteista valtaa minut, jos joskus sanon väärän vastauksen johonkin kysymykseen. Niin ei vain voi tapahtua. Minun pitää aina olla oikeassa, siksi monesti olenkin vastaamatta, jos en ole täysin 100% varma vastaukseni todenpitävyydestä.

Luulen, että yksi vahva syy minkä takia häpeän monenlaisia asioita on se, että uskon, että minun pitäisi olla kaikin tavoin parempi, kuin tavallisten ihmisten. Minun pitäisi aina näyttää esimerkkiä muille ja olla hyvän käytöksen, moraalin ja hyvien elintapojen airut.

"Koulussa jos joku kysyy minulta jotain, tai muuten tulee juttelemaan, jälkikäteen häpeän kaikkea mitä sanoin. "

Minulla on samanlainen tilanne aina kun varsinkin tutustun uusiin ihmisiin.
Sen sijaan, että vain keskittyisin keskustelutoveriini 100 %, huomio kiinnittyy jälkikäteen siihen, kuinka esim. elehdin tai puhuin.

Minulla on tämän takia paljon myös keskittymisvaikeuksia sosiaalisissa tilanteissa. Kuuloni (ei ole lääkärin mielestä mitään vikaa) alkaa yhtäkkiä reistailla, ja sen seurauksena saatan vetäytyä. Tapani olla ylipäätänsä missään vuorovaikutuksessa on niin väkinäistä.
Minulla on vain muutama läheinen, joiden seurassa pystyn olemaan oma itseni.

"Häpeän itseäni. Varsinkin jos on poikia siinä samassa seurassa häpeän itseäni, koska mielestäni kaikki ystäväni ovat paljon kauniimpia ja pystyvät helposti puhumaan pojille. Mää en. "

Sama vika Rahikaisella. Kaikki kaverini ovat paljon lahjakkaampia ja itsevarmempia, ja sen takia he pääsevätkin elämässä eteenpäin, toisin kuin minä.

Ergo: Tuttuja juttuja! Jätän toisinaan ostamatta asioita joita haluaisin kovasti.
Häpeän hyvin paljon tapaani liikkua. Pelkään sanovani jotakin typerää.

Lyhyesti ilmastuna : Nolostun pikkuasioistakin, ja loukkaannun helposti.
Jos yksi ihminen sanoo ilkeästi, saan siitä ainakin viikon mittaisen trauman.
Olen monestakin syystä itkenyt itseni uneen, myös siitä, että en saa tässä elämässä aikaiseksi mitään mielekästä. Joudun lopulta tyytymään b-luokan vaihtoehtoihin. ;(

Pahoittelen itsesääliäni. Se ei ole kaunista luettavaa.
🤔

Hienoa, että tässä universumissa kuitenkin on kohtalotovereita. 🙂

Onpa mukava yllätys nähdä, millaiseen kultasuoneen iskinkään aiheellani. Täältähän löytyy useampiakin tarinoita siihen liittyen. 🙂

Sellaiset asiat kuin oman vanhemman itsemurha ja vammaisuus ovat uskoakseni asioita, joiden häpeäminen ei ole tarpeellista, vaikka luonnollista olisikin. Ne kuulostavat korviini niin suurilta epäkohdilta, ettei yksi pieni ihminen niiden syntymisestä voi olla vastuussa.

Siksi itse häpeän enemmänkin sellaisia pienempiä tilanteita ja asioita - sellaisia, joista uskon olevani jollakin tapaa vastuussa. Voin itse loppujen lopuksi päättää, miten missäkin tilanteessa käyttäydyn, joten jos satun käyttäytymään mielestäni tyhmästi (miksiköhän sitä muuten tulee joskus käyttäydyttyä tyhmästi?), saan syyttää vain itseäni.

Jotkut - tai ainakin joku - teistä tuntuivat kokevan olevansa ujoja tietyssä seurassa(vaikka nyt siinä miesporukassa), eivätkä olevan sinut sen puolensa kanssa. Olenko oikeassa? Itse olen kokenut itseni kovinkin ujoksi ennen, mutta onneksi ihminen voi halutessaan koettaa hieman opetella tulemaan ulos kuorestaan, jos uskoo sen voivan helpottaa elämää. 🙂

Osittain uskon häpeän tunteen olevan opittua. Jos omassa synnyinperheessä on oltu hyvin tarkkoja siitä, miten asiat pitäisi tehdä ja ehkä vieläpä syyllistetty, jos niin ei ole niitä onnistunut tekemään, niin ei taida olla kummoinen ihme, jos vanhempanakin kokee mielestään epäonnistuessaan samanlaisen häpeäreaktion kuin lapsuusperheessä aikoinaan. Kun on joskus oppinut reagoimaan tiettyihin tilanteisiin häpeämällä, voi olla vaikeaa yrittää olla noudattamatta oppia vastaisuudessa.

Mitä enemmän itseltään vaatii, sitä enemmän varmaankin tuntee häpeää epäonnistuessaan (tai "epäonnistuessaan", jolloin kukaan muu itsensä lisäksi ei minkäänlaista virhettä käytöksessä huomaa). Perfektionismi eli täydellisyydentavoittelu on siis aika hyvä ruokkija tälle pikku tunteelle, vai mitä?

Se taas, miten paljon kukakin on oma itsensä seurassa, riippuu varmaankin näkökulmasta; mitä sitten tarkoittaakaan se kuuluisa lausahdus: "Ole oma itsesi!"? No, itse uskon, että kaikilla meillä on erilaisia rooleja riippuen siitä, kenen kanssa olemme tekemisissä, ja että täysin omia itsejämme olemme vain silloin, kun meillä on mahdollisuus ilmaista itseämme ja tunteitamme juuri niin kuin itse näemme parhaiksi - toisin sanoen luultavasti korkeintaan läheisimmän tuntemamme ihmisen kanssa itsemme lisäksi.

Tällaisia ajatuksia minulle syntyi teidän viestienne pohjalta. 🙂 Pärjäillään!

IisaMari

Tää on vähän aiheen vierestä.

Mä oon niin pettynyt itseeni tällä hetkellä.

Hain muutamaan koulutukseen, enkä päässyt osaan edes pääsykokeisiin. Olin tehnyt kaikki ennakkotehtävät ja muutenkin valmistautunut, mutta EI. ☹️

En aio lannistua, mutta nyt tuntuu niin vietävän ikävältä, kun sain tietää.
Pelkään, että tää on mun tuuria jatkossakin. 😞
Kaikki menee päin...

Tiedän, että elämässä on paljon MUUTAKIN kuin pelkät opiskelut jne.
Mulle tulee niin huono omatunto tämmösestä valittamisesta.

Hei, Miaka,

eikös se kuitenkin loppujen lopuksi riitä, kun tekee asiat kuten itse parhaaksi näkee. Yritit päästä jokaiseen haluamaasi pääsykokeeseen - valitettavasti et päässyt, mutta ainakin yritit.

Mutta tuo pirujen maalaileminen seinälle ei ole kovin hyödyllistä. Miksi tämä asia ennustaisi, että sinulla olisi tulevaisuudessa huono tuuri?

Muistathan myös, että vaikka opiskeluasiat joskus tökkivätkin, ei se tarkoita sitä, että kaikki muutkin asiat elämässä menisivät automaattisesti huonosti. Senhän tunnut jo tietävänkin.

En sanoisi, että sinulle tulisi tulla huono omatunto "valittamisesta", mutta turhasta pessimismistä sellaista voisi jopa tullakin. Tosin olen itsekin aika negatiivinen olento, joten ymmärrrän yskän😉.

Jos sinulle kuitenkin tulee väkisinkin huono omatunto, niin älä sano, että se johtuu valittamisesta, vaan myönnä suoraan, että kyseessä on turhien negatiivisten ajatusten viljelemisestä aiheutuva syyllisyys-reaktio😋.

IisaMari

Minä häpeän ääntäni, puhetapaani. En pysty tuottamaan puhetta spontaanisti, kaikki pitää miettiä ensin mielessä ja vasta pitkän pohdinnan jälkeen pystyn sanomaan sanottavani. Näin on kaikkien vähänkin ei-niin-läheisten kavereitteni kanssa. Ainoastaan yhden ihmisen kanssa puhe luistaa, sillä pystyn olemaan täysin rentoutunut hänen seurassaan. Muiden seurassa minua juuri stressaa se, että sanonko oikein tai kuulostaako sanomani idioottimaiselta. Siksi sanat joskus takertuvat kurkkuuni ja ne tulevat ulos hieman erilailla kuin olisi pitänyt. Ja juuri niinkuin Miaka mainitsi, minulla on ongelmia keskittyä ihmiseen, jolle puhun, ja joskus jopa unohdan mistä keskustelimme, koska mietin niin paljon, miten sanoisin asiat.
Olen myös esiintymiskammoinen, jos koulussa oli esitelmiä, yritin pitää ne vain opettajalle. Kerrankin yhden luokalle esiintymisen jälkeen minulle tuli paha olo ja oksensin myöhemmin.

En tiedä tarkkaan, mistä ongelmani johtuu. Onko se koulukiusaaminen, vai joku lapsuuden puhumiseen liittyvä trauma, mitä en vain muista. Mutta tämä haittaa sen verran elämääni, että voimani menee asioiden pitkäjänteiseen miettimiseen ja joskus puhuminen vaatii paljon ponnistusta. Uusien ihmissuhteiden luomisessa menee kauan, koska kestää pitkään, ennenkuin voin olla rentoutunut heidän seurassaan.
Monet kuvailevat minut hiljaiseksi ja ujoksi, mikä kasvattaa edelleen paineita olla sosiaalisempi. Joskus toivon, ettei ihmisen tarvitsisi puhua ollenkaan.

Hei, Päätepiste,

kerroit, että on yksi ihminen, jonka kanssa sinun on helpompaa jutella. Miten tämä ihminen eroaa kaikista maailman muista ihmisistä? Onko hän sinulle niin läheinen? Onko hän sinua kohtaan armollisempi kuin muut? Kuulostaa joka tapauksessa hyvältä, että sinulla on edes joku, jonka seurassa viihdyt.

IisaMari

Minua hävettää niin paljon monet arkiset asiat, kuten lenkkeily, julkisella paikalla syöminen, vessapaperin kantaminen kotiin, paskalla käyminen ynnä muu.
Lisäksi minua hävettää niin valtavasti, jos vastaan matikan- tai äikänkokeessa väärin.

Kaikkein eniten minua kyllä hävettää puhua tuntemuksistani, mikä on yksi syy siihen, miksi on niin vaikea saada apua tähän sietämättömään oloon. Ensinnäkin yrittäessäni puhua niistä asioista, puhe muuttuu jotenkin niin vaikeaksi, että luulen ihmisten luulevan, että keksin niitä asioita päästäni. Hävettää niin paljon, koska tuntuu että he luulevat minun olevan yksi niistä "oon löytäny emokulttuurin ja pakko sairastaa jotain psyykkistä sairautta että oon cOOl!!!!1" -teineistä. Vaikka itse tiedän, että harvat ovat tuollaisia, tuntuu, että kaikki muut pitäisivät minua sellaisena.
Ja jos saan takelleltua mitään ulos suustani, minua alkaa hävettää että ylipäänsä kerron niitä asioita.
Aina kun joidenkin masentuneiden ystävien kanssa tulee puhe heidän masennuksistaan tai masennuksesta ylipäänsä, en viitsi sanoa siihen mitään oman mieleni liikkeistä, sillä tuntuu, että he kuvittelevat minun yrittävän vain samalle aaltopituudelle kanssaan, niinpä tyydyn useimmiten vain kuuntelemaan heidän valituksiaan.
Hävettäisi myös ihan valtavasti, jos joku heistä saisi tietää asioistani ja varsinkin, jos he rupeaisivat säälimään minua. Hävettäisi ihan tajuttomasti, sillä useimmat heistä tuntevat minut "aina niin iloisena ja positiivisena ihmisenä", sillä olen pitänyt kulisseja jo ala-asteelta asti pystyssä.
Hävettäisi puhua kellekään ammattiauttajalle, sillä tuntuu, että he ovat nähneet ja kuulleet paljon surullisempiakin tarinoita ja sitä mukaa tuntuu, etteivät he ottaisi minua tosissaan.

Ei oo helppoo hävetä noita asioita, mutta eipä sille oikein mitään voi 😳

Varmaan välillä häpeän mitä tahansa. Yleensä itseäni: vaatteita, vartaloani, luonnettani. Ihan mitä tahansa. Minua hävettää puhua asioista, en koe että mielipiteilläni on merkitystä tai koen ne hyvin typeriksi..

Bulimian myötä tuo häpeä itseään kohtaan on vaan kasvanut entisestään.

Hei, sähkökissa,

kuulostaa siltä, että olet hyvin ankara itsellesi. Mietit hirveästi, mitä muut mahtavat ajatella sinusta ja ehkä yrität tarkoituksella miellyttää muita omien toiveittesi kustannuksella.

Sanoisin kuitenkin, että vaikka auttavat henkilöt ovatkin nähneet yhtä sun toista, niin jokainen meistä tarvitsee varmasti jonkun, jolle jutella - mikset siis sinäkin? Siksi mahdollinen halusi saada terapia-apua voi olla hyvinkin aiheellinen, eikä se ainakaan herää aivan syyttä suotta.

Tukkeuma,

oletko saanut apua bulimiaasi? Toivottavasti sinulla on tukea kamppaillessasi ongelmasi kanssa!

IisaMari