En tiedä onko vastaavasta aiheesta jo ollut viestejä, mutta ajattelin tässä nyt kysellä asiasta.

Ongelmani on siis juuri tuo, mitä otsikossa sanotaan. Olen pienestä pitäen kaihtanut kaikenlaista fyysistä läheisyyttä. Joskus jopa siskoni kosketus tuntui vastenmieliseltä. Tällä hetkellä en pysty olemaan läheinen edes äitini kanssa, mutta ystävieni kanssa minulla ei ole vastaavanlaisia ongelmia.

Viime keväänä olin kuukauden kurssilla, opintoihini liittyen, paikassa jossa tunsin vain yhden ihmisen. Kurssi oli erittäin intensiivinen ja olimme ryhmänä yhdessä 24/7. Olin tietoinen siitä, että minulle tulee olemaan joissakin tilanteissa vaikeaa olla ihmisten läheisyydessä. Jo ensimmäisellä viikolla ryhmätehtävässä tapahtui se mitä pelkäsin. Eräs ryhmäläinen tuli ja otti täysin varoittamatta minua kädestä kiinni ja oli erittäin lähellä. Minulla meni kaikki aivan sekaisin. En tiennyt mitä minun pitäisi tehdä, minulle iski hirveä ahdistus ja olisin ollut valmis repimään käteni irti. Tunne oli sanoin kuvaamaton. Joku oli tullut minun reviirilleni. Hän oli uhka.
Sen jälkeen en ole pystynyt olemaan tämän henkilön seurassa luonnollisesti. Muiden ryhmän jäsenten kanssa minulla oli aikaa tutustua heihin ja lopulta meistä tuli erittäin läheisiä. Pystyin halailemaan ja silittelemään heitä. Kaikki eteni minun tahdissa. Ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Tämän yhden henkilön kanssa on vieläkin ongelmia. Vaikka hän osuisi minuun ihan vahingossa, minut valtaa jälleen puistatus ja paha olo.

Minua on lapsena käytetty hyväksi ja kuvittelisin, että tämä kaikki johtuu siitä. Kesällä kerroin äidilleni asiasta monien vuosien jälkeen ja hänelle oli tapahtunut sama. Sama henkilö oli käyttänyt myös häntä hyväksi useampaan otteeseen. Hän tiesi, että näin voi tapahtua mutta ei estänyt sitä tapahtumasta minulle. Sen takia välini äitiini ovat vaikeat ja läheisyys tuntuu sen takia vastenmieliseltä.

Tiedän, että minun pitää tutustua ihmisiin kunnolla ennen kuin pystyn olemaan avoin ja oma itseni. Minun pitää tuntea, että olen turvassa heidän seurassaan ja että voin luottaa heihin. Minulla tulee olla täysi kontrolli tilanteessa koska muuten olo menee vaikeaksi.

Olen käynyt psykologilla vuoden verran ja siitä on ollut apua. Hänen mielestään minä pelkään antaa itseni olla avuton. Se pitää kyllä toisaalta paikkaansa, koska en muista, että olisin koskaan tuntenut avuttomuutta sen jälkeen kun minua käytettiin hyväksi. Korvaan sen tunteen lähinnä raivolla ja pakenen tilanteesta. En edes anna tilanteiden mennä siihen asti, että olisin avuton. Haluan säilyttää kontrollin.
Psykologini onkin sanonut, että minun tulisi harjoitella avuttomuutta. Antaa sen tulla ja miettiä mikä siinä on niin pelottavaa. En ole kuitenkaan antanut itseni tuntea sitä.

Haluaisinkin tietää, että onko täällä samankaltaisita ongelmista ”kärsiviä” henkilöitä?
Miten olette päässeet tästä ongelmasta yli? Kaipaisin todella neuvoja saman läpikäyneiltä! Kaipaan läheisyyttä ja haluan heittäytyä tilanteisiin ja olla oma itseni. Silti pystytän ympärilleni muurin, tietoisesti ja tiedostamattomasti.