Varoitan heti ensi alkuun että seuraava miniromaani ei ehkä välttämättä kirjoittajan iästä johtuen kuuluisi tänne nuorten foorumille mutta aihe sopii tänne mielestäni paremmin kuin muualle. Jos ei muuten niin ehkä varoittavana esimerkkinä..
Tiedän että teksti on pitkä mutta kun nyt kerran avaudutaan niin avaudutaan sitten oikein sydämen kyllyydestä, kiitän lukijoita joita elämäntarinani kiinnostaa sen verran että jaksavat mahdollisesti lukea tekstini loppuun asti 🙂

Olen 24 vuotias mies joka on onnistunut eristämään itsensä oikeasta elämästä niin hyvin että sen aloittaminen tässä vaiheessa tuntuu hirvittävän hankalalta. Syitä tähän eristäytymiseen on monia ja olen niitä ehtinyt miettiäkkin aika paljon.

Lapsena olin vilkas ja kekseliäs(ja äitini mukaan hirveän nokkela) pojankoltiainen jonka elämä muuttui totaalisesti kun olin alle 5-vuotias. Asuin perheeni maatilalla jossa elämä oli mukavaa kunnes eräänä kauniina kevätpäivänä en enää pystynyt hengittämään ulkona. Kävi ilmi että olin erittäin allerginen heinän siitepölylle sekä eläimille. Suunnilleen samoihin aikoihin pikkuveljelläni todettiin vaikea autismi. Isäni oli vanhan kansan maatilallinen henkeen ja vereen joten pikkuveljen hoito jäi töissä käyvän perushoitaja-äitini vastuulle lähes täysin, johtaen muutamiin väsymyksen aiheuttamiin riitoihin jotka tietenkin pienessä mielessäni käänsin jotenkin johtumaan minusta. Opin viettämään paljon aikaa yksin koska en halunnut vaivata äitiäni koska veljessäni oli mielestäni tarpeeksi kestämistä enkä halunnut aiheuttaa yhtään enempää riitoja. Kavereita minulla ei hirveästi tuossa iässä ollut johtuen maatilamme syrjäisestä sijainnista mutta pari suhteellisen läheistäkin kaverisuhdetta on onneksi tältä ajalta säilynyt 🙂

Kouluun mennessäni olin jo niin tottunut tekemään asiat yksin että jäin usein välituntileikeissä yksin(tai leikin jo mainitsemieni läheisien ystävien kanssa). Jo ala-asteella minussa alkoi itämään sittemmin suureksi taakaksi kasvanut huonon itsetunnon siemen koska koulussamme oli aina opettajia myöten mahdoton kilpailuhenkisyys. En esimerkiksi koskaan oppinut kunnolla luistelemaan ala-asteella koska opettajamme otti heti kun suurin osa luokasta oppi luistelemaan liikuntatuntien aiheeksi jääkiekon pelaamisen(ja koska koulu oli pieni pelaamassa oli myös ylempien luokkien poikia) joten vietin ison osan talven liikuntatunneista joko kävellen tai hiihtäen yksin kun muut pelasivat jääkiekkoa ja treenasivat alakoulujen välisiä turnauksia varten.. Muuten ala-aste olikin sitten minulle suhteellisen onnellista aikaa, pieni poikaporukka joka luokallemme kehittyi otti minut mukaansa yleensä, tosin hakeuduin jo silloin hiljaiseen hännystelijän rooliin porukassa.

Yläasteelle vaihtaminen olikin sitten jo vähän isompi kulttuurishokki, siirtyä ympäristöön jossa oli paljon outoja ihmisiä ja kaikki oli uutta. Tässä vaiheessa olin jo niin ujo että jäin oudoksi linnuksi poikaporukassa johon minun näkökannan mukaan hyväksyttiin muut alakoulun aikaiset luokkakaverini sellaisenaan, joten minusta tuli kiusaajien suosikki. Kiusaaminen ei ollut erityisen fyysistä johtuen keskimääräistä isommasta koostani. Haukkuminen kohdistui lähinnä ulkonäkööni ja itsetuntoni laski todella paljon. Arvet tästä ajasta jäivät syvälle ja minusta tuli vielä ujompi.

Yläasteen rankoista vuosista selvisin ja menin sieltä lukioon. Lukiossa yläasteen poikaporukasta suodattui pois kiusaajat joten pystyin olemaan siellä vapautuneempi kuin ennen. Poikaporukka oli suhteellisen tiivis ja uskalsin osallistua yhteisiin harrastuksiin, mutten kuitenkaan ikinä kokonaan avannut sisimpääni kenellekkään eikä minulla ollut mielestäni kunnollista ystävää. Näin ollen aikuistumisen vaivat kävin läpi yksin(vanhempia kohtaan minulla oli vielä tässä vaiheessa sama asenne, en halunnut vaivata heitä ongelmillani).

Ihastuin ensimmäistä kertaa. Ihastuin aivan totaalisesti, en saanut tyttöä mielestäni käytännössä milloinkaan. Tyttö kuitenkaan ei voinut minusta olla vähempää kiinnostunut joten elämältäni tippui pohja täysin. Mikään ei vienyt ajatuksia pois tytöstä ja ajatukseni kävivät välillä todella synkkinä. Usein ainut mitä jaksoin oli käydä tunneilla koska opiskelu vei ajatukset pois tytöstä. Kunnes kaveriporukkamme löysi tietokonepelit ja ei kauan mennyt kun olin jo täysin addiktoitunut. Viimeinkin joku asia missä rumuudellani ei ollut merkitystä. Ja ennen kaikkea se vei ajatukset pois hänestä.. Kohta videopelit korvasivat koko elämäni, en ajatellut mitään muuta kuin miten illan pelit menisivät.

Tätä jatkuikin sitten useamman vuoden ajan lähes tauotta, välissä tietenkin asepalvelus vähän laittoi peliaddiktia ruotuun muttei lopullisesti. Opiskelemaan lähdin ja muutin isompaan kaupunkiin. Kaveriporukkamme hajosi ympäri maata ja yhteydenpito väheni. Koska pelit olivat elämäni en oikeastaan osannut tutustua kehenkään ja ainoat kontaktini lähiympäristöön tulivat koulussa pienen jutustelun kautta ja todella harvoin illanvieton merkeissä opiskelukavereiden kanssa. Eläminen ei kiinnostanut, ainoastaan pelaaminen.

Sitten se kävi, noin puolitoista vuotta sitten masennuin totaalisesti. Jotenkin mielessäni väänsin kaikki minua kohti tulevat positiiviset asiat negatiiviseksi ja käsitin ettei minua kukaan oikeasti halunnut kaverikseen. Kaikki sosiaalinen kanssakäyminen piti korvata, milloinkaan ei saanut olla hyödytön, ”porukan umpilisäke” kuten itseäni taisin joskus kuvailla. En uskaltanut lähteä minnekkään koska jos olin mielestäni jotenkin muulle porukalle vaivaksi omatuntoni ei antanut minulle rauhaa. Kaikki lähestymisyritykset opiskelijakavereiltani menivät lähes kuuroille korville koska pidin itseäni heitä paljon alempiarvoisena enkä uskonut että he minua oikeasti halusivat seuraansa. Koko ajan pelkäsin että jos näytän hivenenkään heikkoutta niin kaikki kaverini hylkäävät minut ja jään taas totaalisen yksin. Pelkäsin että tulen taas kiusatuksi ja haukutuksi. Työelämään en uskaltautunut koskaan samoista syistä, elin täysin vanhempieni ja kelan rahoilla.

Tätä jatkui pitkään kunnes noin puoli vuotta sitten tein periaatepäätöksen. Vähennin pelaamista huomattavasti ja otin tavoitteekseni tarttua jokaiseen tilaisuuteen olla sosiaalisempi. Aluksi uskalsin lähteä vain läheisimmän opiskelijakaverini mukana muihin opiskelijatapahtumiin ja itsensä avaaminen jopa hänelle oli erittäin vaikeaa mutta nykyään osaan olla jo paljon vapautuneempi ja iloisempi kuin ennen, jopa vieraassa seurassa. Jopa parisuhteet ovat alkaneet kiinnostaa todella pitkän ajan jälkeen 🙂

Mutta elämän aloittaminen lähes tyhjästä on hirvittävän hankalaa ja minulla on edelleen todella huono itsetunto, tunnen itseni rumaksi ja negatiiviset ajatukset pyörivät mielessäni lähes aina kun en niitä tietoisesti tahdo vääräksi sitä mukaa kun niitä ilmenee. Pelkään vapauttaa mieleni vaikka se varmasti hyvää joskus tekisikkin koska en tiedä mitä ajatuksia siellä milloinkin tulee pyörimään. Yksi esimerkki tästä tapahtui vasta kun yksissä opiskelijapippaloissa juovuin liikaa ja mielessäni päättelin etten ole oikeasti olemassa. Tästä kuitenkin selvittiin kiitos mukana olleiden kavereitteni huolenpidon. Tutustuminen uusiin ihmisiin(erityisesti vastakkaisen sukupuolen edustajiin) tuottaa hirveitä vaikeuksia ja jotenkin edelleen oletan että minusta ei voi kukaan kiinnostua.

Aion kuitenkin jatkaa taistelua elämäni puolesta ja hyvien ystävieni tuella toivottavasti saan myös itsetuntoani nostettua tarpeeksi että pystyn toimimaan ammatissani normaalisti(opiskeluni ovat viimeistelyä vaille valmiit mutta työpaikkaa minulla ei vielä ole, työhakemuksissa itsensä myyminen ei oikein vielä luonnistu). Olen erittäin motivoitunut ”ottamaan muut ikäiseni kiinni” ja hankkimaan myös kokemuksia parisuhteiden maailmasta; muutaman aloitteenkin olen uskaltanut tehdä tällä saralla, toistaiseksi tuloksetta tosin. Olen ollut yhteydessä terveydenhoitoon asian tiimoilta muutamaan otteeseen ja käyn tällä hetkellä psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelemassa silloin tällöin.

Ja tähänpä päättyykin tämä tarina, kiitän niitä jotka ovat avautumiseni jaksaneet lukea loppuun asti(teitä kaikkia kahta 😋)
Jos kiinnostusta löytyy voin jatkaa tarinaani mahdollisesti sitä mukaa kun elämä tästä jatkuu 🙂