Hei taas, Nellie on palannut, entistä ehompana – tai sitten ei. Ajattelin kirjoitella tänne pitkästä aikaa, kun en liveryhmiin syystä tai toisesta ehdi mukaan melkein koskaan.
Jotkut teistä tuntevat tilanteeni, suurin osa ei ole koskaan kuullutkaan minusta. Lyhyesti tiivistettynä olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuneisuudesta kohta 3 vuotta, ilman valoa tunnelin päässä. Viimeisimmällä kerrallani täällä jännitin tietoa terapia-arvion tuloksista, joita olen nyt saanut sulatella muutaman kuukauden ajan. Kesäkuussa minulle kerrottiin, että olen liian nuori terapiaan, enkä todennäköisesti hyötyisi siitä mitään, kun en kuitenkaan siihen sitoutuisi. Lääkkeet jäivät maaliskuussa pois allergian takia, korvaavia lääkkeitä ei ole alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta ehdotettu. Tällä hetkellä en käy missään puhumassa, syyskuun alussa vielä yksi, ratkaiseva kerta klinikalla, jolloin kerron hoitajatädeille lähdenkö terapiaan vai en.
Aivan niin, viikon päästä kieltävästä vastauksesta kääntyivät takit täysin, kun eräs opiskelulaitokseni työntekijöistä raivosi klinikalle ja vaati minun pääsyäni terapiaan, ja kuin sormia napsauttamalla terapialleni löytyikin ulkoinen rahoitus, ja olinkin täysin kykenevä moiseen. Tässä tilanteessa olin jo suoraansanottuna vittuuntunut hoitajiin jotka eivät osanneet tehdä päätöstä asian suhteen. Minulle annettiin syyskuuhun asti aikaa päättää, sitoudunko terapeutin etsimiseen, jossa taas kestäisi kuukausia.
Elämäni oli pitkän aikaa rutiininomaista pakkoa opiskelun suhteen, kunnes kesä taas saapui. Ajatukseni terapian suhteen muuttuvat päivän mukaan, tänään esimerkiksi kokisin sen hyödyllisenä, huomenna taas haluan pois koko hoitopiiristä. Määrätty päivä lähestyy uhkaavasti, enkä tiedä mitä tehdä. Haluanko mukaan terapiaan, ja mahdollisesti tukiryhmään seuraavan vuoden ajaksi, vai keskitynkö opiskeluihini?
Nyt varsinaisen otsikon sisältöön, eli vaiheeseen epätoivon jälkeen. Mulla oli sietämättömän paha olla viime keväänä, oli päiviä milloin pelkkä hengittäminen tuntui vaikealta, ja huusin hoitajille päin naamaa, että auttakaa mua jumalauta, en mä kestä elää enää. Nyt mulla on taas todella tasapaksu olo, kaikki päivät on yhtälailla surkeita ja harmaita, ja olen tottunut siihen, osaan elää sen kanssa. Hetkittäin tulee itkettyä, ja viillettyä, muttei todellakaan yhtä usein kuin aiemmin. Kysymys kuuluu, mitä tämä oikeen on?
Mä en tiedä, onko mun elämässäni yhtäkkiä tapahtunut joku ihmeparannus, oliko se oikeasti vaan ikään kuuluvaa angstia, vai kuuluuko tämäkin siihen tautiin. Aiemmat kuvaukset pahasta olosta tuntuu liiotelluilta, vaan pahoilta unilta. Olen menettänyt toivoni lääkityksen ja terapian suhteen, ne tuo vaan lisää surkeutta elämään. Kun mä syön lääkkeitä, en tunne oloani omaksi itsekseni. Olen liian aktiivinen, liian puhelias, ja mä vihaan sitä. Nyt on tullut vaihe, jolloin haluan vaan ottaa rauhallisesti, keskittyä kouluun ja tehdä parhaani ainoastaan sen suhteen. Samalla tuntuu siltä, että voin sortua uudelleen milloin tahansa, olen varma siitä, että taas tulee aamu, milloin en vaan voi nousta ylös, mä tiedän sen, ja silti haluan leikkiä että kaikki on hyvin.
Siksi, mä haluaisinkin kysyä, onko muilla tällaisia tuntemuksia, ja mitä tämä oikein on? Tulenko mä pärjäämään ilman sitä terapiaa, välttämään vanhoja ongelmia koska olen jotenkin yhtäkkiä parempi? Onko muilla tasaisia vaiheita epätoivon jälkeen?
Kiitokset mielenkiinnosta vuodatuksiini taas kerran, olette auttaneet mua kasvamaan ihmisenä. Kaunista uudistumisen aikaa, syksyä kaikille! 🙂🌻